Browsing by Subject "asiantuntijahaastattelu"

The aim of this thesis is to study disinformation as a cultural phenomenon from the point of view of media education. Disinformation, aforethoughtful misleading information sharing, is a form of information advocacy. The civil impact of disinformation has been considered as a global threat by several parties. In this thesis I elaborate on how the case of disinformation appears in lives of children who have grown during the era of social media and how media education corresponds to it. In this thesis recognizing disinformation is proposed to require a way of media critical thinking. The thesis includes an analysis based on an interview with a professional media educator. In the analysis I seek for understanding for meanings of disinformation as a cultural phenomenon and as a part of educational work. The method of this thesis is a phenomenographic, theory-based content analysis based on an interview with a media education expert. For this thesis I had an interview with media education expert, docent Sara Sintonen. The interview questions came to prominence from the theoretical framework. In the analysis I clarified the media educators meanings for disinformation as a part of media education. I analysed the thoughts of Sintonen in relation to the literacy, articles, and writings from the theoretical framework of this thesis. The expert of media education defined disinformation as non-truthful knowledge, which appeals to emotions. As for the strenghts of media education the media educator appointed the high-quality content and democratic practices. As for the challenges of media education the way of seeing media education by usability and not by the content was pointed out. As for the key features of media education for example the role of the teacher was seen as a social influencer on for their close circle. As for prevention of disinformation the media educator named collective crowding and common value base. Relevant features also included dialogue, counter-sounds and striving for understanding.

Ihmiskaupan vastaista työtä on Suomessa tehty 2000-luvun puolivälistä asti, mutta uhrien tunnistaminen ja heidän oikeuksiensa puolustaminen on edelleen puuttellista. Auttamistyö lähti käyntiin odotettua hitaammin ja sen laatu vaihtelee. Uhrien tunnistaminen viime vuosina lisääntynyt, mutta etenkin seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvää ihmiskauppaa tunnistetaan Suomessa edelleen huonosti. Tunnistamisen puutteellisuus estää uhrien ihmisoikeuksien toteutumista. Ihmiskaupan vastainen työ on Suomessa ollut vahvasti viranomaisvetoista ja painottunut uhrilähtöisyyden periaatteesta huolimatta pikemmin ihmiskaupparikollisten vastuuseen saattamiseen kuin uhrien tukemiseen. Vastuuta tunnistamisesta ja auttamisesta on sälytetty järjestötoimijoille, jotka kohtaavat mahdollisia uhreja usein muun työnsä ohella. Järjestöjen ihmiskaupan vastaiseen työhön ei kuitenkaan ole osoitettu riittäviä resursseja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää laadullisen tutkimuksen keinoin, miten Suomessa toimivien kansalais- ja työmarkkinajärjestöjen asiantuntijat tunnistavat ihmiskaupan uhreja ja miten tunnistamista voisi heidän näkökulmastaan kehittää. Lisäksi selvitettiin, vaikuttavatko ihmiskauppaa käsittelevässä kansainvälisessä tutkimuksessa havaitut tunnistamista vaikeuttavat stereotypiat ihmiskaupan uhrien tunnistamiseen myös Suomessa. Keskeisenä teoriana käyettiin Nils Christien ideaaliuhri-teoriaa ja sen tuoreempia sovelluksia. Aineisto kerättiin asiantuntijahaastatteluin vuosina 2011–2012 ja analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Kuuden kansalaisjärjestöjen ja kolmen työmarkkinajärjestöjen asiantuntijan haastatteluita ristivalotettiin analyysissä keskeisten viranomaisraporttien, ihmiskaupparaportoijan kertomusten sekä aiemman tutkimustiedon avulla. Tutkimuksen perusteella uhrien tunnistamista vaikeuttavat uhreja kohtaavien tahojen asenteet, auttamisen järjestelmien jäykät rakenteet sekä tunnistamisen hitaasti etenevä prosessi. Suomalaisilla järjestöasiantuntijoilla on vankkaa uhrien tunnistamiseen tarvittavaa osaamista. Auttamisjärjestelmän monimutkaisuuden ja ennustamattomuuden vuoksi uhreja ei kuitenkaan voida tai haluta ohjata eteenpäin viranomaisavun piiriin. He jäävät virallisesti tunnistamatta ja vaille ihmiskaupan uhreille kuuluvia oikeuksia ja palveluita. Aineistonkeruun jälkeen tehdyt laki- ja toimenpideuudistukset eivät ole riittäneet selkeyttämään järjestelmää tarpeeksi kolmannen sektorin asiantuntijoiden ja heidän kohtaamiensa uhrien näkökulmasta.

