Browsing by Subject "analgesia"

Tutkimuksessa keskityttiin medetomidiinin toisen optisen isomeerin, levomedetomidiinin kliinisten vaikutusten tutkimiseen koiralla. Kokeessa käytettiin kuutta tarkoitukseen kasvatettua täysikasvuista beaglea. Jokaiselle koiralle tehtiin kolme koetta. Tutkittavat lääkeaineet ja annokset olivat levomedetomidiini 10 µg/kg ja 80 µg/kg sekä fysiologinen suolaliuos plasebona. Tutkittava lääkeaine annettiin ensin boluksena laskimoon, jonka jälkeen lääkkeen annostelua jatkettiin koko kokeen ajan infuusiona laskimoon. Kaikki koirat saivat kokeen aikana myös dexmedetomidiiniboluksen 10 µg/kg levomedetomidiini-infuusion kestettyä 60 minuuttia. Kokeen aikana koiraa tarkkailtiin seuraamalla tutkittavan aineen sedatiivista ja analgeettista vaikutusta, samalla mitattiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä ja ruumiinlämpötilaa, seurattiin EKG:tä sekä suoraa verenpainetta, verikaasuja ja seerumin katekoliamiinipitoisuuksia. Tutkimuksessa todettiin, että levomedetomidiinilla ei ole merkittäviä sedatiivisia eikä analgeettisia vaikutuksia koirilla. Suuri levomedetomidiiniannos heikensi dexmedetomidiinin sedatiivista ja analgeettista tehoa ja voimisti sen aiheuttamaa bradykardiaa. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään dexmedetomidiinin ja levomedetomidiinin ominaisuuksiin ja vaikutuksiin eri eläimillä.

Yksi kivunhoidon vaihtoehdoista on kipulääkkeen itseannostelulaitteen käyttö. Kirjallisuuden mukaan itseannostelulaitetta käyttävät potilaat näyttäisivät olevan kivuttomampia ja tyytyväisempiä kivunhoitoonsa verrattuna tavanomaista hoitajan säännöstelemää kipulääkitystä saaviin potilaisiin, mutta kipulääkekulutuksen ero lääkitysmenetelmien välillä vaihtelee. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli verrata opioidikulutusta, mahdollisia haittavaikutuksia ja sairaalahoitoaikaa kipulääkkeen itseannostelulaitetta käyttävien ja tavanomaista kipulääkitystä saavien potilaiden välillä polven tekonivelleikkauksen jälkeen. Lisäksi selvitimme hoitavan henkilökunnan mielipiteitä itseannostelulaitteeseen liittyen. Tutkimuksessa tarkasteltiin retrospektiivisesti 166 potilasta, joille tehtiin polven tekonivelleikkaus spinaalipuudutuksessa. Potilaista 82 sai leikkauksen jälkeen oksikodonia suonensisäisesti itseannostelulaitteen kautta ja 82 kontrollipotilasta sai tavanomaisesti kipulääkitystä hoitajien annostelemana. Ensisijaisena päätemuuttujana oli opioidikulutus 24 tunnin aikana leikkauksen jälkeen. Muita tarkasteltavia muuttujia olivat pahoinvointilääkkeiden käyttö ja sairaalahoitojakson pituus. Lisäksi teetimme kyselytutkimuksen, johon vastasi 31 hoitajaa. Opioidikulutuksessa tai pahoinvointilääkkeiden käytössä 24 tunnin aikana leikkauksen jälkeen ei havaittu merkitsevää eroa ryhmien välillä. Mediaani opioidikulutus morfiiniekvivalenttina annoksena oli itseannosteluryhmässä 41.1 mg (interquartile range, IQR: 39.6 mg) ja kontrolliryhmässä 40.5 mg (IQR: 16.2 mg). Sairaalahoitoajan mediaani oli 2 päivää (IQR: 1 päivä) itseannosteluryhmässä ja 3 päivää (IQR: 1 päivä) kontrolliryhmässä (P=0.02). Kyselytutkimukseen vastanneista hoitajista valtaosa piti laitetta helppokäyttöisenä ja työaikaa säästävänä sekä käyttäisi laitetta mielellään useammilla potilailla. Tuloksien perusteella kipulääkkeen itseannostelulaitteen käyttö polven tekonivelleikkauksen jälkeen ei näyttäisi lisäävän opioidikulutusta hoitajan annostelemaan kipulääkitykseen verrattuna, mutta kipulääkekulutuksen vaihteluväli oli itseannostelulaitteella suurempi. Emme myöskään havainneet eroa haittavaikutuksissa ryhmien välillä, mutta itseannostelulaitetta käyttäneet potilaat mahdollisesti kotiutuvat aikaisemmin.

