Browsing by Subject "asunnottomuus"

Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat näkyvät arjessa ja vaikuttavat toimimiseen. Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat kietoutuvat myös monin tavoin yhteen. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön toimintaympäristö on moniammatillinen ja monitoimijainen. Asumisen turvaaminen, mielenterveyden tukeminen ja asiakkaan tilanteen tarkasteleminen kokonaisvaltaisesti ovat sosiaalityön lakisääteisiä ja ammattieettisten ohjeiden velvoittamia tehtäviä. Asiakkaan tuen tarpeita ei silti pirstaleisessa järjestelmässä aina tunnisteta, jos tuen tarpeita on monia yhtä aikaa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan psykiatrian ja asumispalveluiden sosiaalityöntekijöiden puheessa muovaamia asunnottoman ja mielenterveyskuntoutujan institutionaalisia kategorioita, jotka toimivat asiakkuuden ehtojen määrittäjinä. Lisäksi tarkastellaan asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityötä asiantuntija-ammattina. Tutkielmassa on kriittisen sosiaalityön näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä seitsemästä asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityöntekijän teemahaastattelusta. Aineiston analyysimenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jota ohjaavat institutionaalisen kategorian ja poiskäännytyksen käsitteet ja ammattien järjestelmän teoria. Institutionaaliset kategoriat asettavat asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuden ehdot, jolloin kategorisoinnit mahdollistavat poiskäännytyksen. Ammattien järjestelmä on institutionaalisten kategorioiden muovaamisen toimintaympäristö asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityössä. Ammattien järjestelmässä ammatit kiistelevät toimialasta ja sosiaalityö psykiatriassa ja asumispalveluissa osana järjestelmää osallistuu toimialakiistoihin. Analyysin tuloksena aineistosta hahmottuu vaihteleva asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön kategorisoinnin käytäntö. Asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle on molemmille havaittavissa kaksi samankaltaista institutionaalisen kategorisoinnin tapaa: holistinen kategorisointi ja neoliberaali kategorisointi. Holistinen kategorisointi perustuu sosiaalityön kokonaisvaltaiseen tarkastelutapaan. Holistisiin kategorioihin liittyy laajan moniammatillisen yhteistyön tekeminen ja palveluiden räätälöinti asiakkaalle sopivaksi. Neoliberaaleihin kategorioihin liittyy resurssien puutteeseen keskittyvä argumentointi ja yksilön vastuun korostaminen. Yhteistyön tekeminen muiden tahojen kanssa ei näyttäydy neoliberaaleissa kategorioissa yhtä merkityksellisenä kuin holistisissa kategorioissa. Mielenterveyskuntoutujan neoliberaali kategoria nojaa lääketieteelliseen mielenterveyden tarkastelutapaan, jolloin sosiaalityön näkökulma mielenterveyteen jää pienempään rooliin. Asunnottoman neoliberaalissa kategoriassa asiakkaan tilannetta tarkastellaan palvelulähtöisesti. Neoliberaalit kategoriat määrittävät asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuteen ottamisen ja poiskäännyttämisen perusteet. Holistiset kategoriat voivat toimia täydentävinä kategorioina ensisijaisen neoliberaalin kategorisoinnin jälkeen. Holistisissa kategorioissa on mahdollista huomioida yhtäaikaisia palvelutarpeita; neoliberaaleissa kategorioissa yhtäaikaisia palvelutarpeita huomioidaan satunnaisesti. Eri kategorisointien perusteella asiakkaan toimijuuden mahdollisuudet muotoutuvat eri tavoin: holistiset kategorisoinnit antavat enemmän tilaa toimijuudelle kuin neoliberaalit kategorisoinnit. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityö näyttäytyy aineistossa osittain lääketieteelle ja neoliberaalille agendalle alisteisena asiantuntija-ammattina. Sosiaalityön toimialakiista lääketieteen ja neoliberaalin agendan kanssa osoittaa, että sosiaalityöllä ei ole täyttä määrittelyvaltaa toimialaansa. Nykyisessä kroonisessa resurssipulassa sosiaalityö ei voi toimia täysin periaatteidensa mukaisesti niin kauan kuin sosiaalityö ei voi täysin määrittää asiakkuuden ehtoja ja resurssien jakoa.

