Browsing by Subject "arkeologia"

Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.

Tutkielmani käsittelee videopelien potentiaalia arkeologisen tiedon välittäjinä, sekä tapana esittää ja esitellä muinaisuutta. Pyrin työssäni lähestyttävyyteen myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet pelitutkimukseen tai pelien historialliseen ja arkeologiseen tarkasteluun. Tuon esille menneisyyden julkisen käytön realiteetteja, ja kuvailen, miten videopelien esitys menneestä eroaa muista medioista, erityisesti kirjallisuudesta ja elokuvista. Sivuan opetuspelien ja kaupallisten pelien eroja, ja perustelen, miksi juuri kaupallisten pelien tutkimus on hedelmällistä ja tärkeää myös arkeologisesta näkökulmasta. Teoreettinen tausta työlleni muodostuu pelitutkimuksesta, erityisesti historiallisesta pelitutkimuksesta, narratologiasta, sekä arkeopelaamisesta. Työni avainlähteet ovat Reinhardin Archaeogaming: an introduction to archaeology in and of video games (2018), Molin, Ariese-Vandemeulebroucken, Boomin ja Politopouloksen toimittama The interactive past: archaeology, heritage & video games (2017) sekä Chapmanin Digital games as history: how videogames represent the past and offer access to historical practice (2016). Tutkielman rungon muodostaa kahden pelin – The Mooseman (2017) ja UnReal World (1992–2023) – tarkastelu narratiivien, pelattavuuden, sekä muinaisuuden näkökulmasta. Molemmissa peleissä suomalais-ugrilainen kulttuuri on etualalla, ja siihen liittyvä muinaisuus on osa pelin mainontaa. The Mooseman nojaa suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, UnReal World esitykseen rautakaudesta fantasiamaailmassa, joka omaa voimakkaita viittauksia suomalaiseen kulttuuripiiriin. Näiden pelien kautta pyrin näyttämään tapoja, joilla pelit paitsi käyttävät muinaisuutta aineistona ja inspiraationa, myös miten pelien narratiivit ja pelilliset ominaisuudet voivat ohjata pelaajan kokemusta muinaisuudesta. The Mooseman ja UnReal World toimivat astinlautoina pohdiskelevampaan osioon kulttuuriperinnön käytöstä videopeleissä, ja sen mahdollisista eduista ja ongelmista. Tuon esille tapoja, joilla videopelit voisivat edistää tietyn kulttuurin tuntemusta, ja videopelien vahvuuksista kulttuurioppaina ja virtuaalisina matkakohteina. Kuvailen, miten videopelien interaktiivisuus ja kyky antaa kokijalleen ääni tekevät niistä täysin uniikin kokemuksen verrattuna perinteisempiin menneisyyden välittämisen keinoihin, kuten kirjoihin tai elokuviin. Pohdin myös arkeologien mahdollisuuksia osallistua videopelien luomiseen, ja millaisin keinoin tämä voisi olla mahdollista. Toisaalta käyn läpi lyhyesti myös pelien omaa, sisäistä historiaa, ja kuinka tämä voi olla yhtä lailla kiinnostava kohde arkeologiselle tarkastelulle, mutta toisaalta myös sumentaa pelin suhdetta todelliseen menneisyyteen. Työni tavoite on näyttää, että arkeologialla on paljon potentiaalia paitsi inspiraationa pelintekijöille, myös tapana lähestyä pelejä ja pelaamista. Haluaisin kannustaa muita tutkijoita paitsi tutustumaan pelaamiseen, myös pohtimaan niitä tapoja, joilla arkeologia voisi hyötyä peleistä.

