Browsing by Subject "apartheid"
Now showing items 1-6 of 6
-
(2011)Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheid-liikehdintä sai paljon nostetta. Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheid-kysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan.. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheid-liikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.
-
(2020)Tutkielmassa käsitellään Suomen Etelä-Afrikan-politiikan muotoutumista vuosina 1990-1992. Suomen suhtautuminen apartheidiin oli sen virallistamisesta saakka kielteinen, mutta konkreettiset toimet rotuerottelun lopettamiseksi tapahtuivat vasta 1980-luvulla. Suomessa voimassa ollut Etelä-Afrikkaan kohdistuva pakotelainsäädäntö perustui Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston kahteen vuonna 1985 hyväksymään päätöslauselmaan sekä Pohjoismaiden yhteiseen toimintaohjelmaan. Suurin vaikuttava tekijä Suomen virallisessa Etelä-Afrikan politiikassa olivat muut Pohjoismaat ja niiden näkemykset. Vuonna 1991 Suomi kuitenkin kumosi ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistamistaan pakotteista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää syyt sille, miksi Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta Etelä-Afrikan kysymyksessä. Tätä selvitetään tutkimalla, millaista keskustelua eri yhteispohjoismaisissa kokouksissa käytiin, millaista pohdintaa ulkoasiainministeriön sisällä asiasta oli, ja kuinka tilanne kehittyi sellaiseksi, että Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta. Tutkielmassa tarkastellaan, millainen odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli Etelä-Afrikan tilanteesta ja miten odotushorisontti muuttui Etelä-Afrikan demokratisoitumiskehityksen edetessä. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa käytetään ulkoministeriön arkistomateriaaleja. Suomen kanta Etelä-Afrikan kysymykseen määrittyi pitkälti yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa, joten erityinen huomio on Pohjoismaiden ulkoministerikokousten pöytäkirjoissa. Ulkoministeriön aineistomateriaaleja tarkastellaan Reinhart Koselleckin käsitteitä apuna käyttäen. Koselleckin käsitteet odotushorisontti (horizon of expectations) ja kokemusavaruus (space of experience) auttavat ymmärtämään ja jäsentämään kokemuksen ja odotuksen välistä suhdetta, joka ulkoasiainministeriössä vallitsi vuosina 1990-1992. Suomi erosi vuodesta 1978 jatkuneesta yhteispohjoismaisesta Etelä-Afrikkaa koskeneesta toimintaohjelmasta 1.7.1991 kumoamalla ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistetuista kauppapakotteista. Päätöstä edelsi miltei puolentoista vuoden prosessi, jonka aikana Suomi pyrki vaikuttamaan siihen, että Pohjoismaat olisivat yhdessä muuttaneet toimintaohjelmaansa. Pohjoismaisesta linjasta eroaminen herätti kritiikkiä Ruotsissa, ANC:ssä ja YK:n anti-apartheid-komiteassa. Eri yhteyksissä nousi myös esille, että Suomen toiminta saattaisi johtaa Suomen taloudellisten etujen kärsimiseen lähitulevaisuudessa, kun valtaan nousisi kansan enemmistön kannatusta nauttinut Afrikan kansalliskongressi. Pelko ulkopoliittisista imagotappioista ja mahdollisista tulevaisuuden taloudellisista tappioista saikin Suomen palaamaan takaisin yhteispohjoismaiseen linjaan. Yhteispohjoismaisen linjan päätepiste koitti tammikuussa 1992, kun Pohjoismaat sopivat – Etelä-Afrikassa tapahtuneen edistyksen takia – että kukin Pohjoismaa sai edetä pakotteiden kumoamisessa itsenäisesti parhaaksi katsomallaan tavalla. Suomen hallitus antoi 27.3.1992 eduskunnalle esityksen jäljellä olleiden pakotteiden kumoamisesta, pois lukien YK:n alaiset pakotteet. Suomen pakotteista luopumista vuonna 1991 perusteltiin Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä, EY-maiden ja Yhdysvaltain menettelyllä, länsimaiden näkemyksellä koko eteläisen Afrikan kehityksestä sekä Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Tutkimusaineiston perusteella suurin merkitys oli Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä ja Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Kumoamalla pakotteet Suomi erosi vuosikausia Etelä-Afrikan politiikkaa määrittävänä tekijänä olleesta yhteispohjoismaisesta linjasta.