Asunnottomuus voidaan määritellä yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, johon vaikuttavat asuntopoliittiset ja sosiaalipoliittiset linjaukset sekä sosiaalihuollon toimenpiteet ja palvelut. Asunnottomat ovat sosiaalitoimistojen ja sosiaalisten asumispalveluiden asiakkaita ja heidän asuttamistaan ja sosiaalihuollon sisältöä määrittävät sosiaalihuoltolaki ja alueellisten palveluiden saatavuus, sisältö ja määrä. Sosiaalialan ammattilaisten työskentelyä asunnottomien parissa voidaan kutsua asumissosiaaliseksi työksi. Tarkastelen asunnottomien parissa tehtävän sosiaalityön sisältöjä sekä käytäntöjä sosiaa-lialan työntekijöiden näkökulmasta. Tein viisi ryhmähaastattelua alkuvuodesta 2017 neljän kunnan sosiaalitoimessa asunnottomien parissa työskenteleville sosiaalialan työntekijöille. Teemahaastatteluissa selvisi, että asunnottomien parissa tehdään sosiaalityötä asiakkaan kanssa yhdessä hänen elämäntilannettaan ja palveluiden tarvetta selvittäen. Käytän Anselm Straussin neuvoteltua järjestystä aineiston analyysin käsitteenä. Työntekijät määrittävät työnsä sisältöä suhteessa asiakkaisiin, yhteistyökumppaneihin, sosiaalihuollon toimintakäytäntöihin ja palveluihin. Työntekijöiden puheissa asunnottomat ja-kautuvat erilaisiin tyyppeihin palveluiden tarpeen osalta ja tarkastelen niitä teoriaohjaavalla analyysilla. Haastatteluissa tuli esiin, että sosiaalialan työssä suurta roolia näyttelevät yhteistyökumppaneiden kanssa tehtävä työ. Työntekijät kertoivat neuvottelevansa monialaisen verkoston kanssa asunnottomien parissa työskentelyn sisällöstä ja tavoitteista. Neuvottelut vaikuttavat sosiaalityön sisältöön ja toimenpiteisiin. Asunnottomuuden eri vaiheissa olevilla ihmisillä on erilaiset palveluiden tarpeet, joihin sosiaalialan ammattilaiset pyrkivät vastaamaan. Haastatteluiden mukaan asunnottomien suhtautuminen tarjottavaan tukeen vaikuttaa sosiaalialan ammattilaisten työskentelytapoihin. Haastatteluissa kuvattiin sosiaalitoimistojen asunnottomien asiakkuusprosessia asiakkuuden alkamisesta, työskentelyn sisällön muotoutumiseen, tavoitteiden asettamiseen ja niiden saavuttamiseen.

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Tutkielman aiheena ovat aiemmin asunnottomuutta kokeneiden, nykyään niin sanotuissa hajasijoitetuissa vuokra-asunnoissa itsenäisesti asuvien ihmisten kokemukset hyvinvoinnista, sosiaalisista suhteista ja osallisuudesta. Tutkimuskysymyksiä ovat: 1. Miten haastateltavat kuvaavat asunnottomuuteen, asunnon saamiseen ja asunnottomien palvelujärjestelmään liittyviä kokemuksiaan? 2. Millaisia merkityksiä haastateltavat antavat ihmissuhteilleen ja yksinäisyyden kokemuksilleen koetun asunnottomuuden aikana ja nykyhetkessä? 3. Millaisina haastateltavien nykyinen arki, hyvinvointi ja osallisuus ilmenevät heidän kerronnassaan? Tavoite on tuottaa uutta tietoa suomalaiseen asunnottomuuden tutkimukseen ja laajemmin eriarvoisuutta ja hyvinvointia koskevaan yhteiskuntapoliittiseen tutkimukseen. Tutkimuksen teoreettinen perusta muodostuu hyvinvoinnin, asumispolkujen, sosiaalisten suhteiden, yksinäisyyden, marginalisaation ja osallisuuden käsitteistä. Tutkimuksen haastateltavat rekrytoitiin Y-Säätiön Yksi meistä -kehittämishankkeen osallistujista. Hankkeen tavoitteena on vähentää Y-Säätiön vuokra-asunnoissa asuvien yksinäisyyttä. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoiduin teemahaastatteluin ja aineisto koostuu kuudesta haastattelusta. Tutkimuksen teoreettismetodologisena viitekehyksenä on tulkitseva fenomenologinen analyysi (IPA). Tutkimuksen tuloksissa asunnottomuus määrittyy raskaana kokemuksena ja osattomuutena. Asumisyksiköistä on saatu tukea, mutta niihin liittyy myös negatiivisia kokemuksia. Itsenäisen vuokra-asunnon saaminen tukee päihderiippuvuudesta kuntoutumista ja lisää hyvinvointia. Asunnottomuus heikentää sosiaalisia suhteita. Asunnottomuuden aikaiset ystävyyssuhteet liittyvät usein päihteidenkäyttöön ja päätöksistä katkaista suhteet voi seurata yksinäisyyttä. Yksinäisyys koetaan negatiivisena olosuhteena, johon liittyy tyhjyyden tunteita. Yksinäisyys voidaan kiistää tai yksilö voi kokea sen luonnolliseksi osaksi elämänhistoriaansa. Uusien ihmissuhteiden solmiminen koetaan hankalaksi. Asunnon saaminen parantaa lähisuhteita ja lähisukulaiset ovat merkittävin avun ja tuen lähde. Asunnottomuutta kokiessaan ihmisellä ei ole mahdollisuuksia rakentaa itselleen arkea ja elämänpiiriä, jossa osallisuus ja hyvinvointi voivat toteutua. Asunnottomuus kaventaa mahdollisuuksia tehdä omaa elämää koskevia valintoja, ja sillä on pitkäkestoisia vaikutuksia yksilön hyvinvointiin. Itselle sopivaksi koettu vuokra-asunto on uudenlaisen arjen kivijalka. Asumisen turvaaminen ei kuitenkaan yksinään riitä hyvinvoinnin ja osallisuuden lähteeksi. Marginalisoitu asema, johon liittyy köyhyyttä ja yksinäisyyttä voi jatkua myös asunnon saamisen jälkeen. Osallisuutta lisäävät mahdollisuudet osallistua itse valittuihin toimintoihin, esimerkiksi vertaistukiryhmiin. Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, kuinka aiemmin asunnottomuutta kokeneiden ja sittemmin itsenäiseen asumiseen siirtyneiden yksilöiden elämässä ilmeneviä hyvinvoinnin vajeita voidaan lievittää. Tällainen tieto ja siihen nojaavat politiikkatoimet ovat tärkeitä myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämisen näkökulmasta.

Nuorten asumisen ongelmat Helsingissä ovat yleistyneet merkittävästi. Asunnottomuuden mittaamiseen ja tutkimiseen liittyy kuitenkin suuria haasteita, jotka alkavat jo asunnottomuuden määrittelystä. Tiukemmin rajatut määritelmät huomioivat vain moniongelmaiset pitkäaikaisasunnottomat, kun taas asunnottomuuden laaja määritelmä kattaa myös asunnottomuuden uhan ja epävarman asumisen. Nuorten asunnottomuuden tyypillisin muoto on tilapäinen sukulaisten tai tuttavien luona oleskelu, joka määritelmällisesti liittyy epävarmaan asumiseen. Aiempi asunnottomuuden tutkimus Suomessa on kohdistunut pääosin epävarmaa asumista paremmin näkyviin asunnottomuuden osiin, ja tämän seurauksena suuri osa nuorten asumisen ongelmista on niiden yleistymisestä huolimatta jäänyt piiloon. Tämän tutkielman tarkoituksena on syventää vähemmälle huomiolle jääneiden nuorten asumisen ongelmien ymmärrystä tarkastelemalla pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoita. Vaikuttavatko korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmien taustalla aiemmissa tutkimuksissa löydetyt yksilölliset riskitekijät, vai johtuvatko ongelmat vain kyvyttömyydestä maksaa kohonneita vuokria kroonisesta asuntopulasta kärsivällä alueella? Lisäksi selvitetään asumisen ongelmien vaikutusta tulevaisuudenuskoon. Tutkielman aineistoina ovat Opiskelijabarometri 2014:n pääkaupunkiseudun osa-aineisto ja sen kaupunkiteemainen Opiskelijan kaupunki -erilliskysely. Korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmat liittyvät lähtökohtaisesti asumisen epävarmuuteen, ja barometriaineistoilla päästäänkin käsiksi sellaisiin asumisen ongelmiin, jotka eivät välttämättä näy rekistereissä tai sosiaalitoimen palveluissa. Aineistolähtöisesti menetelmiksi on valittu ristiintaulukointi ja logistinen regressioanalyysi, jolla voidaan tarkastella yhtä aikaa terveyteen ja taloudellisiin resursseihin liittyvien muuttujien yhteyttä selitettävään asumisen ongelmaan ottaen samalla huomioon taustamuuttujat. Näin voidaan tarkastella nimenomaan sitä, johtuuko ongelma terveydellisistä vai taloudellisista riskitekijöistä. Ongelmia selittävät yksilölliset riskitekijät jäsentyvät