Tämä työ tutkii, kuinka ennustava mallintaminen ja historiallisten karttojen yksityiskohtainen analyysi soveltuvat rautakautisten kohteiden paikantamiseen. Ennustavassa mallinnoksessa arkeologisessa lähdeaineistossa havaitut säännönmukaisuudet projisoidaan tuntemattomaan aikaan tai paikkaan. Historiallisten karttojen käyttö rautakauden asutuksen paikantamisessa perustuu havaintoon asutusjatkumosta rautakaudelta keskiajalle. Tutkimalla historiallisen ajan maakirja- ja isojakokarttoja voidaan tehdä päätelmiä keskiaikaisen asutuksen sijainnista. Näistä paikoista voidaan etsiä merkkejä rautakautisesta asutuksesta. Työn tutkimusalueeksi on valittu Uudenmaan maakunta. Vertailualueena käytetään Kanta-Hämeen maakuntaa. Menetelmien toimivuutta arvioidaan tarkemmin kahdella tutkimusalueella: Uudenmaan osalta Sipoon Hangelbyn, Boxin ja Nevaksen kylissä, ja Kanta-Hämeen osalta Janakkalan Kernaalajärven ympäristössä. Uudenmaan ja Kanta-Hämeen tunnettujen rautakautisten asuin- ja hautapaikkojen pohjalta laaditaan overlay-analyysiin perustuva, rasterimuotoinen ennustava mallinnos rautakautisen asutuksen sijainnista. Mallinnosta varten tutkitaan tunnettujen kohteiden sijoittumista ympäristöönsä. Tutkitut muuttujat ovat kohteen maaperä, etäisyys vesistöön, absoluuttinen korkeus, jyrkkyys ja rinteen suunta sekä auringonvalokertymä. Tunnettujen kohteiden saamat muuttujien arvot vastaavat muualla eteläisessä Suomessa saatuja tuloksia. Uudenmaan kohteet asettuvat kallion sekä saven, hiekan tai hiedan rajapinnalle. Kohteet sijaitsevat useimmiten itään, kaakkoon tai etelään viettävällä rinteellä, lähellä vesistöä. Kanta-Hämeen tunnetut kohteet sijaitsevat pääosin hiekkamaalla, mutta myös hieta-, hiesu- ja savimaat ovat yleisiä. Kohteet sijaitsevat Uudenmaan tavoin lähellä vesistöä, mutta useimmiten koilliseen, etelään, lounaaseen tai länteen viettävällä rinteellä. Rautakautisen asutuksen sijoittumista kuvaa parhaiten maaperän mukaan painotettu malli. Historiallisten karttojen analyysi tuo lisätietoja mahdollisen rautakautisen asutuksen sijoittumisesta etenkin Sipoon tutkimusalueella, josta on saatavilla runsaasti karttamateriaalia, ja rautakaudelle ajoittuva suomalaisperäinen asutus on mahdollista tunnistaa paikannimistöstä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Suomessa tehtävässä arkeologisessa tutkimuksessa on yhä käytössä Helmer Salmon vuonna 1956 julkaisema hevosenkenkäsolkien typologia. Tämä tutkielma käsittelee ongelmia, joihin modernissa arkeologisessa tutkimuksessa on törmätty, kun Salmon typologiaa ei ole lähdetty uudistamaan. Sen lisäksi pyritään tarkastelemaan myös sitä, mitä uutta tietoa hevosenkenkäsoljet voivat meille kertoa. Tutkimuksen keskeisenä lähdemateriaalina toimivat Euran Luistarin, Köyliön Vanhankartanon C, Halikon Rikalanmäen ja Tampereen Vilusenharjun rautakautisten kalmistojen kaivauskertomukset ja muu kirjallinen materiaali. Tässä tutkielmassa käytettyjen esimerkkikalmistojen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu paljastaa, että Helmer Salmon typologiassa käytettyjä solkityyppejä on yhdistetty niin, että se vaikeuttaa kalmistojen välistä vertailua. Samalla tutkimus tuo myös esille, että soljen koko ei ole niin tiukasti sidoksissa vainajan sukupuoleen, kuin aikaisempien tutkimusten perusteella on ajateltu. Tämän tutkielman perusteella suurikokoisia hevosenkenkäsolkia on esiintynyt myös naisten viikinkiaikaisissa haudoissa ja toisaalta myös miesten ristiretkiaikaisista haudoista on löydetty pienikokoisia hevosenkenkäsolkia. Solkityyppien esiintymisessä on havaittavissa myös kalmistokohtaisia eroavaisuuksia. Tämän voi katsoa osoittavan, että käyttäjän henkilökohtainen mieltymys on vaikuttanut solkityypin valintaan. Lisäksi tutkimus tuo myös lisätietoa solkityyppien mahdollisista kulkureiteistä Itämeren piirissä, sekä alueella tehdystä hevosenkenkäsolkitutkimuksesta. Tutkimukseni vahvistaa ajatusta siitä, että uuden hevosenkenkäsolkitypologian laatiminen Suomessa olisi suositeltavaa, jotta eri kalmistoista tehtyjen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu olisi mahdollista ilman sekaantumisen vaaraa. Tutkimukseni tuo myös esille, että hevosenkenkäsolkia ei voi tiukasti rajata miesten käyttämiin suurikokoisiin solkiin ja naisten käyttämiin pienikokoisiin solkiin, vaan raja käytettyjen solkien koon välillä on häilyvämpi. Jo yhden solkityypin sisältä voi löytyä sekä suurikokoisia, että pienikokoisia solkia, minkä seurauksena soljen koon merkitys on monimuotoisempi, kuin vain sen tyyppiin tai käyttäjän sukupuoleen liittyvä.

