Browsing by Subject "armo"

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Said Nursin islamilainen käsitys armosta hänen pääteoksensa Risale-i Nurin (lyhyesti Risale) osassa Salamat. Tutkin työssäni, miten Nursi ymmärtää Jumalan armon ja miten armo ilmenee Nursin mukaan ihmisen elämässä. Selventääkseni Nursin armokäsitystä vertaan sitä luterilaiseen armokäsitykseen työni lopussa. Työni edustaa näin ollen vertailevaa uskontoteologiaa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteenä käytän Said Nursin Risalea. Luterilaisen käsityksen selvittämiseksi käytän luterilaisia tunnustuskirjoja. Said Nursi (1877–1960) oli turkkilainen islamilainen teologi. Hän kirjoitti pääteoksensa, yli 6000 sivuisen Risalen vuosina 1926–1944 pääosin arestissa ja vankilassa ollessaan. Uskonnollisesti ja myös poliittisesti vaikutusvaltainen Nursi joutui 1920-luvulta alkaen Turkin sekulaarin hallituksen epäsuosioon ja vietti näin suuren osan elämästään vankeudessa. Nursi edustaa sufilaisvaikutteista sunnalaista islamia ja hänen hengelliset juurensa löytyvät turkkilaisesta madrasa-traditiosta eli Koraani-koululaitoksesta. Nursin ideologinen vastustaja oli hänen aikansa sekulaari, materialistinen ja ateistinen filosofia, jonka Nursi näki haasteena islamille ja johon hän pyrkii kirjoituksissaan vastaamaan. Jumalan armo on Nursin kirjoituksissa jatkuvasti esillä oleva teema. Nursin käsitys armosta on hyvin laaja. Tutkimukseni päätyy siihen, että Nursin armokäsityksen voi systemaattisesti jakaa neljään kategoriaan, jotka ovat luomisen armo, ontologinen armo, mystinen armo ja soteriologinen armo. Luomisen armo tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luomakunnan kauneus ja toimivuus ovat Jumalan armoa. Ontologinen armo tarkoittaa, että olemassaolo yleensä on Jumalan armoa. Mystinen armo tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden kokemista mystisessä rukouksessa. Soteriologinen armo tarkoittaa pelastukseen liittyvää armoa: Nursin mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta kadotukselta. Vertaamalla Nursin armon kategorioita luterilaisuuteen paljastuu eroja Nursin ja luterilaisten armokäsityksissä. Nämä erot on johdettava eriäviin näkemyksiin ilmoituksesta, Jumalasta ja ihmisestä. Nursille Koraani on Jumalan varsinainen ilmoitus. Jumala on Nursille salaisuus, transsendentti, pyhä, yksi ja ainoa. Ihminen on Nursille heikko, mutta ei paha, ja vapaa valitsemaan moraalisissa kysymyksissä hyvän ja pahan välillä. Omien hyvien tekojen lisäksi ihminen tarvitsee pelastukseen myös Jumalan armoa. Luterilaisuudessa vastaavasti Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus. Jumala on perimmäiseltä olemukseltaan rakkaus ja kolminaisuus. Ihminen on totaalisesti synnin turmelema, hänen tahtonsa ei ole vapaa ja hän on pelastuksen asiassa täysin Jumalan armon varassa.

Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun (Ps.44:26). Häpeä on ihmiselle kärsimys, mikä vie hänen elämänvoimansa. Häpeää kokiessa ihminen arvostelee itseään ja minuuttaan. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka koskettaa koko ihmisyyttämme ja olemassaoloamme (Malinen 2005, 189). Tutkimuskysymyksinä selvitettiin, millaista nuoren kokema häpeä on ja mitä häpeävä nuori kokee tarvitsevansa. Lisäksi tarkasteltiin sitä, mikä on häpeän yhteys nuoren kokemukseen Jumalasta. Tutkimuksen aineisto koostui 77:lle nuorelle tehdystä kyselystä. Nuorista 47 oli rippikoululaisia ja loput 30 isosia. Aineisto kerättiin kesällä 2016. Aineisto analysoitiin induktiivisesti; aineistosta käsin. Tutkimustulosten mukaan lähes jokainen nuori häpeää. Nuori voi myös hävetä itsessään ”suurimmaksi osaksi kaikkea”(T 38), kuten yksi nuori häpeänsä sanoitti. Nuoren kokema häpeä on valtaosin sosiaalista häpeää eli toisten ihmisten silmien alla koettua häpeää. Nuoren häpeä liittyy pääosin häneen itseensä: erilaisuuteen ja ulkonäköön, epäonnistumiseen sanoissa ja teoissa sekä sisäisen todellisen minän paljastumiseen. Sosiaalista häpeää kokeva nuori altistuu sosiaalisissa yhteyksissä itsensä paljastumiselle. Nuorten kokema myötähäpeä oli verrattain vähäisempää ja sitä nuori koki häntä kipeästi koskettavista asioista, kuten vanhemman alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Häpeässä nuori kokee itsensä (ja yhteyden toiseen ihmiseen) uhatuksi. Ainoastaan muutama nuori halusi jäädä häpeänsä kanssa yksin. Nuori kaipaa häpeäänsä toisen ihmisen myötätuntoa. Myötätuntoa kaivanneista nuorista 85%:lle kelpasi kuka tahansa toinen ihminen. Muutama nuori kaipasi häpeäänsä Jumalaa tai jotain korkeampaa voimaa. Nuoren kokemalla häpeällä ja Jumalalla ei tutkimuksen mukaan ole nähtävissä juurikaan yhteyttä. Muiden nuorten edessä häpeää kokeneen nuoren saattaa olla vaikea vastaanottaa kokemusta Jumalan armosta ja hyväksyvästä ja rakastavasta Jumalasta (Kettunen 2014, 150). Kettusen mukaan hyväksyntä on vastaus ihmisen häpeään. Tutkimustulosten myötä ajattelen, että nuori tarvitsee vielä enemmän; häpeävä nuori tarvitsee myötätuntoa, sillä myötätunto on hyväksyntää vielä askeleen edellä siinä, että se ohjaa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi. Tutkijana ajattelen, että tarvitsemme sekä kirkossa että muussa yhteiskunnassa muutosta ja vahvaa kasvatustyötä, jotta sosiaalinen yhteys ympärillämme muuttuisi hyväksyvämmäksi ja myötätuntoisemmaksi. Olen kirjoittanut tutkimuksen viimeiseen lukuun konkreettisia ohjeita nuorelle, nuoren vanhemmalle ja ammattikasvattajalle.

Tässä tutkielmassa perehdyn Lars Levi Laestadiuksen oppiin sielusta, sen kyvyistä, sielunkykyjen keskinäisistä suhteista, sekä niiden taustalla olevasta korkeammasta voimasta. Tarkoituksenani on selvittää, miten ihminen voi saavuttaa Jumalan armon ja pelastuksen vai voiko hän niitä edes itse saavuttaa. Tutustun aiheeni kannalta olennaisin osin Laestadiuksen ajatteluun vaikuttaneisiin henkilöihin, sekä luterilaiseen oppiin, sillä Laestadius oli itse luterilainen. Lisäksi esittelen hieman yleisiä teorioita sielusta ja aiheen käsitteistä, jotta kokonaisuuden ymmärtäminen olisi helpompaa. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi ja päälähteeni on Laestadiuksen teologinen pääteos Hulluinhuonelainen. Tutkielmani lopputulos on, että ihmisen sielunkyvyt eli tahto, järki, ymmärrys, omatunto, muisti ja mielikuvitus, toimivat sielun eli hermoelämän alueella, mutta ne ovat riippuvaisia orgaanisesta elämästä eli ruumiista ja sen elimistä. Kaiken keskuksena toimii sydän, sillä ruumiin toiminnot ja elimet ovat sydämestä riippuvaisia. Sielunkyvyt ovat myös riippuvaisia sydämestä, sillä sydän on hyvän ja pahan ensisijainen lähde. Sydämestä lähtee liikkeelle moraalinen tai epämoraalinen aines, joka määrittää sen, onko ihminen hyvä vai paha. Aineksen moraalisuus riippuu siitä, vaikuttaako sydämessä Pyhä Henki vai paha henki, jotka ovat korkeampia voimia. Pyhä Henki herättää ihmisessä moraaliset passiot eli muun muassa katumuksen, rakkauden ja uskon, jolloin ihmisen omatunto herää ja alkaa kaivata sovitusta. Sydämessä voi vaikuttaa myös paha henki, jolloin ihmistä hallitsee alhaiset passiot kuten kunnianhimo ja itsekkyys. Ihminen on luonnollisessa tilassaan pahan hengen vallassa, mutta kääntymyksen kautta hänessä alkaa vaikuttaa Pyhä Henki. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen voi saada Jumalan armon ja pelastua. Ihminen itse on täysin kyvytön ja korkeamman voiman armoilla.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on ollut selvittää se, miten Martti Luther tulkitsee Jumalan olemuksen ja toiminnan lain ja evankeliumin näkökulmasta. Tutkimuksen lähteinä on käytetty Lutherin ensimmäisessä ja toisessa antinomistiväittelyissä syntyneitä tekstejä, joita on lähestytty systemaattisen analyysin näkökulmasta. Tutkimuksessa taustaoletuksena on ollut, että Lutherin näkemys Jumalasta rakentui yhä niille samoille ristin teologian perusoletuksille kuin reformaattorin varhaisemmissa kirjoituksissa, siitäkin huolimatta, että antinomistiväittelyt syntyivät reformaation sisäisen kriisin takia. Tutkimus on osoittanut, ettei Luther myöhemminkään luopunut ristin teologiaan sisältyvistä oivalluksistaan, vaikka toisinaan aiemmassa tutkimuksessa on näin esitetty. Päinvastoin tutkimus on osoittanut, että edelleen reformaation sisäisessä kriisissä antinomistiväittelyiden lakitematiikan konstituoivana lähtökohtana oli Lutherin perinteinen jumalaoppi ja tätä oppia vahvasti määrittävä ristin teologia. Antinomistiväittelyissäkin Luther tulkitsi armon hyvin samalla tavalla kuin reformatorisen ajattelunsa alkupuolella kiistäessään ansioajattelulle rakentuvat näkemykset. Laki tuli Lutherin mielestä täytetyksi yksin armosta, josta uskovat tulivat osalliseksi Kristuksessa. Lutherin näkemystä rakkaudesta ohjasi myös edelleen ristin teologia. Siksi Luther teki antinomistiväittelyissäkin distinktion ihmisen valheellisen ja Jumalan totuudellisen rakkauden välille. Lutherin mielestä ihminen ei koskaan kyennyt täyttämään Jumalan ehdotonta rakkaudenvaatimusta, sillä hän itse jollakin tavoin pyrki hyötymään rakastettavasta kohteestaan. Siksi Luther tulkitsi lain tarkoituksen siten, että sen tarkoitus oli ristin teologian mukaisesti herättää ihmisessä pelko ja karkoittaa ihminen vääränlaisesta rakkaudestaan kohti Jumalaa. Vasta Jumalassa ihminen saattoi tulla osalliseksi Jumalan omasta totuudellisesta rakkaudesta, joka samalla ajoi ihmisen väärää rakkautta pois. Ristin teologiaan liittyen Luther myös painotti Jumalan kätkettyä luontoa. Tämän takia ihminen ei voi koskaan kohdata Jumalaa sellaisenaan tämän omassa luonnossa, majesteettisuudessa tai verhoamattomana. Näissä ilmaisuissa Luther korosti erityisesti Jumalan vihaa ja vapaata tahtoa. Pikemminkin Jumala oli kohdattavissa ainoastaan lihaksi tulleessa Kristuksessa. Uutena Jumalan kätkeytyneisyyteen liittyvänä näkökulmana Luther toi väittelyissä esille Pyhän Hengen kaksinaisen roolin sekä lain antajana, joka syyttää ihmistä synnistä että lahjana, eläväksitekijänä ja pyhittäjänä. Väittelyiden erityislaatuisen tematiikan huomioon ottanut analyysi on osoittanut, että Luther ymmärsi Jumalan ihmiseen kohdistuneen päämääräsuuntautuneen työn kaksijakoisena. Ensinnäkin Jumala aluksi tyhjentää lain avulla syntisen ihmisen tämän valheellisista kuvitelmistaan ja vääränlaisesta rakkaudesta. Kaiken tarkoituksena kuitenkin on se, että ihminen kärsimyksissään ja peloissaan pakenisi kohti päämääräänsä, eli Kristusta. Varsinaista työtään Jumala tekee evankeliumin avulla. Itsessään evankeliumi on vasta lupaus Kristuksesta, mutta Jumalan työn kautta ihminen uskossa tulee osalliseksi tästä lupauksesta. Uskossa läsnäolevan Kristuksen kautta ihminen saavuttaa Lutherin mielestä vanhurskauden. Tämä vanhurskauttaminen tapahtuu Lutherin mielestä kuitenkin kahdella tavalla. Jumala sekä lukee ihmisen vanhurskaaksi että alkaa myös puhdistaa ihmistä niin, että tämä alkaa toimia lain mukaan. Tutkimus on osoittanut, että kaikki Lutherin argumentaatio tähtää silti ajatukseen siitä, että Jumala on aktiivinen tekijä. Tämä siitäkin huolimatta, että Jumala ottaa ihmisen osalliseksi toimintaansa näissä pelastumisen päämäärään tähtäävissä vaiheissa.