Hankositeen proksimaaliosan vauriot ovat yleinen ontuman syy ratsuhevosilla. Vammoja esiintyy kaikenlaisilla hevosilla ikään, sukupuoleen ja käyttötarkoitukseen katsomatta. Vauriot johtuvat liiasta kuormituksesta hankositeeseen, joka voi olla seurausta liiallisesta tai vääränlaisesta rasituksesta, mutta usein vaurion syntymistä edesauttaa hevosen takajalan rakenteelliset asiat kuten suora kinnet ja vento vuohinen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskitytään takajalkojen vammoihin, mutta vammoja esiintyy myös etujaloissa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä hankositeen monimutkaiseen anatomiaan hieman syvemmin ja löytää yhtenäinen tapa diagnosoida ja hoitaa hankositeen yläkiinnityskohdan vammoja. Hankoside sijaitsee plantaarisesti sääriluun ja syvän koukistajajänteen välissä puikkoluiden ympäröimänä kiinnittyen sääriluun proksimoplantaaripäähän yläkiinnityskohdastaan. Vammojen vakavuuteen vaikuttaa hankositeen anatominen sijainti, koska mahdollinen vamma voi vaikuttaa myös sitä ympäröiviin kudoksiin; esimerkiksi avulsiomurtuma sääriluussa on mahdollinen löydös hankositeen yläkiinnityskohdan vamman yhteydessä. Yleensä ensimmäisenä oireena hevosella havaitaan ontuma tai suorituskyvyn alenema, mutta sen vakavuus vaihtelee. Mahdollinen ontuma usein pahenee rasituksessa. Muita kliinisiä oireita kuten turvotusta tai lämpöä havaitaan vain harvoin. Vammojen diagnosointi aloitetaan kuten minkä tahansa ontuman selvitys; ensin palpoidaan raajat huolellisesti, tarkastellaan hevosen liikkumista, tehdään tarvittavaksi todetut taivutuskokeet ja diagnostiset puudutukset. Epäiltäessa hankositeen yläkiinnityskohdan vammaa kuvantaminen aloitetaan yleensä ultraäänitutkimuksella. Röntgenkuvantamisella poissuljetaan mahdolliset luuvauriot vamman yhteydessä. Nykyään käytetään myös yhä enemmän magneettikuvantamista, jonka avulla pystytään kuvantamaan sekä pehmyt- että luukudos samanaikaisesti. Vamman diagnosoiminen vaatii kuitenkin kokemusta ja anatomian tarkkaa tuntemusta johtuen hankositeen monimutkaisesta anatomiasta. Hankoside sisältää kaksi lohkoa. Molempien lohkojen sisällä on pienempi juoste, jota ympäröi varsinainen jännekudos. Juoste sisältää löyhää sidekudosta, verisuonia, hermoja, lihaskudosta ja rasvaa. Erilaiset kudokset ja niiden määrän vaihtelu eri yksilöiden välillä aiheuttavat heterogeenisyyttä ultraäänikuvaan. Diagnoosiin pääsy ja hoidon aloitus varhaisessa vaiheessa parantaa ennustetta. Varhaisesta diagnoosista ja hoidosta huolimatta ennuste on kuitenkin varauksellinen. Yleisesti käytettyjen hoitojen tehosta on ristiriitaisia tuloksia, eikä yhtenäistä hoitoprotokollaa ole löydetty. Akuutissa tapauksessa hoito aloitetaan konservatiivisella hoidolla ja paranemista voidaan tukea lääkityksillä, esimerkiksi kortisonilla, PRP:lla ja kantasolu-hoidolla. Myös esimerkiksi shock wave-terapiaa on käytetty hankositeen yläkiinnityskohdan vammojen hoidossa. Hoidossa voidaan turvautua myös kirurgiaan, jolloin hankositeen yläkiinnityskohtaa hermottava syvä lateraalinen plantaarihermo katkaistaan. Hoitomuodosta riippumatta paraneminen kestää pitkään ja sen edistymistä tulee seurata ultraäänitutkimuksen avulla ennen liikunnan lisäämistä. Vammat myös usein kroonistuvat tai uusivat heikentäen ennustetta edelleen.