Maisterin tutkielmani käsittelee saamelaisten noitarumpujen vasaroita eli päristimiä osana saamelaisten etnistä uskontoa ja saamelaiskulttuurin arkeologista tutkimusta. Tutkielmassani käyn läpi kaikki Suomen kaksitoista sarvesta valmistettua päristinlöytöä, mutta tutkimukseni keskiössä on kuitenkin Christian Carpelanin vuoden 1964 Sodankylän Juikentän kaivauksilta löydetty päristin ja toissijaisesti Inarin Nukkumajoki 2 talvikylästä löydetyt noitarummun vasarat. Tutkimukseni käy saamelaisten historian pääpiirteittäin läpi mesoliittiselta kivikaudelta keskiaikaan ja historialliseen aikaan saakka. Käsittelen saamelaisten etnistä uskontoa ja samanismia melko laajasti, että lukija voi ymmärtää noitarummun ja siihen liittyvien esineistöjen, kuten noitarumpujen vasaroiden ja -arpojen eli osoittimien, merkityksen saamelaisten etnisessä uskonnossa sekä siihen liittyvissä rituaaleissa. Tutkimukseni tarkastelee myös saamelaisten pyhiä paikkoja ja niihin liittyviä jumaluuksia. Hyödynnän tulkinnoissani antropologien, perinteentutkijoiden sekä uskontotieteilijöiden etnografista tietoa saadakseni käsityksen muun muassa siitä, mitä suullinen perimätieto kertoo päristimien käyttämisestä samanistisissa rituaaleissa. Analysoin Juikentän vuoden 1964 kaivauskertomusta tarkastellessani, onko Juikentän päristin mahdollisesti uhrattu maahan tarkoituksella. Pohdin myös Carpelanin tulkintaa siitä, että Juikentän kesäkylässä olisi ollut kylän keskelle rakennettu uhrikota osana kultillista tarkoitusta. Maisterin tutkielman loppuun olen kerännyt erillisen sanaston tutkimuksen keskeisitä käsitteistä. Tutkimus sisältää 46 kuvaa, joissa esiintyy kuvia tai piirroksia kymmenestä Suomen kahdestatoista päristinlöydöstä.