Elokuva on olennainen väline aatemaailmojen ja arvojen välittämisessä. Tutkimukseni lähdeaineisto käsittää valitun kokoelman suomalaisia elokuvia vuodesta 1935 vuoteen 1950. Tutkimusaineistoni koostuu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin tuottamista elokuvista sekä muutamasta pienemmästä tuotannosta. Tutkimus tarjoaa katsauksen 1930- ja 1940-lukujen suomalaiseen elokuvatuotantoon. Olen valinnut mukaan elokuvia eri elokuvagenreistä sekä useilta ohjaajilta, mutta keskityn seuraaviin ohjaajiin: Edvin Laine (1905-1989), Hannu Leminen (1910-1997), Jorma Nortimo (1906-1958), T.J. Särkkä (1890-1975), Teuvo Tulio (1912-2000), Ilmari Unho (1906-1961) ja Valentin Vaala (1909-1976). Tarkasteltavat elokuvat ovat valikoituneet siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat kokonaisuutena kattavan läpileikkauksen aikansa sosiaalieettisiin kysymyksiin ja niiden taustalla oleviin teologisiin teemoihin. Niin 1930-luvun kuin 1940-luvunkin elokuvissa on nähtävissä kuvauksia aivan mistä tahansa aikansa sosiaalisesta ongelmasta tai arvokysymyksestä. Teologisessa mielessä tarkasteltavista elokuvista tekee erityisen kiinnostavia myös niiden runsas uskonnollinen kieli, sisältö ja kuvasto, jota on tutkittu suomalaisen teologian piirissä riittämättömästi. Perustelen lähdeaineistoni ajallista rajausta vuodesta 1935 vuoteen 1950 sillä, että vuonna 1935 alkoi sekä äänielokuvan huippukausi, että Suomen Filmiteollisuuden taival. 1950-luvulle tultaessa elokuva-ala muuttui monin tavoin ja merkittävästi. Tällöin monet 1930- ja 1940-luvuilla loistaneet ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät väistyivät uusien tieltä ja uudet elokuvalajit syrjäyttivät vanhat. Lisäksi elokuvan merkitys kansallisella tasolla oli tarkasteltavan ajanjakson aikana suurempaa kuin mitä voimme tänä päivänä edes kuvitella. Elokuvien teologisessa tarkastelussa käytän hyväkseni systemaattista analyysia. Koska tutkimukseni kohdistuu elokuviin, tutkin työssäni kuvan semiotiikkaa sekä käytän hyväkseni tekstuaalista teoriaa. Tällainen poikkitieteellisyys on aihepiirini huomioon ottaen välttämätöntä. Systemaattinen tarkasteleminen ilman elokuvateoreettista tai esteettistä otetta ei palvelisi tutkimuskysymystäni. Tutkimukseni osoitti, että elokuvien moraalinen linja oli tiukasti kiinni suomalais-luterilaisessa traditiossa, joka pyrki tuohon aikaan suojaamaan porvarillis-isänmaallisen ydinperheen ja arvomaailman uusien moraalisten näkymien uhalta. Tarkasteltuani 1930- ja 1940-luvun teologiaa ja yhteiskunnallista keskustelua, havaitsin selvästi, että elokuvamaailma valitsi tuona aikana selkeästi konservatiivisen, traditionalistisen linjan. Keskeinen havainto on, että elokuva modernina taidemuotona toisinti tuolloisen yhteiskunnan konservatiisimpia virtauksia: esimerkiksi vapaan seksuaalisuuden syyllistämistä ja naisen seksuaalisuuden synnillistämistä. 