viimeaikaisen masennuksen ja taloudelliset riskitekijät puolestaan alimpaan tulokvintiiliin kuulumisen kautta. Selkeitä selittäjiä tyytymättömänä yhteisasunnossa asumisen taustalta ei löydetä. Tyytymättömänä vanhempiensa luona asumisen riskiä kuitenkin nostaa alimpaan tulokvintiiliin kuuluminen, joka näyttäisi kasvattavan myös mistä tahansa asumisen ongelmasta kärsimisen riskiä. Vailla asuntoa olleiden muuttuja vaikuttaa kuvaavan muita asumisen ongelmia vakavampaa tilannetta, jolle masennuksen kokeminen altistaa. Kokonaisuutena asumisen ongelmista kärsivät eniten pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat. Toisaalta muualta muuttaneet ovat olleet vailla asuntoa useammin. Tyytymättömänä vanhempien luona asuminen on yksi selvimmistä heikkoa tulevaisuudenuskoa selittävistä tekijöistä. Aiempaan asunnottomuuden tutkimukseen peilaten opiskelijat näyttäisivät sijoittuvan ryhmään, jonka suurin ongelma on taloudellisten resurssien puuttuminen. Pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoista vain hyvin harva ilmoittaa olevansa asunnoton, mutta lähes joka kymmenes heistä kärsii jostakin asumisen ongelmasta. Aineiston rajoituksista johtuen tulokset jäävät osittain tulkinnanvaraisiksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat turvautuvat asumisen ongelmia kohdatessaan vanhempiensa apuun, kun taas muualta muuttaneilla vastaavaa mahdollisuutta ei ole. Yksilöllisten riskitekijöiden rooli jää kokonaisuutena vähäiseksi, joten kohtuuhintaisten asuntojen saatavuuden parantamisen voidaan todeta todennäköisimmin vähentävän opiskelijoiden asumisen ongelmia.

Asunnottomista on naisia reilu viidesosa. Naiset ovat asunnottomina melko näkymättömiä, puhutaankin naisten piiloasunnottomuudesta. Naiset välttelevät ensisuojia ja asunnottomille tarkoitettuja palveluja, kuten päiväkeskuksia. Naiset käyttävät sosiaalisia verkostojaan hyväkseen ja tukeutuvat niiden antamaan tukeen. Tämä on laadullisia menetelmiä hyödyntävä pro gradu, jossa tarkastellaan kahdeksan aikaisemmin asunnottomuutta kokeneen naisen elämää asunnottomuuden aikana. Haastattelumenetelmä oli puolistrukturoitu haastattelu. Tutkimuskysymyksenä oli miten asunnottomuutta kokeneet naiset hyödyntävät sosiaalista pääomaa etsiessään ratkaisua asunnottomuuteensa, ja sosiaalisen tuen sekä toimijuuden muotoutuminen. Tähän vastatakseni, olen tarkastellut keitä naisten verkostoihin kuului, minkälaista tukea naiset saivat ja hakivat, ja miten sosiaalinen pääoma ilmeni. Tarkastelunäkökulma on kriittinen realismi. Viitekehyksen ohjaamana olen kiinnostunut haastateltavien kuvaamista ilmiöistä konkreettisin esimerkein ennemminkin kuin miten he puheessa rakentavat kuvaa tapahtumista. Luin aineiston realistisella otteella. Aineisto on analysoitu teoriaohjautuvaa sisällönanalyysiä hyödyntäen. Naiset saivat sosiaalisista verkostoistaan monenlaista sosiaalista tukea päivittäiseen selviytymiseensä asunnottomana. Ystäviltä ja sukulaisilta saatiin varsinkin emotionaalista tukea. Instrumentaalista tukea, kuten yösijaa tai erilaisia hyödykkeitä, naiset saivat laajasti sukulaisilta, ystäviltä ja tuttavilta. Naiset käyttivät taitavasti hyväkseen sosiaalista pääomaansa. He joutuivat tasapainoilemaan oman tarvitsevuuden ja verkostonsa rasittamisen välillä. Naisilla oli paljon kokemuksia eri sosiaali- ja päihdehoidon palveluista. Naiset olivat pääosin pettyneitä sosiaalipalveluihin, vaikka yksittäiseen sosiaalityöntekijään olivat tyytyväisiä. Sosiaalisen pääomansa avulla he kykenivät tyydyttämään tarpeitaan, silloin kun sosiaalitoimesta ei ollut apua saatavilla. Monet naisista luottivat ensisijaisesti omiin verkostoihinsa, ja vasta toissijaisesti sosiaalitoimeen. Riittämätöntä sosiaalitoimen apua paikattiin sosiaalisen verkoston tuella.