Tiivistelmä Referat Tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa haasteita, jotka liittyvät uskonnon harjoittamisen tunnistamiseen arkeologisten jäänteiden perusteella kolmessa rautakautisessa, Megiddon rauniokummulla Israelissa sijaitsevassa esimerkkikohteessa. 1900-luvun alkupuolella esiin kaivetut kohteet, rakennus 338 kerrostumassa IVA ja lokus 2081 kerrostumassa VA–IVB, ovat herättäneet tutkijoiden keskuudessa runsaasti keskustelua siitä, onko tiloissa ylipäätään harjoitettu uskontoa, ja jos on, millaisiksi kulttipaikoiksi ne voitaisiin tulkita. Kolmas esimerkkitapaukseni on 2010-luvulla kaivettu, kerrostuman Q-5 rakennus 12/Q/99, joka on määritelty temppeliksi, mutta jonka tulkintaan niin ikään liittyy useita haasteellisia kysymyksiä. Syventymällä kohteista raportoituun aineistoon sekä vertailemalla aineistosta tehtyjä erilaisia tulkintoja selvitän, millaiset tekijät mahdollistavat tiloista tehdyt, toisistaan poikkeavat tulkinnat. Olennainen teema tutkielmassani liittyy myös eräisiin teoreettisiin malleihin, joita arkeologiassa on kehitetty kultin tunnistamiseksi ja joita jotkut tutkijat hyödyntävät myös esimerkkikohteitteni tulkinnassa. Tavoitteenani on selvittää, onko malleista hyötyä tulkinnan muodostamisessa. Päätteeksi esitän myös oman näkemykseni siitä, voitaisiinko esimerkkikohteeni tulkita tiloiksi, joissa on harjoitettu uskontoa. Käsittelemiini teoreettisiin malleihin kuuluvat Colin Renfrew’n kultin harjoittamisen indikaattorit sekä näiden pohjalta muodostetut Ziony Zevitin korrelaatit Israel-Palestiinan rautakautista arkeologiaa varten. Näiden lisäksi analysoin Michael Cooganin kehittämiä kriteereitä, jotka edellisten ohella sopivat erityisesti kultin harjoitukselle omistettujen pyhäkkökontekstien tunnistamiseen. Koska kulttilöydöt usein limittyvät esimerkiksi arkiaskareisiin liittyviin jäänteisiin, syvennyn myös Garth Gilmourin malliin, jossa arvioidaan kultin harjoittamisen todennäköisyyttä eri konteksteissa sekä Rüdiger Schmittin luokitukseen uskonnon harjoittamiseen liitetyistä esinetyypeistä. Lopuksi esittelen Michael Pressin ajatuksia monipuolisten menetelmien soveltamisesta kultin arkeologisessa tutkimuksessa. Johtopäätöksissä erottelen 3 keskeistä tekijää, jotka aiheuttavat tulkintojen hajontaa. Näitä ovat kaivausmenetelmiin ja löytöjen raportointiin liittyvät ongelmat varsinkin viime vuosisadan alkupuolella kaivettujen rakennusten osalta. Esiin nousee myös eräiden keskeisten, yksittäisten elementtien tulkinnallinen vaihtelu. Tällaisia ovat esim. pystykivet, joiden tulkinnat vaihtelevat masseboista rakenteellisiksi pylväiksi, sekä rakennusten pohjakaavat, joiden osalta temppeleiden erottaminen hallinnollisista tai eliitin asuinrakennuksista tuottaa vaikeuksia. Merkittävän ongelman muodostavat myös kontekstin rajaamiseen liittyvät kysymykset, eli se, millaiseen aineistoon ja kuinka laajalle alueelle tulkinta voidaan ulottaa. Esimerkkikohteitteni valossa kulttitulkinta laajenee herkästi koskemaan läheltä tehtyjä löytöjä, kuten ympäristöstä löydettyjä astioita tai rakennelmia. Käsittelemäni teoreettiset mallit eivät poista näitä tulkinnan kannalta keskeisiä ongelmia. Esimerkkikohteitteni tulkintoja on joka tapauksessa perusteltu malleissa esiintyvien teemojen, kuten jumaluuden symbolien, rinnakkaisaineiston ja kontekstin kokonaisvaltaisen tutkimuksen kautta, vaikka teorioita ei tutkimuksissa käytettäisikään. Mallit voivat kuitenkin lisätä argumentointiin selkeyttä, sillä ne tekevät näkyväksi tutkijan oletukset muinaisessa yhteiskunnassa harjoitetun uskonnon luonteesta, kultin harjoittamisen tavoista sekä siitä, kuinka nämä piirteet arkeologisessa aineistossa mahdollisesti heijastuvat. Monipuoliset menetelmät ovat joka tapauksessa tarpeen, kun analysoimme esimerkkikohteitteni kaltaisia löytöjä, joiden aineisto on hajanaista ja olennaisin osin moniselitteistä. Tässä mielessä jokainen käsittelemäni malli tarjoaa hyödyllisiä välineitä aineiston analyysiin. Huolellisesti toteutetut kaivaukset, yksityiskohtainen raportointi ja seikkaperäisesti perustellut tulkinnat luovat perustan, jonka puitteissa keskustelua eri näkemysten todennäköisyydestä on mielekästä käydä. Päädyn itse suhtautumaan epäilevästi siihen, että voisimme esimerkkikohteistani osoittaa tilan, jossa uskontoa on todennäköisesti harjoitettu. In situ löydetyistä kulttiesineistä huolimatta lokus 2081 voidaan määritellä eliitin asuinalueella sijainneeksi varastotilaksi. Myös hallinnolliseksi palatsiksi tulkitsemani rakennuksen 338 ja suuren julkisen rakennuksen 12/Q/99 osalta päädyn siihen tulokseen, ettei tilojen käytöstä kultin harjoittamiseen ole riittävästi todisteita niiden tuntumasta löydetyistä, kulttiin liittyvistä esineistä huolimatta.