1930- ja 1940-luvuilla maailma oli kovaa vauhtia muuttumassa ja eri taiteenlajit ottivat osaa muutokseen pyrkien uusiutumaan. Huomionarvoista on, että taidemuodoista uusin, elokuva, valitsi Suomessa kauttaaltaan linjakseen konservatiivisen, ”säilyttämisen” perinteen.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Eero Huovisen kirkkokäsitystä. Tutkimustehtävä jakautuu siten, että ensin selvitetään kirkon niin sanottujen konstitutiivisten tuntomerkkien merkitys kirkon elämässä. Tämän jälkeen tarkastellaan mikä on kirkon rooli yhteiskunnassa. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen aineistona ovat Huovisen julkaisemat kirjat ja tutkimukset ajanjaksolla 1978–2015. Huovinen on kirjoittanut kirkosta hyvin hajanaisesti, kattavan kokonaiskuvan saamiseksi hänen kirkkokäsityksestään on näin laaja aineisto perusteltu. Tutkimuksen luvussa 2 käsitellään ensin Huovisen jumalakuvaa ja tämän jälkeen kristittyjen ykseyttä ja moneutta Kristuksessa. Huoviselle Jumala on ennen kaikkea antaja. Jumala on salattu mutta myös ilmoitettu Jumala, joka kohdataan kahdella vastakkaisella tavalla. Jumala on läsnä kaikkialla, hänen läsnäoloonsa maailmassa perustuu se, että ihminen voi tietää jotain Jumalasta. Kuitenkin Jumalan varsinainen ja lopullinen ilmoitus on Kristus. Kristuksen persoonassa taivas on auki. Kristittyjen ykseys ja moneus ovat Jumalan luomistyön tulosta. Kirkko on yksi, mutta sen ääni on polyfoninen. Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka ykseys perustuu sen jäsenten yhteyteen ruumiin päähän. Ykseys ja moneus ovat mahdollisia vain yhteydessä Kristukseen. Luvussa 3 käsitellään kirkon tuntomerkkejä. Kirkon tuntomerkit Jumalan sana, virka, kaste ja ehtoollinen tekevät kirkon näkyväksi tässä maailmassa. Ne ovat kirkon näkyviä tuntomerkkejä, sillä ne ovat kaikkien nähtävissä. Toisaalta nämä näkyvät merkit ovat myös näkymättömiä, sillä vain usko näkee ne ”pelastusvälineinä”. Luonnolliset silmät näkevät ehtoollisen leivän ja viinin, uskon silmät näkevät pelastuksen. Jumalan sana, virka, kaste ja ehtoollinen ovat olemassa kirkossa nimenomaisesti vanhurskauttavan uskon saamiseksi. Pyhä Henki käyttää niitä välittäessään armon. Luvussa 4 käsitellään kirkon asemaa yhteiskunnassa. Kirkon tehtävä yhteiskunnassa, tässä maailmassa, on olla toisen maailman ääni. Kirkolla on paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pohdittaessa yleisemmin oikeaa ja väärää. Kuitenkin kirkon perimmäinen tehtävä on pitää ääntä Jumalan puolesta. Kirkko elää maailmassa ja Kristuksen ääni voi kuulua vain maailmassa. Kirkon tehtävä on kääntää arvokeskustelu toisin päin, kirkko on armoyhteisö, ei arvoyhteisö. Huovisen kirkkokäsitystä muovaa vahva kristologia. Kirkko on Kristuksen ruumis, jossa on erilaisia jäseniä, joilla kaikilla on yhteys samaan päähän. Kirkko on yksi, koska Kristus on yksi. Kirkon valta on Kristuksen valtaa, jota kristityt käyttävät yhdessä. Luku 5 kokoaa tutkimustulokset.