Finnish homelessness work has a long tradition. For quite a long time Finnish homelessness work was largely based on the so-called stairwell model all the way until the 2010s when Housing First model emerged. The arrival of Housing First model has had a lot of effect on the everyday work of professionals in the field homelessness work. Therefore, I’ve decided to pose the following question in my study: What kind of challenges and possibilities lie in multiprofessional collaboration of housing counselling, real estate management and rent control in the context of a Housing First based work. It is worth pointing out though, that Housing First based work entails much more than just the work of housing counselling, real estate management and rent control. Despite this I’ve decided to focus my research to studying multiprofessional collaboration of the three previously mentioned actors in the context of Housing First based work. The material studied was collected by interviewing housing counsellors, real estate managers and rent controllers working at Y-Foundation. The interviews were carried out as theme interviews in groups so, that housing counsellors were interviewed as one group, real estate managers as one group and likewise rent controllers as one group. Narrative analysis and more specifically an analysis of expectations was utilized to produce the results. The research material indicated, that the interviewees were particularly concerned over questions about shared responsibility between professionals, flow of information, professional roles as well as differences in views. In many ways these themes resembled those observed in previous research about multiprofessional collaboration. Moreover, the interviewees viewed the employer as a pivotal actor when it comes to strengthening multiprofessional collaboration and knowledge about Housing First based work.

Haastattelin Pääkaupunkiseudulla kuutta asunnottomuutta kokenutta. Selvitin millaisia merkityksiä he antoivat kokemillensa menetyksille. Olin erityisen kiinnostunut muutoksista. Valitsin asunto ensin – asumisyksikön haastattelupaikaksi, koska asunnottomien katsotaan olevan yhteiskunnan reuna-alueella, marginaalissa. Asunnottomuuden puolestaan voi katsoa olevan itseään sivistyneeksi yhteiskunnaksi nimittävän häpeänpaikka. Laadullisen tutkimuksen metodina käytin syvähaastattelua. Otin vaikutteita myös teemahaastattelusta ja tarinallisesta haastattelusta. Käytin analyysin apuna tarinallisen metodin holistis-muodollista ja holistis-sisällöllistä analyysimetodia. Hyödynsin myös fenomenologis-hermeneuttisesta metodia, sillä halusin kuunnella ja kuulla, mitä aineisto sinänsä kertoo. Analyysimetodeissa keskeistä on huomioida yksilön tuottamat merkitykset ja tulkinnat. Valitsin teoriaksi yhdysvaltalaisen psykologi Crystal L. Parkin teorian merkitysjärjestelmästä, joka koostuu globaaleista ja situationaalisista merkityksistä. Situationaalinen merkitys syntyy, kun yksilö arvioi kokemansa menetyksen uhkaavuuden globaaleiden merkitystensä näkökulmasta, joita ovat uskot, päämäärät ja merkityksen tunne. Yksilö pyrkii minimoimaan kohonneen stressitason merkityksenantoprosessin avulla, joka pitää sisällään coping-keinoja. Annettu merkitys syntyy, kun ihminen saa menetyksen johdonmukaiseksi oman merkitysjärjestelmänsä kanssa. Kasvu ja muutos tapahtuvat positiivisten uudelleen arviointien avulla ja