The Great Cormorant (Phalacrocorax carbo) is among the most recent additions to the Finnish avifauna: the current breeding population dates back to 1996. Historical and archeological data clearly demonstrate that the 20th century breeding range expansion of the species in the Baltic region is a re-colonisation event. The two subspecies of Cormorant in Europe are the nominate subspecies P. carbo carbo and the continental subspecies P. c. sinensis. The Cormorants currently breeding in Finland belong to the subspecies sinensis. P. c. carbo lives on the coasts of the North Sea and North Atlantic and visit Finland only during migration. However, osteological evidence suggests that carbo was prevalent subspecies in the Baltic area during prehistoric times, only to disappear in the Late Middle Age (by circa 1500 AD). The subspecies of the Cormorant differ in average size and weight, the details of the plumage and the angle of the gular pouch. P. c. carbo is on average larger than sinensis. However, males are larger than females in both subspecies. The subspecies differ in their ecological characteristics, e.g. preferred prey, breeding sites and migratory behaviour. However, only bones remain from the prehistoric Baltic Cormorants and therefore, soft tissues or behavioural characteristics cannot be used for their identification. The known osteological measurements of the subspecies overlap, and it has previously been possible to distinguish only the two extremes, large P. c. carbo males and small P. c. sinensis females. Here, I looked into features that would enable distinguishing of the skeletons of all the specimens of both subspecies. The primary material of my Master’s thesis consists of 65 specimens representing birds of both subspecies and sexes. The material has been collected from the Baltic basin and the western Gulf of Bothnia in Sweden and the Åland islands in Finland. In addition, I examined 11 specimens of the subspecies carbo from the collections of the Swedish Museum of Natural History (Naturhistoriska riksmuseet). I focused on the most diagnostic elements of the skeleton: skull, sternum and the large bones of the limbs. Moreover, I examined bones that may be associated with ecological differences between the subspecies, such as the sclerotic ring, the os nuchale, and the length of the distalmost phalanx bone of the opposable hallux toe. I wanted to find out if there are osteological differences between the males and females or the two subspecies. The statistical method used for testing the hypotheses and examining subspecific averages was the analysis of variance (ANOVA). The measurements were also analysed with Principal Component Analysis to investigate the proportional differences. The bones of the two subspecies differed in particular in the length of the forearm bones. Reliable discriminating features also included the depth of the bill and the measurements of leg bones. These are subspecific adaptations to their preferred habitats, prey, nesting sites and migratory behaviour. The relatively short wings of P. c. carbo make it an excellent diver, but a less efficient flyer. This subspecies migrates shorter distances, and is able to overwinter relatively far up in the north. In contrast, P. c. sinensis is able to fly with greater speed and efficiency during migration to avoid adverse conditions. The depth of the bill is an important factor determining the snapping power of the bill, which makes P. c. carbo better suited for handling big or powerful prey. The contemporary Baltic Sea is warmer and less marine than during earlier periods. The current brackish environment seems to favor the subspecies sinensis over carbo, although human persecution may also have had an effect on the previous demise of subspecies carbo. My results support the view that the subspecies of the Great Cormorant are clearly distinct morphologically. My result also suggest that skeletal research is an underutilised method in bird taxonomy, and studying the proportions of bones helps to perceive ecological and biological differences between bird subspecies.