-
(2020)Tutkielmassa käsitellään Suomen Etelä-Afrikan-politiikan muotoutumista vuosina 1990-1992. Suomen suhtautuminen apartheidiin oli sen virallistamisesta saakka kielteinen, mutta konkreettiset toimet rotuerottelun lopettamiseksi tapahtuivat vasta 1980-luvulla. Suomessa voimassa ollut Etelä-Afrikkaan kohdistuva pakotelainsäädäntö perustui Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston kahteen vuonna 1985 hyväksymään päätöslauselmaan sekä Pohjoismaiden yhteiseen toimintaohjelmaan. Suurin vaikuttava tekijä Suomen virallisessa Etelä-Afrikan politiikassa olivat muut Pohjoismaat ja niiden näkemykset. Vuonna 1991 Suomi kuitenkin kumosi ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistamistaan pakotteista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää syyt sille, miksi Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta Etelä-Afrikan kysymyksessä. Tätä selvitetään tutkimalla, millaista keskustelua eri yhteispohjoismaisissa kokouksissa käytiin, millaista pohdintaa ulkoasiainministeriön sisällä asiasta oli, ja kuinka tilanne kehittyi sellaiseksi, että Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta. Tutkielmassa tarkastellaan, millainen odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli Etelä-Afrikan tilanteesta ja miten odotushorisontti muuttui Etelä-Afrikan demokratisoitumiskehityksen edetessä. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa käytetään ulkoministeriön arkistomateriaaleja. Suomen kanta Etelä-Afrikan kysymykseen määrittyi pitkälti yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa, joten erityinen huomio on Pohjoismaiden ulkoministerikokousten pöytäkirjoissa. Ulkoministeriön aineistomateriaaleja tarkastellaan Reinhart Koselleckin käsitteitä apuna käyttäen. Koselleckin käsitteet odotushorisontti (horizon of expectations) ja kokemusavaruus (space of experience) auttavat ymmärtämään ja jäsentämään kokemuksen ja odotuksen välistä suhdetta, joka ulkoasiainministeriössä vallitsi vuosina 1990-1992. Suomi erosi vuodesta 1978 jatkuneesta yhteispohjoismaisesta Etelä-Afrikkaa koskeneesta toimintaohjelmasta 1.7.1991 kumoamalla ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistetuista kauppapakotteista. Päätöstä edelsi miltei puolentoista vuoden prosessi, jonka aikana Suomi pyrki vaikuttamaan siihen, että Pohjoismaat olisivat yhdessä muuttaneet toimintaohjelmaansa. Pohjoismaisesta linjasta eroaminen herätti kritiikkiä Ruotsissa, ANC:ssä ja YK:n anti-apartheid-komiteassa. Eri yhteyksissä nousi myös esille, että Suomen toiminta saattaisi johtaa Suomen taloudellisten etujen kärsimiseen lähitulevaisuudessa, kun valtaan nousisi kansan enemmistön kannatusta nauttinut Afrikan kansalliskongressi. Pelko ulkopoliittisista imagotappioista ja mahdollisista tulevaisuuden taloudellisista tappioista saikin Suomen palaamaan takaisin yhteispohjoismaiseen linjaan. Yhteispohjoismaisen linjan päätepiste koitti tammikuussa 1992, kun Pohjoismaat sopivat – Etelä-Afrikassa tapahtuneen edistyksen takia – että kukin Pohjoismaa sai edetä pakotteiden kumoamisessa itsenäisesti parhaaksi katsomallaan tavalla. Suomen hallitus antoi 27.3.1992 eduskunnalle esityksen jäljellä olleiden pakotteiden kumoamisesta, pois lukien YK:n alaiset pakotteet. Suomen pakotteista luopumista vuonna 1991 perusteltiin Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä, EY-maiden ja Yhdysvaltain menettelyllä, länsimaiden näkemyksellä koko eteläisen Afrikan kehityksestä sekä Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Tutkimusaineiston perusteella suurin merkitys oli Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä ja Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Kumoamalla pakotteet Suomi erosi vuosikausia Etelä-Afrikan politiikkaa määrittävänä tekijänä olleesta yhteispohjoismaisesta linjasta.
-
(2018)Tutkielma käsittelee väkivaltaa kirjallisuudessa apartheidin ja jälki-apartheidin yhteiskunnasta Etelä-Afrikassa. Valittuina romaaneina ovat Nadine Gordimerin Burger’s Daughter (1979) ja J.M. Coetzeen Disgrace (1999). Kummassakin romaanissa väkivalta on keskeinen. Väkivallan teoriaa sen analysoimiseksi edustavat pääasiallisesti Hannah Arendt ja Slavoj Zizek. Romaanien vertailussa yhteiskuntajärjestelmien aiheuttamien erojen ja kirjailijoille ominaisten kerrontatapojen nähdään vaikuttavan väkivallan esittämisen tapaan. Gordimerin teoksessa apartheidin parlamentaarisin keinoin toteuttama väkivalta, erityisesti mustan enemmistön afrikkalaisia kohtaan, on Zizekin mukaan objektiivista ja systemaattista sekä Arendtin mukaan lähenee totalitaarisuutta. Täten apartheid-väkivalta on epäsuoraa, kasvotonta, ja romaanissa se esitetään vastaavasti epäsuorasti. Teos kertoo valkoisten ja mustien yhteisestä apartheid-vastarinnasta ANC:n ja Etelä Afrikan Kommunistisen puolueen liittolaisuudessa päähenkilöinä viimemainitun kuuluisa johtaja Lionel Burger ja hänen tyttärensä Rosa, romaanin nimihenkilö, sisältäen runsaasti yksityiskohtaista informaatiota maan poliittisesta historiasta. Coetzeen romaani vastakohtaisesti edustaa avointa ja suoraa subjektiivista väkivaltaa huipentuen valkoisen päähenkilöintellektuelli David Lurien tyttären Lucyn raiskaukseen tämän pientilalla kolmen mustan miehen voimin edustaen apartheidin jälkeistä vastareaktiota. Burger’s Daughter’n teema viestii mustien vallankumouksesta, Disgrace’n teema nimensä mukaisesti häpeästä. Yhteistä romaaneille on voimakas sitoutuminen omaan valittuun asiaan: apartheid-romaanissa poliittiseen vastarintaan, jälki-apartheid-teoksessa romantiikan kirjallisuuteen, ensisijassa lordi Byronin perintöön. Keskinäinen sekä molemmissa historiaan ulottuva intertekstuaalisuus luovat romaanien välille suhteen, jossa Burger’s Daughter toimii taustan kaikupohjana ja Disgrace, ainakin osittain, aikaisemman kaksikymmentä vuotta vanhemman teoksen kommenttina.
Now showing items 1-6 of 6