Browsing by Subject "antiikintutkimus"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

Tutkimukseni kohteena on heteroseksuaalisuus antiikin kreikkalaisissa romaaneissa. Kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi, Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Kaikissa näissä romaaneissa päähenkilöinä ovat nuori mies ja nainen, jotka rakastuvat toisiinsa. Antiikin kreikkalaisia romaaneja ei ole aikaisemmin tutkittu heteroseksuaalisuuden näkökulmasta. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi myös sosiaaliset instituutiot, kuten avioliitto ja lasten saaminen. Normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös hetero-oletus, eli oletus siitä että kaikki ihmiset ovat heteroita. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa näkyy hetero-oletus, eli henkilöiden oletetaan olevan heteroita, ellei toisin sanota. Pojista kiinnostuneista henkilöistä kerrotaan heti esittelyn yhteydessä heidän kiinnostuksen kohteistaan. Poikkeuksen muodostaa Ksenofonin romaani, jossa henkilöhahmojen kiinnostuksenkohteista kerrotaan vasta myöhemmin. Ksenofonin romaanissa esiintyy myös henkilö, joka on sekä kiinnostunut miehistä että menee naimisiin naisen kanssa. Heteroseksuaalisuus toteutuu avioliitossa. Romaanit joko alkavat päähenkilöiden rakastumisella ja häillä tai päättyvät häihin. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös lasten saaminen, joka useassa romaanissa esitetään avioliiton tarkoitukseksi. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa korostetaan kummankin osapuolen siveyttä ja uskollisuutta toisilleen. Toisaalta tätä siveyden käytäntöä myös parodioidaan Akhilleus Tatioksen romaanissa. Päähenkilöiden rakastuminen toisiinsa kuvataan symmetriseksi ja heidän rakkautensa vastavuoroiseksi. Tästä vastavuoroisuudesta huolimatta miesten ja naisten roolit heteroseksuaalisessa suhteessa ovat erilaiset. Antiikintutkija David Konstan on esittänyt, että romaaneissa esiintyisi seksuaalisen symmetrian ajatus, mutta tutkimukseni osoittaa, että päähenkilöiden välinen symmetria liittyy ainoastaan rakkauteen, ei heidän seksuaaliseen käytökseensä. Seksuaalisissa suhteissa miehen tulee ottaa aktiivinen rooli, naisen puolestaan tulee olla passiivinen. Tämä heteroseksuaalisen suhteen osapuolten ero näkyy erityisesti Longoksen romaanissa, jossa Dafniksen ja Khloen kasvu heteroseksuaalisiksi näyttäytyy ”luonnollisena”. Romaaneissa verrataan myös poikia ja naisia rakkauden kohteina. Nämä keskustelut käydään miesten näkökulmasta, ja keskustelijat käyttävät samanlaisia argumentteja kuin muualla antiikin kirjallisuudessa. Keskustelijat vetoavat niin eläinten esimerkkiin, nautinnon molemminpuolisuuteen kuin heterosuhteiden luonnollisuuteenkin. Toisaalta poikarakkauden puolesta vedotaan poikien luonnolliseen oppimattomuuteen vastakohtana naisten tekniikalle ja taidolle sekä poikien katoavan kauneuden taivaallisuuteen verrattuna naisten petollisiin kauneudenhoitokeinoihin. Pojat ja tytöt voidaan rinnastaa myös viettelyn kohteina, jolloin oletetaan samojen ohjeiden käyvän kumman tahansa sukupuolen viettelyyn. Vaikka pederastiaa ei kritisoida romaaneissa, romaanien päähenkilöparin heteroseksuaalisuus kuitenkin luonnollistaa nimenomaan heteroseksuaalisen käytöksen.

