Browsing by Subject "asianajajaoikeus"
Now showing items 1-7 of 7
-
(2023)Tutkielman aihe on asianajajamonopolin historia Suomessa. Asianajajamonopolilla tarkoitetaan asianajajien yksinoikeutta edustaa toista oikeudessa, toimia oikeudenkäyntiedustajana. Yksinoikeus voi koskea vain oikeudenkäyntitehtäviä tai laajemmin oikeudellisen neuvonnan antamista. Asianajajamonopolin vallitessa asianosaisella on yhä oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntitehtäviä koskeva asianajajamonopoli on pääsääntöisesti osa länsimaista oikeudenhoitoa. Suomea ja Ruotsia lukuunottamatta asianajajamonopoli on voimassa kaikissa EU-valtioissa. Asianajajamonopoli perustuu ajatukseen siitä, että oikeusvaltiossa oikeudenkäyntiedustajan tehtävä edellyttää tietynlaisia vähimmäisvaatimuksia sitä harjoittavilta. Lähestymiskulma on oikeushistoriallinen. Tutkimuskohteena on asianajoprofessio ja erityisesti asianajajamonopoli. Tutkielmassa analysoidaan myös laajemmin suomalaisen asianajajakunnan historiallista muutosta. Tutkielmassa hyödynnetään vertailevaa tutkimusotetta. Tutkimusajanjakso kattaa koko Suomen oikeusalueella toimineen asianajoprofession historian 1600-luvulta nykyhetkeen. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miksi Suomessa ei ole asianajajamonopolia, vaikka sellainen pääsääntöisesti on muissa länsimaissa. Lisäksi analysoidaan, millaiset tekijät ovat muovanneet suomalaista asianajajakuntaa asianajajamonopolin kautta tarkasteltuna ja miksi. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa virallislähteitä, erilaisten komiteoiden ja valiokuntien mietintöjä, eduskunnan pöytäkirjoja, Suomen Asianajajaliiton lausumia, hallituksen pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia sekä sanomalehtiartikkeleja. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin toimijat. Ketkä ovat puoltaneet ja toisaalta vastustaneet asianajajamonopolia, millaisin argumentein ja miksi? Suomalaisen asianajajakunnan historiassa on tunnistettavissa neljä merkittävää vaihetta: 1) 1600-1700-lukujen lainsäädännöllisen perustan luominen, 2) 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uudistusyritykset, 3) Asianajajaliiton varhaisvaiheiden pyrkimykset, jotka päättyivät asianajajalain säätämiseen sekä 4) viimeistään 1990-luvulla alkanut asianajon murros ja oikeudenkäyntiedustajan pätevyysvaatimusten kiristäminen. Nämä neljä merkittävää vaihetta muodostavat tutkielman rungon. Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan asianajajalaitoksen ja asianajajamonopolin epäonnistunutta luomisyritystä 1600-1700-lukujen Ruotsissa. Kolmas luku käsittelee asianajajamonopolia autonomian aikana. Luvun keskiössä on vuoden 1900 Wreden komitean mietintö, jossa asianajajamonopolia esitettiin osana tuomioistuinlaitoksen kokonaisuudistusta. Autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella Suomessa toteutettiin muun länsimaisen kehityskulun mukaisesti useita liberaaleja uudistuksia. Asianajajamonopolia ei kuitenkaan toteutettu. Tutkielman neljännessä luvussa asianajajamonopolia käsitellään erityisesti vuonna 1919 perustetun Suomen Asianajajaliiton aloitteiden kautta. Asianajajamonopoli nostettiin liiton perustamisen yhteydessä asianajajalain ohessa yhdeksi liiton päätavoitteista. Vuonna 1958 tavoite asianajajalaista toteutui, mutta asianajajamonopolia ei luotu. Luvun pääpaino on asianajajalaissa ja sen valmistelussa. Viides luku tarkastelee asianajajamonopolia osana asianajon murrosta, joka alkoi 1980-1990-lukujen vaihteen aikoihin ja jonka viimeisin lainsäädännöllinen muutos on yhä voimassa oleva vuoden 2011 laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Johtopäätöksenä esitetään, että Suomeen ei ole säädetty asianajajamonopolia ensisijaisesti poliittisen vastustuksen takia. Asiaa selittää lisäksi 1600-1800-lukujen yhteiskuntarakenne, 1600-1800-lukujen aikainen asianajajien vähäinen määrä sekä modernin asianajajakunnan muodostumisen ajoitus. Erityisesti 1800-luvun lopun aikainen talonpoikaissäädyn sekä 1900-luvun aikainen poliittisen vasemmiston vastustus estivät yritykset luoda Suomeen eurooppalaisen mallin mukaista asianajolaitosta.