annettujen merkitysten johdosta. Se voi tarkoittaa muutoksia merkitysjärjestelmässä. Tulosluvuissa esittelen kaksi tarinatyyppiä: 1) Kotiinpaluu. Asunnon järjestyminen päättää traumatisoitumisen, jolloin merkitysjärjestelmän jatkuvuus palautuu koettujen uhkien ja korkean stressitason jälkeen. Ongelmakeskeinen coping, emotionaalis-sosiaalinen ja uskonnollinen coping, mutta myös uskonnollinen kääntymiskokemus, sekä merkityskeskeinen coping auttavat antamaan merkityksiä. Välttelevä coping estää uudelleenarvioinnin, mutta uskonnollinen coping tukee identiteettiä. Muutokset koskevat identiteettiä ja eletyn uskonnon pystysuoraa ja vaakasuoraa ulottuvuutta. Uudelleen arviointien kautta positiivisuus palautuu. 2) Muutos. Ryhmää yhdistää muutokset merkitysjärjestelmässä. Muutokset ovat osin negatiivisia, ja koskevat pääosin globaaleja uskoja, mutta myös päämääriä ja identiteettiä. Välttelevä coping estää uudelleen arvioinnin ja pitkittää traumatisoitumista. Negatiiviseen merkitysjärjestelmään liittyy kyvyttömyys muuttaa uskoja ja päämääriä tai antaa uusia merkityksiä. Muutos on negatiivinen. Ongelmakeskinen coping ja merkityskeskeinen coping johtavat merkityksenantoon. Positiivinen uudelleenarviointi johtaa stressinjälkeiseen kasvuun. Se koskee perustavaa laatua olevaa identiteettimuutosta ja uusien päämäärien syntymistä, mutta myös asteittaista identiteettimuutosta. Molemmissa ryhmissä esiintyy traumatisoitumista ja posttraumaattista stressihäiriötä. Tarinallisuuden ja eletyn uskonnon taustateorioiden avulla on mahdollista selvittää haastateltavien menetyksiä ja merkityksiä. Tarinallisuus valottaa niitä koko elämänkaaren ajalta. Eletty uskonto taas valottaa sitä, mikä on ihmiselle arjessa erityisen merkityksellistä. Traumatisoitumisella on yhteys uskonnollisen merkityksen mutta myös merkityksettömyyden tunteeseen. Käytännön sielunhoito- ja diakoniatyössä tulee kohdistaa huomio uskonnollisiin merkityksiin ja tulkintoihin. Ne vaikuttavat kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen ja kasvuun.

Tämä pro gradu -tutkielma tuo esiin tietoa espoolaisten tuettua asumista hakevien sosiaalityön asiakkaiden tilanteista ja tuentarpeista. Tämän tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa asiakkaiden sosiaalisia ongelmia, elämänhallinnan haasteita sekä asumiseen liittyviä tuentarpeita. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkälaisia sosiaalisia ongelmia tuettua asumista hakevilla asiakkailla on? 2. Minkälaisiin elämänhallintaan liittyviin asioihin asiakas tarvitsee tukea? 3. Minkälaiset tekijät aiheuttavat asumisen haasteita? Tutkimuksessa on yhdistetty määrällistä ja laadullista tutkimusta, ja tutkimuksen tieteenfilosofisena lähestymistapana vaikuttaa sosiaalinen konstruktionismi. Aineisto muodostuu tuetun asumisen arvioon lähetetyistä 320 palvelupyyntölomakkeesta, joiden perusteella on tehty myönteinen päätös. Lomake on ollut käytössä Espoon kaupungilla 12.8.2015 alkaen. Tuettua asumista hakevat asiakkaat ovat joko asunnottomia tai asunnottomuuden uhan alla eläviä. Aineisto muodostuu suljetuista kysymyksistä kerätystä määrällisestä aineistosta sekä avoimista kysymyksistä kerätystä laadullisesta aineistosta. Analyysimenetelminä on käytetty tilastollista analyysiä sekä laadullista sisällönanalyysia ja sisällön erittelyä. Tuetun asumisen tarpeessa olevista asiakkaista hieman yli puolet oli asunnottomia. Suurin osa oli