Jerusalemin säästyminen Assyrian valloitukselta on kiinnostanut tutkijoita jo pitkään. Lähdeaineiston tarjoamat tiedot ovat johtaneet tutkijat erilaisiin päätelmiin tapahtumien lopputuloksesta. Tässä pro gradu -tutkielmassa muodostan historiallisen rekonstruktion siitä, miten asiat ovat edenneet lähteiden antamien tietojen pohjalta. Kuningas Hiskian toimintaan ei ole tutkimuksessa aiemmin kiinnitetty riittävästi huomiota, joten se on toinen keskeinen näkökulma tutkimuksessani. Tutkimuksessani vastaan kysymyksiin: Miten Jerusalem säästyi Assyrian valloitukselta? Miten lähteissä esitetään kuningas Hiskian toiminta? Aikaisemmin tutkimuksessa Jerusalemin säästymistä tutkittiin vain Vanhan testamentin valossa. Sanheribin piirtokirjoitusten löytymisen jälkeen tutkimuksissa on pohdittu, miksi lähteissä annetaan erilainen selitys Jerusalemin säästymiselle? Sanheribin piirtokirjoituksista on ilmestynyt vuosina 2012 ja 2014 uudet editiot, jotka ovat innoittaneet, tämän tutkimuksen tekemiseen. Myös arkeologiset löydöt ovat viimeisinä vuosikymmeninä tuoneet uusia näkökulmia tieteelliseen tutkimukseen. Tutkimukseni lähteinä ovat Vanhan testamentin Toisen kuninkaiden kirjan kohta 18:13–19:37 ja Jesajan kirjan luvut 36–37. Sanheribin piirtokirjoituksien osalta keskeisin teksti on Rassam-sylinterissä, joka kertoo Sanheribin kolmannesta sotaretkestä. Sen lisäksi käsittelen Taylor-prismaa ja Smithin härkäpatsaita sen osalta, millaisia muutoksia sotaretkien tekstiin on tullut ajan kuluessa. Arkeologisesta aineistosta analysoin tutkimuskirjallisuuteen pohjautuen keskeiset Sanheribin sotaretkeen liittyvät löydöt. Tutkimusmenetelminä käytän lähdekritiikkiä ja vertailevaa menetelmää. Lähdekritiikin avulla tutkin tekstejä ja selvitän niiden käytettävyyden ja luotettavuuden historiallisena lähteenä, mikä on lähtökohtana analyysille. Analysoin jokaisen lähteen itsenäisesti ja suhteessa sen omaan yhteyteen, minkä jälkeen vertailen lähteistä saatuja tietoja. Vertailemalla lähteitä voin kattavasti tutkia millainen on lähteiden tarjoama kokonaisuus. Lopuksi muodostan tapahtumista historiallisen rekonstruktion ja teen johtopäätökset Hiskian toiminnasta. Lähdeaineiston perusteella keskeisinä syinä Jerusalemin säästymiselle olivat Hiskian maksamat lunnaat ja Jerusalemin varustaminen. Lisäksi piiritystilanteelta välttyminen säästi molempien osapuolten resursseja. Mahdollisesti Assyrian sotajoukkojen poistumista vauhditti myös heitä kohdannut epidemia. Hiskian toiminta oli keskeistä Jerusalemin säästämiseksi. Tutkimustuloksia voi hyödyntää tieteellisessä keskustelussa Jerusalemin säästymisestä ja Hiskian toiminnasta kuninkaana. Tutkimus antaa hyvän esimerkin vertailevan menetelmän käytöstä monipuolisten aineistojen tutkimuksessa.