-
(2023)Tutkielman aihe on asianajajamonopolin historia Suomessa. Asianajajamonopolilla tarkoitetaan asianajajien yksinoikeutta edustaa toista oikeudessa, toimia oikeudenkäyntiedustajana. Yksinoikeus voi koskea vain oikeudenkäyntitehtäviä tai laajemmin oikeudellisen neuvonnan antamista. Asianajajamonopolin vallitessa asianosaisella on yhä oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntitehtäviä koskeva asianajajamonopoli on pääsääntöisesti osa länsimaista oikeudenhoitoa. Suomea ja Ruotsia lukuunottamatta asianajajamonopoli on voimassa kaikissa EU-valtioissa. Asianajajamonopoli perustuu ajatukseen siitä, että oikeusvaltiossa oikeudenkäyntiedustajan tehtävä edellyttää tietynlaisia vähimmäisvaatimuksia sitä harjoittavilta. Lähestymiskulma on oikeushistoriallinen. Tutkimuskohteena on asianajoprofessio ja erityisesti asianajajamonopoli. Tutkielmassa analysoidaan myös laajemmin suomalaisen asianajajakunnan historiallista muutosta. Tutkielmassa hyödynnetään vertailevaa tutkimusotetta. Tutkimusajanjakso kattaa koko Suomen oikeusalueella toimineen asianajoprofession historian 1600-luvulta nykyhetkeen. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miksi Suomessa ei ole asianajajamonopolia, vaikka sellainen pääsääntöisesti on muissa länsimaissa. Lisäksi analysoidaan, millaiset tekijät ovat muovanneet suomalaista asianajajakuntaa asianajajamonopolin kautta tarkasteltuna ja miksi. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa virallislähteitä, erilaisten komiteoiden ja valiokuntien mietintöjä, eduskunnan pöytäkirjoja, Suomen Asianajajaliiton lausumia, hallituksen pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia sekä sanomalehtiartikkeleja. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin toimijat. Ketkä ovat puoltaneet ja toisaalta vastustaneet asianajajamonopolia, millaisin argumentein ja miksi? Suomalaisen asianajajakunnan historiassa on tunnistettavissa neljä merkittävää vaihetta: 1) 1600-1700-lukujen lainsäädännöllisen perustan luominen, 2) 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uudistusyritykset, 3) Asianajajaliiton varhaisvaiheiden pyrkimykset, jotka päättyivät asianajajalain säätämiseen sekä 4) viimeistään 1990-luvulla alkanut asianajon murros ja oikeudenkäyntiedustajan pätevyysvaatimusten kiristäminen. Nämä neljä merkittävää vaihetta muodostavat tutkielman rungon. Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan asianajajalaitoksen ja asianajajamonopolin epäonnistunutta luomisyritystä 1600-1700-lukujen Ruotsissa. Kolmas luku käsittelee asianajajamonopolia autonomian aikana. Luvun keskiössä on vuoden 1900 Wreden komitean mietintö, jossa asianajajamonopolia esitettiin osana tuomioistuinlaitoksen kokonaisuudistusta. Autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella Suomessa toteutettiin muun länsimaisen kehityskulun mukaisesti useita liberaaleja uudistuksia. Asianajajamonopolia ei kuitenkaan toteutettu. Tutkielman neljännessä luvussa asianajajamonopolia käsitellään erityisesti vuonna 1919 perustetun Suomen Asianajajaliiton aloitteiden kautta. Asianajajamonopoli nostettiin liiton perustamisen yhteydessä asianajajalain ohessa yhdeksi liiton