Tässä tutkielmassa tutkin Saksan ja Suomen ulkoministeriöiden kielipalveluiden organisointia institutionaalisen käännöskulttuurin näkökulmasta. Institutionaalinen käännöskulttuuri tarkoittaa tässä tutkielmassa virallisen instituution säännöstelemää käännöskulttuuria (Snellman 2018). Institutionaalisen käännöskulttuurin pohjana on institutionaalisen kääntämisen (Koskinen 2008; 2014) ja käännöskulttuurin (Prunč 1997; 2008) käsitteet, jotka kattavat kielipalvelutoimintaan kohdistuvat odotukset, normit ja arvot sekä toiminnan konkreettiset piirteet. Tutkimusta varten haastattelin Saksan ulkoministeriön kielipalvelun sekä Suomen valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielitoimialan asiantuntijoita, sillä he vastaavat kielipalveluiden tuottamisesta Saksan ja Suomen ulkoministeriöille. Haastattelut on kerätty vuosina 2019–2020, yhteensä haastatteluja on 12. Tutkimuksessa on käytetty myös organisaatioiden julkaisuja sekä artikkeleita. Tutkielman lähtökohtana on vertaileva puolistrukturoitu asiantuntijahaastattelu sekä laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielmassa analysoidaan instituutionaalisen käännöskulttuurin piirteitä, kuten kielenkäytön vakiinnuttamisen keinoja, organisaatiosijoitusta, suhtautumista organisaation sisällä ja toimeksiantojen luonnetta. Lisäksi analyysin kohteena on venäjän kääntäjien työn toimenkuva. Tutkimustulosten perusteella voi luoda kuvauksen institutionaalisesta käännöskulttuurista, jolla on yhtäläisyyksiä Saksassa ja Suomessa. Aineiston vertailu osoittaa, että kieliasiantuntijoiden työn piirteet ulkoasiainhallinnon parissa ovat samankaltaisia, vaikka organisaatiorakenteet voivat olla eri. Tutkielman tulokset tarjoavat tietoa kääntäjien yhteiskunnallisesta asemasta valtionhallinnon palveluksessa sekä jatkotutkimusmahdollisuuksia. Lisäksi tutkimusta voi hyödyntää kääntäjänkoulutuksen kehittämisessä.

Tämä tutkielma tarkastelee tulkkausta keskittyen sen kahteen varsin ainutlaatuiseen alalajiin: asioimis- ja konferenssitulkkaus. Tutkielmassa selvitetään sekä asioimis- että konferenssitulkin suosituimpia urapolkuja, uravalintoja ja syitä, jotka rohkaisevat tulkkeja suuntautumaan tiettyyn lajiin. Keskeistä tässä tutkimuksessa on asioimis- ja konferenssitulkkauksen välisten erojen ja yhtäläisyyksien kartoittaminen. Kummankin lajin erityispiirteiden ja pääasiallisten haasteiden määritteleminen muodostaakin tutkielman tärkeämmän tutkimuskysymyksen. Lisäksi tutkimuskysymyksissä selvitetään, mistä ammattitulkin ura saa alkunsa ja mitkä tekijät vaikuttavat sen kehitykseen. Lopuksi tarkastellaan, miten asioimistulkki voi toteuttaa siirtymän konferenssitulkkaukseen tai toisinpäin. Haastattelumetodina käytetään asiantuntijahaastattelua. Sen avulla kerätään tutkimusaineisto, joka koostuu neljästä puolistrukturoidusta haastattelusta. Haastattelujen kohteiksi valittiin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton (SKTL) hakupalvelusta sellaiset ammattitulkit, jotka ovat työskennelleet sekä asioimis- että konferenssitulkkeina. Haastateltaville esitettiin kymmenen kysymystä, joista jokainen liittyi yhteen seuraavista aihealueista: uran alku ja uramuuttujat, asioimis- ja konferenssitulkkauksen erot sekä siirtymä lajista toiseen. Analyysin ja sen tuottamien tulosten valossa voidaan todeta, että kaikkiin tutkimuskysymyksiin löydettiin vastaus. Ammattitulkin ura lähtee käyntiin usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa korkeakouluopintoja, ja sille on ominaista tietynlainen sattumanvaraisuus. Pääasiallisempana erona tulkkauslajien välillä nousi esille läheisyys tulkkaustilanteen osapuolten välillä, mikä on asioimistulkkauksessa hyvin välitön. Konferenssitulkkauksessa on taas tyypillisempää, että osapuolet ovat tietyn etäisyyden päässä. Kysymyksissä koskien siirtymistä tulkkauslajista toiseen koettiin, että siirtymä konferenssitulkkauksesta asioimistulkkaukseen on yleisempi ja helpompi.

