Browsing by Subject "alkoholismi"

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsuuden päihdeperheestä kärsineiden selviytymistä lapsuudessa sekä myöhemmin elämässä. Millaiset asiat lapsuudessa ovat olleet merkityksellisiä kirjoittajille ja heidän identiteettinsä rakentumiselle? Miten lapsuuskodin perhemallit ja vanhempien keskinäisen suhteen mallit vaikuttavat myöhemmin omiin läheissuhteisiin, omaan päihteidenkäyttöön ja toimintaan omien lasten kanssa? Tutkimusaineistona ovat kirjoituspyyntööni vastanneiden seitsemän henkilön elämäkertakirjoitukset. Aineistonkeruuhetkellä vastaajat olivat suunnilleen 15–30-vuotiaita. Kirjoittajien kertomuksia tutkitaan faktanäkökulman, narratiivisuuden ja resilienssin käsitteen avulla. Apuna analyysissä käytetään teemoitteluun ja tyypittelyyn perustuvaa sisällönanalyysia. Analyysiosuudessa kirjoittajien elämäntapahtumat jaotellaan elämän käännekohtiin, joiksi muodostuivat (1) havahtuminen arkeen ideaalista poikkeavassa perheessä, (2) arjessa selviytyminen ja voimaantuminen ja (3) lapsuusperheestä irtautuminen ja uusi alku. Ensimmäisessä kokonaisuudessa selvitetään aineiston pohjalta kuinka kirjoittajien elämänkulussa ja identiteetin rakentumisessa on näkynyt päihdeperheen vaikutus. Oma identiteetti rakentuu kirjoittajien epävarmassa arkielämässä siten, että suuria haasteita ovat turvattomuuden kokemus, perusluottamuksen puute, kokemus leimaantumisesta perheen takia sekä elämää tulevaisuudessakin hankaloittava toimintamallien puuttuminen. Toisessa elämän käännekohdassa tarkastelen kirjoittajien selviytymismetodien toimivuutta ja voimaantumista. Osa selviytymismetodeista on auttanut selviämään lapsuusperheessä, mutta ei enää palvele aikuisuutta. Kolmas elämänkäänne on irtautuminen lapsuusperheen vaikutuksista. Kokonaisuudessa käsitellään useammalla erilaisella tavalla irtautumista päihdeongelmaisesta läheisestä ja menneiden tapahtumien painolastista. Irtautumisen konkreettisin taso on tapahtunut poismuuton tai vanhemman kuoleman myötä. Syvempi irtautumisen taso on henkinen. Selviytymisen kokemuksen muodostumiselle merkittävä seikka on aineiston perusteella irtautuminen päihdeongelmaisesta vanhemmasta, hänen antamastaan toimintamallista ja lapsuudesta koetusta häpeästä. Kirjoittajien lapsuusperheessä eletyn todellisuuden kontrastit kodin ja vanhemmuuden ideaaleihin ovat johtaneet häpeän, syyllisyyden tai liiallisen vastuun kantamiseen. Sisäistetty häpeä ja syyllisyys on muovannut kirjoittajien omaa kuvaa itsestä. Elämäntarinoista on löydettävissä kaksi erilaista suhtautumistapaa päihdeperheestä koettuun ja omaksuttuun häpeään. Niiden pohjalta on osaksi analyysia rakennettu kaksi mallitarinaa, joiden avulla voi havannoida elämäntarinoissa havaittavissa olevia syy-seuraussuhteita. Ensimmäisestä mallitarinasta näkyy, kuinka lapsuusperheessä kärsineet kantavat kokemuksia mukana suurena salaisuutena yhä aikuisuudessa. Toisen mallitarinan taustalla olevat kirjoittajat ovat kyenneet irtautumaan häpeästä. Avoimuus lapsuuden kokemuksista ja vanhemmista irti pääsy joko henkisesti tai konkreettisesti edesauttaa oman elämän rakentamisessa ja selviytymisen kokemuksen muodostumisessa.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee osattomuudesta vapautumista kuuden vakavasta päihderiippuvuudesta kärsineen henkilön elämäntarinan kautta. Tutkimuksen tehtävänä oli tutkia kielen ja kulttuurin merkitystä tässä prosessissa. Tavoitteena oli kerätä hiljaista tietoa niistä kieleen ja kulttuuriin liittyvistä tekijöistä, jotka ovat olleet merkittäviä osattomuuteen kasvuun vaikuttaneita tekijöitä. Osallisuus ja siihen liittyvä hiljainen tieto liittyy erityisesti häpeästä ja syyllisyydestä vapautumisen kokemuksista ja niiden keskinäisestä suhteesta. Tutkimus aineisto muodostuu kuudesta elämänkerrallisesta kertomuksesta. Tutkimukseen osallistuneita pyydettiin kertomaan sairastumisestaan päihderiippuvuuteen ja siitä toipumisesta. Aineistossa on kolmen naisen ja kolmen miehen kuvaus omasta elämästään tästä näkökulmasta katsottuna. Kaikilla haastatelluilla henkilöillä oli haastattelu hetkellä takanaan useiden vuosien päihteetön elämäntapa. Kriteerinä haastateltavien valinnassa oli vakava päihdeongelma ja vähintään viiden vuoden raittius. Lähtökohtana raittiuden pituuden asettamisessa on ajatus elämäntavan pysyvästä muutoksesta. Osattomuudesta vapautumisen näkökulmasta kahden henkilön yli 30 vuoden ja muiden yli 10 vuoden päihteettömällä elämäntavalla oli keskeinen merkitys. Lisäksi se, että aineistossa oli tasapuolisesti naisten ja miesten kertomuksia oli tulosten kannalta merkittävää Tutkimustulosten pohjalta voidaan päätellä, että toipuminen on osallisuuden näkökulmasta useita vuosia kestävä prosessi. Toipumiseen liittyen häpeän ja syyllisyyden kokemuksilla on ratkaiseva merkitys. Yksi tutkimuksen havainnoista on laajentaa osattomuuden kokemusta hengellisen osattomuuden kokemukseen. Kaikkia haastateltavia yhdistää hengelliseen toipumisohjelmaan tukeutuminen. Hengellisyys käsitetään tässä tutkimuksena laajasti eikä sitä sidota uskontoon liittyväksi käsitteeksi. Tutkimuksen aikana aineistoa analysoitiin kategoria analyysin menetelmillä. Menetelmän avulla aineistosta nousi esiin merkittäviä hiljaiseen tietoon perustuvia tekijöitä päihderiippuvuuteen sairastumiseen ja siitä vapautumiseen liittyen. Erilaiset jäsenyydet ja niissä tapahtuvat muutokset auttoivat havainnoimaan toipumisen mahdollistavia tekijöitä sekä niiden esteitä. Hengellinen osattomuus nousi yhdeksi jäsenkategoriaan liittyväksi kysymykseksi. Hengellinen osallisuus ja osattomuus jäävät usein vaille huomiota päihderiippuvuutta koskevassa tutkimuksessa. Lähtökohta tarkastella päihderiippuvuutta tunne- ja sielunelämän sairautena avaa teologisen tutkimuksen tärkeyden tutkittaessa riippuvuuksia. Erityisesti häpeään ja syyllisyyteen liittyvät kysymykset anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen merkityksestä osallisuuden kokemuksissa, kytkeytyvät hengellisyyteen ja sen kokemiseen.