päätavoitteista. Vuonna 1958 tavoite asianajajalaista toteutui, mutta asianajajamonopolia ei luotu. Luvun pääpaino on asianajajalaissa ja sen valmistelussa. Viides luku tarkastelee asianajajamonopolia osana asianajon murrosta, joka alkoi 1980-1990-lukujen vaihteen aikoihin ja jonka viimeisin lainsäädännöllinen muutos on yhä voimassa oleva vuoden 2011 laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Johtopäätöksenä esitetään, että Suomeen ei ole säädetty asianajajamonopolia ensisijaisesti poliittisen vastustuksen takia. Asiaa selittää lisäksi 1600-1800-lukujen yhteiskuntarakenne, 1600-1800-lukujen aikainen asianajajien vähäinen määrä sekä modernin asianajajakunnan muodostumisen ajoitus. Erityisesti 1800-luvun lopun aikainen talonpoikaissäädyn sekä 1900-luvun aikainen poliittisen vasemmiston vastustus estivät yritykset luoda Suomeen eurooppalaisen mallin mukaista asianajolaitosta.
-
(2021)Tutkielmassa tutkimuskohteena ovat asianajajan velvollisuudet, joita asianajajan on neuvonantotilanteessa noudatettava suhteessa asiakkaaseensa. Asiakas hakeutuu asianajajan neuvojen piiriin usein tilanteissa, joissa on käsillä jokin hänelle merkityksellinen oikeudellinen kysymys. Asianajajan antamalla neuvolla voi siten olla suurta painoarvoa asiakkaalle. Asianajajalain mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa konkretisoi ammattieettisten sääntöjen kokoelma, hyvää asian-ajajatapaa koskevat ohjeet (jäljempänä ”tapaohjeet”), joissa asetetaan edellytykset ideaalityyppiselle asianajajalle. Tapaohjeiden mukaan asianajajan on pyrittävä neuvoa antaessaan toiminaan huolellisesti, riittävällä ammattitaidolla ja asiakkaan edut ja oikeudet huomioiden. Tutkielmassa selvitetään käytännön lainopin kautta, miten asianajajan on toimittava täyttääkseen tapaohjeiden asettamat vaatimukset. Asianajajan toiminta neuvonantotilanteissa voidaan jakaa asiaan liittyvien tosiseikkojen ja oikeusnormien riittävään selvittämiseen sekä neuvon muodostamiseen näiden pohjalta. Riittävät selvitykset edellyttävät asianajajalta aktiivista ja huolellista otetta toimeksiannon alusta lähtien. Asianajajan tulee osata hankkia ja seuloa kunkin kysymyksen kannalta oleelliset tosiseikat sekä suhteutettava niiden painoarvoa objektiivisesti käsillä olevaan kysymykseen. Lisäksi asianajajan on oltava selvillä lain ja ennakkotapausten sisällöstä sekä perehdyttävä vallitsevien olosuhteiden mukaan oikeuskirjallisuuteen ja oikeuskäytäntöön riittävällä huolellisuudella. Asianajajan ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa, jonka suorittamiseen hänellä ei ole riittävää ammattitaitoa. Neuvoa muodostaessaan asianajajan on sovellettava oikeusnormeja selvittämiinsä tosiseikkoihin ja muotoiltava näistä lainopillista arviointia kestävä neuvo. Lisäksi asianajajan on lojaalisuusvelvollisuutensa mukaisesti pyrittävä suosittelemaan asiakkaallensa toimintavaihtoehtoa, jolla tämä pääsee tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla huomioiden käsillä olevat olosuhteet. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole saavutettu lopputulos, vaan asianajajan toiminnassaan osoittama huolellisuus ja lojaalisuus asiakastaan kohtaan.