miehiä ja nuoria oli merkittävä osa. Asunnottomuus oli useimmiten lyhytkestoista. Asiakkailla oli asumisen ongelmien lisäksi runsaasti päihde- ja mielenterveysongelmia sekä talousvaikeuksia. Muita merkittäviä sosiaalisia ongelmia olivat ongelmat läheissuhteissa, rikollisuus ja väkivalta. Lisäksi korostuivat elämänhallinnan vaikeudet sekä haasteet hoitaa käytännön asioita. Vaikeuksista seurasi ongelmien syvenemistä, syrjäytymistä, asunnottomuutta sekä päihde- ja mielenterveysongelmia. Tutkimuksen tuloksissa tulee esiin asiakkaiden sosiaalisten ongelmien sekä elämänhallinnan haasteiden moninaisuus. Vaikka palvelupyyntölomakkeella haetaan tuettua asumista, tuodaan siinä esiin myös paljon muita kuin asumiseen liittyviä ongelmia ja haasteita. Asiakkaista osa on vaikeasti syrjäytyneitä ja tarvitsee runsaita tukitoimia niin asumisen järjestämiseen kuin arjessa selviytymiseen. Asiakkaiden tilanteissa näkyy myös ongelmien ylisukupolvisuus. Asiakkaiden vanhemmilla saattoi olla itselläänkin päihde- ja mielenterveysongelmia. Asiakkaiden lapsista myös merkittävä osa oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Asiakkaat tarvitsevat monialaista ja suunniteltua tukea, jotta pysyvä asuminen mahdollistuu ja asiakkaat selviytyvät arjessa.

Tavoitteet. Tutkielman tavoitteena oli kuvata sekä asunnottomuuden kokeneiden helsinkiläisten asunnottomuuspolkuja että heidän arkeaan niin asunnottomana kuin asunnon saamisen jälkeen. Asunnottomuus on yhteiskunnallinen ongelma, jonka syitä ovat esimerkiksi väestönkasvu ja kaupungistuminen, talouden suhdannevaihtelut sekä suuret tuloerot. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että asunnottomilla on erilaisia polkuja asunnottomuuteen ja siitä pois. Valinnat, käytettävissä olevat resurssit sekä elämäntilanne muokkaavat arjesta omanlaistaan. Tässä tutkielmassa tarkasteltiin asunnottomuuden kokeneiden kokemuksia arjesta. Tutkimusongelmia oli kolme: 1. Millaisia asunnottomuuspolkuja asunnottomuuden kokeneilla on? 2. Millainen arkipäivän rakenne on asunnottomana? 3. Millä tavoin asunnon saanti vaikuttaa kokemukseen arjesta? Menetelmät. Tutkielma toteutettiin tapaustutkimuksena, johon haastateltiin neljää asunnottomuuden kokenutta helsinkiläistä teemahaastattelulla. Neljän haastattelun tutkimusaineisto litteroitiin ja analysoitiin sisällönanalyysillä. Tulokset ja johtopäätökset. Jokaisen tutkittavan asunnottomuuspolku oli erilainen. Asunnottomaksi päätymiseen vaikutti kaikilla neljällä köyhyys ja kohtuuhintaisen vuokra-asunnon saamisen vaikeus Helsingissä. Asunnottomuusjakson alkamiseen vaikuttivat myös isot elämänmuutokset, kuten muutto toiselle paikkakunnalle, ero sekä päihteiden ongelmakäyttö. Neljästä haastatellusta kolmella arkipäivän rakennetta ei juurikaan ollut. Asunnottomana yöt vietettiin kavereilla, asuntoloissa tai kadulla. Asunnottomana tutkittavat elivät hetkessä ilman suunnitelmia, vain yhdellä työssäkäyvällä tutkittavalla oli suunnitelmia tuleville päiville. Yhteiskunnan palvelut auttoivat tutkittavat pois asunnottomuudesta. Asunnon saanti lisäsi kaikkien tutkittavien arkeen rutiineja ja rakennetta. Asunto lisäsi turvallisuuden tunnetta, sosiaalisia suhteita ja suunnitelmallisuutta. Oma tila koettiin tärkeäksi: omasta asunnosta sai päättää itse. Tutkielman tarkoituksena oli ymmärtää ja esittää tutkittavien henkilöiden yksilöllisiä kokemuksia, eivätkä tutkimustulokset ole yleistettävissä.