Oikeustulkkaus on vaativa, ammattitaitoa ja koulutusta vaativa erikoisasiantuntijatehtävä. Huonosti suoritettuna se voi vaarantaa jopa oikeusturvan kokonaan, Hyvä tulkki varmistaa, että oikeudenkäynnissä tulkattavan oikeusturva toteutuu, ja että hän saa Suomen ja EU:n takaamien lakien ja asetusten mukaisesti reilun kohtelun ja tulee ymmärretyksi. Oikeustulkkauksen tasoa ja oikeusturvaa varmistamaan perustettiin 2016 oikeustulkkirekisteri Euroopan unionin direktiivin 2010/64/EU johdosta hallituksen esityksen HE 39/2015 pohjalta. Rekisteri on ollut nyt voimassa neljä vuotta. Tämä tutkielma selvittää rekisterin nykytilaa: rekisterin ja rekisteröintimenetelmän ongelmakohtia, tulkkien itsensä näkemyksiä siihen, miten hyvin rekisteri on onnistunut tavoitteissaan, ja tulkkien ja Helsingin käräjäoikeuden henkilökunnan kyselyn pohjalta saatuja mielipiteitä siitä, miten rekisteriä voisi kehittää tulevaisuudessa. Lisäksi tutkielma selvittää sitä, miten paljon rekisterin oletettu käyttäjäkunta, tulkkauksia tilaavat viranomaistahot, käyttävät rekisteriä tulkkien hankkimiseen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi hiukan yli puolet tutkimushetkellä oikeustulkkirekisteriin kuuluvista tulkeista. Toiseen kyselyyn, joka lähetettiin Helsingin käräjäoikeuden työntekijöille, vastasi viisi työntekijää. Tulkit eivät ole tyytyväisiä rekisterin nykytilaan ja tutkimusaineiston pohjalta vaikuttaisi siltä, etteivät käräjäoikeudet käytä rekisteriä vaan pitäytyvät omissa tulkkilistoissaan. Rekisteri on kallis ja hankalasti löydettävissä ja siihen pääsy on monimutkaisen prosessin takana. Rekisteriä kehitetään, ja rekisteriä hallinnoivalla Opetushallituksella ongelmista ollaan kuitenkin tietoisia. Rekisteröinnin ongelmakohtiin pitäisi olla tulossa muutoksia ja parannuksia, ja rekisterin verkkosivut uudistetaan vuoden 2019 aikana.

The educational transitions of immigrant youth are seen as challenging and young immigrants complete the upper secondary education less frequently than their native counterparts in Finland. The aim of this study was to examine how the school officials, such as student counselors, principals and education administration officials, consider the specific features of the upper secondary transitions of immigrant youth and their own possibilities in supporting these transitions. The theoretical setting consists of the concepts of transitions system and transitions regimes. The data included 10 semi-structured interviews with school officials from the Helsinki metropolitan area. The interviews were analyzed using phenomenography. According to the school officials the specific features of the transitions of immigrant youth are educational choices and the assessment of competences in the comprehensive school; abilities and educational background in the upper secondary school; and the importance of language skills and social groups in both school levels. The specific features become challenging because they operate in a specific context: the Finnish education and transition system. Transition to the upper secondary school is above all institutional and in order to receive a place of study one must comply with the rules of the system. Instead of a short phase the transition is a longer process that should be supported in the long term. The school officials considered their own possibilities in supporting immigrant youth relatively good but the possibilities were restricted by resources and structural practices. The guidance of the youth could be done with more and deeper cooperation between various parties. The different preparatory educations are characteristic for immigrants but the present quantity and forms of the educations do not meet the requirements of the diverse groups of youth. The potential discontinuities and prolongations of the transitions on an individual level are in a conflicting relation to the macro level objectives of fluent transitions. The role of education in equalizing the positions of different groups in the society is increasingly important as the population becomes more diverse. The multiple needs of the immigrant youth have to be taken into consideration more consistently. The thesis is a part of the research project “Transitions and educational trajectories of immigrant youth” (Transit) of the Research Unit focusing on the Sociology and Politics of Education in the University of Helsinki.