-
(2021)Tutkielmassa tutkimuskohteena ovat asianajajan velvollisuudet, joita asianajajan on neuvonantotilanteessa noudatettava suhteessa asiakkaaseensa. Asiakas hakeutuu asianajajan neuvojen piiriin usein tilanteissa, joissa on käsillä jokin hänelle merkityksellinen oikeudellinen kysymys. Asianajajan antamalla neuvolla voi siten olla suurta painoarvoa asiakkaalle. Asianajajalain mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa konkretisoi ammattieettisten sääntöjen kokoelma, hyvää asian-ajajatapaa koskevat ohjeet (jäljempänä ”tapaohjeet”), joissa asetetaan edellytykset ideaalityyppiselle asianajajalle. Tapaohjeiden mukaan asianajajan on pyrittävä neuvoa antaessaan toiminaan huolellisesti, riittävällä ammattitaidolla ja asiakkaan edut ja oikeudet huomioiden. Tutkielmassa selvitetään käytännön lainopin kautta, miten asianajajan on toimittava täyttääkseen tapaohjeiden asettamat vaatimukset. Asianajajan toiminta neuvonantotilanteissa voidaan jakaa asiaan liittyvien tosiseikkojen ja oikeusnormien riittävään selvittämiseen sekä neuvon muodostamiseen näiden pohjalta. Riittävät selvitykset edellyttävät asianajajalta aktiivista ja huolellista otetta toimeksiannon alusta lähtien. Asianajajan tulee osata hankkia ja seuloa kunkin kysymyksen kannalta oleelliset tosiseikat sekä suhteutettava niiden painoarvoa objektiivisesti käsillä olevaan kysymykseen. Lisäksi asianajajan on oltava selvillä lain ja ennakkotapausten sisällöstä sekä perehdyttävä vallitsevien olosuhteiden mukaan oikeuskirjallisuuteen ja oikeuskäytäntöön riittävällä huolellisuudella. Asianajajan ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa, jonka suorittamiseen hänellä ei ole riittävää ammattitaitoa. Neuvoa muodostaessaan asianajajan on sovellettava oikeusnormeja selvittämiinsä tosiseikkoihin ja muotoiltava näistä lainopillista arviointia kestävä neuvo. Lisäksi asianajajan on lojaalisuusvelvollisuutensa mukaisesti pyrittävä suosittelemaan asiakkaallensa toimintavaihtoehtoa, jolla tämä pääsee tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla huomioiden käsillä olevat olosuhteet. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole saavutettu lopputulos, vaan asianajajan toiminnassaan osoittama huolellisuus ja lojaalisuus asiakastaan kohtaan.
-
(2022)Tutkielman tarkoituksena on tarkastella asianajajan ammattietiikan vaikutusta asianajajan rooliin vastuullisen liiketoiminnan edistämisessä sekä toimia, joilla asianajaja voi vaikuttaa vastuullisen liiketoiminnan edistämiseen. Vastuullisuus ja vastuullinen toiminta ovat ajankohtainen ja osin uudehko aihe käsiteltäväksi asianajajan näkökulmasta. Vastuullisuuspuhe on lisääntynyt viime vuosina, ja vastuullista toimintaa odotetaankin laajalta joukolta toimijoita, niin valtioilta, yrityksiltä, järjestöiltä kuin medialta ja kuluttajilta. Vastuullisuuden merkitys asianajajien toiminnassa on kasvanut samaa tahtia. Asianajajien yhteiskunnallisen tehtävän johdosta asianajajan on toimittava eettisesti, edistäen oikeusvaltion ja laillisuusperiaatteen toteutumista. Asianajajien on tärkeätä panostaa asiakkaiden neuvontaan vastuullisen toiminnan kohdalla. Asianajajan ammattietiikasta ei tällä hetkellä kuitenkaan ilmene suoraa, eksplisiittistä velvollisuutta vastuullisen toiminnan edistämiseen, koska vastuullisuutta ei ole terminä itsessään merkitty hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Asianajajien yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema oikeusvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä ja turvaamisessa kuitenkin itsessään johtaa tiettyyn velvollisuuteen edistää vastuullisuutta. Vaikka suoraa, sanktioitua velvollisuutta ei ole, niin lukuisissa suosituksissa on asianajajia kannustettu edistämään vastuullisuutta, ja tämä vastuullisuutta edistävä toiminta on yleistynyt asianajajien keskuudessa yhteiskunnan muutosten keskellä. On mahdollista, jopa toivottavaa, että vastuullisuus otettaisiin virallisesti mukaan hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Yleiset ohjeet ja lausumat, joissa asianajajia kehotetaan toimintaan, eivät loppupäässä nimittäin ole välttämättä riittävän toimivia. Mikäli oikeusyhteisö tavoittelee uskottavuutta, on kaikki ratkaisut pystyttävä perustelemaan tavalla, joka saa kaikki asiaan perehtyneet vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Tämän vuoksi myös asianajajan vastuullisuutta edistävät toimet tulisi saada muotoon, jossa niiden käyttö voidaan perustella. Tämänlaisista ammattieettisitä kysymyksistä on tärkeätä keskustella ammattikunnan sisällä, ja vain tätä kautta voidaan kehittää ammattietiikkaa.
-
(2022)Tutkielman tarkoituksena on tarkastella asianajajan ammattietiikan vaikutusta asianajajan rooliin vastuullisen liiketoiminnan edistämisessä sekä toimia, joilla asianajaja voi vaikuttaa vastuullisen liiketoiminnan edistämiseen. Vastuullisuus ja vastuullinen toiminta ovat ajankohtainen ja osin uudehko aihe käsiteltäväksi asianajajan näkökulmasta. Vastuullisuuspuhe on lisääntynyt viime vuosina, ja vastuullista toimintaa odotetaankin laajalta joukolta toimijoita, niin valtioilta, yrityksiltä, järjestöiltä kuin medialta ja kuluttajilta. Vastuullisuuden merkitys asianajajien toiminnassa on kasvanut samaa tahtia. Asianajajien yhteiskunnallisen tehtävän johdosta asianajajan on toimittava eettisesti, edistäen oikeusvaltion ja laillisuusperiaatteen toteutumista. Asianajajien on tärkeätä panostaa asiakkaiden neuvontaan vastuullisen toiminnan kohdalla. Asianajajan ammattietiikasta ei tällä hetkellä kuitenkaan ilmene suoraa, eksplisiittistä velvollisuutta vastuullisen toiminnan edistämiseen, koska vastuullisuutta ei ole terminä itsessään merkitty hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Asianajajien yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema oikeusvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä ja turvaamisessa kuitenkin itsessään johtaa tiettyyn velvollisuuteen edistää vastuullisuutta. Vaikka suoraa, sanktioitua velvollisuutta ei ole, niin lukuisissa suosituksissa on asianajajia kannustettu edistämään vastuullisuutta, ja tämä vastuullisuutta edistävä toiminta on yleistynyt asianajajien keskuudessa yhteiskunnan muutosten keskellä. On mahdollista, jopa toivottavaa, että vastuullisuus otettaisiin virallisesti mukaan hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Yleiset ohjeet ja lausumat, joissa asianajajia kehotetaan toimintaan, eivät loppupäässä nimittäin ole välttämättä riittävän toimivia. Mikäli oikeusyhteisö tavoittelee uskottavuutta, on kaikki ratkaisut pystyttävä perustelemaan tavalla, joka saa kaikki asiaan perehtyneet vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Tämän vuoksi myös asianajajan vastuullisuutta edistävät toimet tulisi saada muotoon, jossa niiden käyttö voidaan perustella. Tämänlaisista ammattieettisitä kysymyksistä on tärkeätä keskustella ammattikunnan sisällä, ja vain tätä kautta voidaan kehittää ammattietiikkaa.
-
(2021)Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.
Now showing items 1-7 of 7