Tutkielma käsittelee lasten erilaisia rooleja antiikin Rooman julkisen uskonnon parissa. Aiheesta ei ole tehty aiemmin kattavaa tutkimusta, joten tässä työssä perehdytään keskeiseen lähdemateriaaliin ja luodaan sen perusteella kokonaiskuva lasten julkisesta uskonnollisesta toiminnasta. Yleiskuvan lisäksi muita huomionkohteita ovat uskonnossa toimivien lasten yhteiset piirteet, sukupuolen merkitys sekä muutokset käsiteltävänä ajanjaksona, joka ulottuu 200-luvun lopulta eaa. 200-luvun lopulle jaa. Työssä keskitytään erityisesti Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tapahtuneeseen kulttitoimintaan. Aihetta koskevaa lähdemateriaalia löytyy ripotellen erilaisista antiikintutkimuksen lähdetyypeistä. Keskeisimpinä lähteinä toimivat antiikin kirjailijoiden kuvaukset sekä latinan ja kreikankielinen piirtokirjoitusmateriaali. Näiden tukena käytetään visuaalista materiaalia, kuten antiikin kuvataidetta ja numismatiikkaa. Työ on jaettu lasten uskonnollisten roolien mukaan kolmeen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä perehdytään lasten tehtäviin erilaisissa papistoissa ja kollegioissa. Näitä ovat esimerkiksi Vestan neitsyet ja Salii-papisto sekä tietyt muut uskonnolliset seurat, joista on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkitapauksia. Seuraavassa luvussa käsitellään lapsia avustavissa rooleissa, joista aluksi käydään läpi camilli- ja camillae-avustajat, sitten arvaaliveljiä avustaneet lapset ja lopuksi yksittäiset maininnat lapsista erilaisissa muissa avustustehtävissä. Kolmannessa käsittelyluvussa käydään läpi lasten tehtäviä erilaisissa lepytys- ja puhdistusrituaaleissa ensin yleisemmällä tasolla, sitten ludi saeculares -vuosisataisjuhlissa ja lopuksi lusus Troiae -kisoissa. Tämän jälkeisessä luvussa summataan yhteen, mitä aiemman analyysin perusteella on mahdollista päätellä lasten toiminnasta roomalaisen julkisen kultin parissa. Käsittelystä nousee muun muassa esiin, että suurimmassa osasta tapauksista lasten molempien vanhempien tuli olla elossa (patrimi et matrimi). Tämä liittyy muihinkin vaatimuksiin lasten täydellisyydestä ja rituaalisesta puhtaudesta, jota läheisten kuolemantapaukset eivät olleet saastuttaneet. Lisäksi käy ilmi, että eri sosiaaliluokkia ja sukupuolia edustaville lapsille oli eri tehtäviä uskonnon parissa. Lasten uskonnolliset tehtävät saattoivat monesti liittyä poliittiseen elämään, jossa lapsen perhe halusi tehdä nimeään tunnetuksi. Toisaalta jotkut lasten tehtävät johtuivat lähinnä käytännön syistä ja mahdollistivat uskonnollisten traditioiden eteenpäin välittämisen. Joissain yhteyksissä taas tarvittiin rituaalisista syistä juuri lapsia vain heille määrätyissä uskonnollisissa rooleissa edustamaan koko yhteisöä. Lapsilla ei siis ollut vain yhtä uskonnollista roolia ja syytä uskonnossa toimimiselle. Roomalainen uskonto oli luonteeltaan koko yhteisön huomioivaa ja täten myös lapset toimivat sen parissa kiinteästi jäämättä marginaaliseen asemaan.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

Pro gradu -työni tarkastelee eläinten asemaa arkaaisen Rooman kaupungin muodostumisesta kertovissa myyteissä. Lähteenäni ovat Titius Liviuksen kirjat I ja II. Myyttien Rooma oli agraariyhteisö, jonka muodostuminen, laajentuminen ja menestyminen oli huomattavissa määrin riippuvainen eläinten panoksesta. Tästä huolimatta eläimet vaikuttavat puuttuvan myyteistä lähes kokonaan. Tutkielmani päätehtävänä on nostaa esiin eläinten obskuureiksi jäävät hahmot ihmisen toiminnan takaa ja tarkastella eläimiin liittyviä kulttuurisia ja symbolisia merkityksiä näkökulmaltaan antroposentrisissä kertomuksissa. Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu näistä lähtökohdista. Työni perustana toimii temaattinen sanastoanalyysi, jonka avulla osoitan, mitä eläimiä Liviuksen latinankielisessä lähdeaineistossa esiintyy. Analyysin avulla selvitän myös eläinten lukumäärät. Liviuksen viittaukset eläimiin jakautuvat a) suoriin eläinviitauksiin (eläinsubstantiivit ja -verbit) ja b) epäsuoriin viittauksiin (ihmisen toiminta, jossa eläimet mukana). Lisäksi käytän apuna kontekstualisointia tarkastellessani Liviuksen narratiivia muuta aikalaiskirjallisuutta vasten. Tutkimuksen kannalta merkittäviä kysymyksiä ovat seuraavat. Millaisissa tapahtumakonteksteissa ja -ympäristöissä eläimet esitetään, ja minkälaisia konnotaatioita niistä syntyy? Mihin eläimet sijoittuvat roomalaisessa yhteiskuntajärjestyksessä? Esiintyykö eläimillä toimijuutta? Esitetäänkö eläimet sukupuolittuneina? Tutkimuksellinen näkökulmani pohjaa humanistiseen eläintutkimukseen, joka kritisoi ihmisten aiheuttamaa eläinten näkymättömyyttä ja keskinäistä eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tarkastelen tätä näkökulmaa vasten Andrew Feldherrin teoriaa roomalaisten sosiaalis-poliittis-uskonnollisesta ajattelusta, jolla legitimoitiin johtavien miesten imperium (oikeutettu toimijuus ja käskyvalta), jonka mukaan yhteiskunnallinen näkyvyys skaalautuu vallan ja toimijuuden suhteen. Tutkimukseni osoittaa Liviuksen perustamismyyttien sisältävän huomattavasti enemmän eläimiä, kun suorien viittausten (63 kpl) lisäksi mukaan lasketaan myös epäsuorat viittaukset (108 kpl). Myyttien fauna koostuu tavallisista arkisista eläimistä, jotka Livius asemoi tarkasti erillisiin positioihin arkaaisen yhteisön sakraalina pitämässä yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Nämä positiot ovat siinä määrin selkeitä, että näen niiden olevan Liviuksen konstruktio. Tutkimus osoittaa myös, miten eri eläimet saavat erilaisia merkityksiä eri yhteyksissä ja osoittavat myös ihmistoimijoiden keskinäisiä jännitteitä sekä kirjoittajan eetosta. Tutkimuksesta käy ilmi, että eläimet esitetään ihmiselle alisteisina ja ne etäännytetään kerronnasta silloinkin, kun ne ovat osallistujina tapahtumissa.