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten Aalto-yliopiston opiskelijat suhtautuvat opiskelijakulttuuriin ja -perinteisiin. Tutkimuksessa selvitin, mitä perinteet tarkoittivat tutkittaville, mitä keskeisiä perinteitä tutkittavilla oli, mikä oli perinteiden rooli tutkittavien yhteisössä, millaista kulttuuria tutkittavien perinteet ja perinnekäsitykset tukivat ja miten perinteitä ylläpidetään. Tutkimuksen primääriaineisto oli 58:n vastauksen lomakeaineisto ja 19 asiantuntijahaastattelua. Analysoin lomakeaineiston lajittelemalla vastaukset esiintymismäärän perusteella luokkiin ja käytin lomakeaineistosta esiin nousseita teemoja asiantuntijahaastattelun aiheina. Lisäksi vertasin lomakeaineiston ja asiantuntijahaastatteluiden vastauksia toisiinsa. Olennaisimmat teoreettiset työvälineet tutkimusta tehtäessä olivat grounded theory, etnografinen lähestymistapa sekä konstruktivistinen suhtautuminen aineiston esilletuomiin ilmiöihin ja asioihin. Opiskelijakulttuuri on ensisijaisesti opiskelijoiden toisilleen tuottamaa kulttuuria, joka liittyy opiskelijoiden elämään ja kokemusmaailmaan. Opiskelijajärjestöissä sanotaan usein, että kun jokin asia tehdään kolmannen kerran, se on perinne. Määrittelen perinteen Edward Shilsin ja Simon Bronnerin pohjalta jatkuviksi ihmisten tuottamiksi toiminta- tai ajattelumalleiksi, joilla on merkitys ja arvo sitä tuottaville ja vastaanottaville henkilöille. Määrittelen perinteen myös emistisesti, eli ilmiö on perinne, jos perinnettä ylläpitävän yhteisön jäsenet pitävät sitä perinteenä ja antavat sille perinteen arvon. Aineistossa esiintyvät esimerkit opiskelijaperinteestä voi jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: tapahtumiin, tunnusmerkkeihin, lauluperinteeseen, uusien opiskelijoiden vastaanottoon liittyviin perinteisiin ja näiden luokkien ulkopuolelle jääviin perinteisiin, jotka saattavat olla luonteeltaan hybridisiä tai viitata johonkin yksittäiseen tai yleiseen tapaan varsinaisen perinteen sijaan. Opiskelijaperinteiden keskeinen merkitys tutkittavassa yhteisössä on luoda ja ylläpitää yhteisöllisyyttä toisten opiskelijoiden kesken. Yhteisöllisyyttä itsessään voi pitää tutkittavan yhteisön perinteenä. Muita perinteen merkitykselliseksi tekeviä ominaisuuksia ovat perinteen omaleimaisuus, ajallinen ulottuvuus, hauskuus ja perinteiden merkitys identiteetille. Suurin osa perinteisiin tutustuttamisesta ja perinteiden siirtämisestä eteenpäin tapahtuu ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Keskeisiä ja koko tutkittavan yhteisön tuntemia opiskelijaperinteitä ovat ulkoiset tunnusmerkit, kuten haalarit ja ylioppilaslakki, tavat vastaanottaa uudet opiskelijat sekä erilaiset opiskelijoiden toisilleen järjestämät tapahtumat. Vaikka kaikki edellämainitut perinteet ovat koko yhteisön tuntemia, kaikki opiskelijaryhmät eivät kuitenkaan välttämättä pidä niitä ominaan tai toisinna niitä. Tutkittavassa yhteisössä perinteisiin suhtaudutaan hyvin pragmaattisesti ja perinteitä muutetaan, mikäli se katsotaan aiheelliseksi. Perinteiden säilyttäminen alkuperäisimmässä asussaan ei ole perinnettä ylläpitävälle yhteisölle itseisarvo. Perinteiden muuttamista saatetaan vastustaa ja muutosvastarinnan taustalla on perinteenkannattajien tunne perinteen omistajuudesta ja henkilökohtaisesta merkityksestä. Perinteitä voivat muuttaa ulkoiset tekijät, kuten muutokset opiskeluympäristössä, mutta myös yhteisön sisältä tulevat muutostarpeet. Perinteen joustavuus onkin perinteen säilymisen elinehto.