Browsing by Subject "ateismi"

Analyzing the relationship between analytical thinking and religion has produced rather consistent results. The purpose of this literature review is to assemble research data and find out what kind of connection there is between analytical cognitive style and religion and what could explain the connection. There were used both correlative and experimental studies to investigate the relationship between analytical thinking and religion. There was a weak negative connection between analytical thinking and religion. This connection was systematically observed in numerous studies. More analytically-minded people were therefore less religious on average compared to people who were not inclined to analytical thinking. Experimental studies used, among other things, a verbal and visual priming method to stimulate analytical thinking, resulting in a decline in religion. However, it is not yet known how long or under what circumstances an analytical priming effect will occur. This may explain why experimental studies have also yielded contradictory results. Attempts have been made to explain the connection. Conflict detection theory has the idea that people with analytical cognitive style are better to detect contradictions in situations requiring reasoning and, consequently, to adopt an analytical mindset. On the other hand, it has been suggested that the cause of the connection would be cognitive ability or epistemic rationality. In these studies, the connection between religion and analytical cognitive style remained after controlling cognitive ability or epistemic rationality. Research suggests that, while cognitive ability and epistemic rationality are related to religion, they do not remove the negative connection between analytical thinking and religion. Longitudinal studies are needed to be able to say about the causal relationship between analytical thinking and religion.

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään katsomusaineiden eli uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opettajien näkemyksiä ateismiin liittyen ja tarkastellaan opettajien oman vakaumuksen mahdollisia vaikutuksia heidän näkemyksiinsä. Aiheesta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta ainakaan Suomessa, jonka vuoksi työ toimii kartoittavana tutkimuksena. Tarkoituksena on etsiä uusia näkökulmia ja nostaa esiin aineistosta löytyviä teemoja. Toivoisin tutkielman toimivan ponnahduslautana laajemmalle tutkimukselle aiheesta. Työ on toteutettu kyselytutkimuksena, jossa vastaajille esitettiin kymmenen ateismiin liittyvää väitettä. Vastaajat vastasivat jokaiseen väitteeseen ensin valmiiden vaihtoehtojen avulla, jonka jälkeen he perustelivat vastauksiaan avoimeen vastauskenttään. Tutkimukseen osallistui 49 katsomusaineiden opettajaa. Tutkimuksen analyysissa menetelmänä käytetään laadullista sisällönanalyysia ja teemoittelua, jonka lisäksi vastauksia esitetään graafisten kuvioiden avulla. Jokainen väite ja niihin annetut vastaukset analysoidaan erikseen niin, että ensin katsotaan suljettujen vastausten perusteella yleistä mielikuvaa väitteestä. Tämän jälkeen tarkastellaan vastaajien vakaumuksia ja avoimia vastauksia. Avoimista vastauksista etsitään yhteisiä teemoja. Huomiota kiinnitetään myös vastaajien vakaumusten mahdollisiin vaikutuksiin vastauksissa. Analyysin perusteella vaikuttaa siltä, että tutkimukseen osallistuneet katsomusaineen opettajat pitävät ateismia yhtenä vakaumuksena muiden joukossa, eivätkä pidä sitä erityisen äärimmäisenä tai jyrkkänä. Vastaajien vakaumuksella on pientä vaikutusta siihen, ovatko he väitteen kanssa samaa vai eri mieltä. Avoimissa vastauksissa vakaumuksen perusteella ei yleisesti löydy mitään selkeitä teemoja.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten vapaa-ajattelijoiden sosiaalinen identiteetti rakentuu ja miten sitä retorisesti rakennetaan vapaa-ajattelijoiden omissa teksteissä. Työn aineisto koostuu Suomen vapaa-ajattelijoiden julkaiseman Vapaa-ajattelija-lehden ja Helsingin vapaa-ajattelijoiden toimittaman Uskomaton-lehden vuosina 2011–2017 ilmestyneistä numeroista. Aineisto rakentuu ensisijaisesti lehtien pääkirjoituksista, kolumneista ja erilaisista mielipidekirjoituksista. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimii sosiaalisen identiteetin teoria. Sosiaalinen identiteetti viittaa niihin yksilön ominaisuuksiin ja puoliin, jotka määrittyvät nimenomaan hänen ryhmäjäsenyyksiensä kautta. Työssä tutkimuskysymystä lähestytään kahden tarkemmin rajatun näkökulman kautta. Ensinnäkin tarkastellaan sitä, miten identiteetin rakentaminen ja rakentuminen toteutuvat erilaisten vastakkaisasettelujen kautta. Tarkastelun metodisina työkaluina ovat retorisen analyysin piiristä tutut Kenneth Burken identifikaation ja erottautumisen käsitteet. Toinen tutkimuksen tarkastelunäkökulma rajautuu siihen, miten sosiaalista identiteettiä muokataan ja vahvistetaan kirjoittajien teksteissä erilaisten puhetyyppien ja niihin kytkeytyvien retoristen keinojen kautta. Tämän näkökulman käsittelyn metodisina apuneuvoina toimivat retorisen analyysin piiristä Chaïm Perelmanin erityisyleisön ja universaaliyleisön käsitteet. Puhetyyppien tarkastelun yhteydessä hahmotetaan myös lyhyesti sitä, miten puhetyypit ja niiden sisältämät retoriset keinot paikantuvat suhteessa Aristoteleen klassiseen kolmijakoon; ethokseen, pathokseen ja logokseen. Analyysin kautta käy ilmi, että identifikaation ja erottautumisen prosessit ovat teksteissä vahvasti läsnä. Sosiaalisen identiteetin teorialle tyypillisesti oma sisäryhmä nähdään lähtökohtaisesti myönteisessä valossa ja ulkoryhmää kuvaillaan hyvin negatiivisin määrein. Omaan sisäryhmään liitetään lähtökohtaisesti positiivisia ominaisuuksia kuten rationaalisuus, oikeudenmukaisuus, edistyksellisyys ja rohkeus. Vapaa-ajattelijoiden sosiaalinen identiteetti peilautuu vahvan erottautumisen kautta jännitteisessä suhteessa uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin. Kirjoituksista paikantuvia sosiaalista identiteettiä rakentavia puhetyyppejä ovat ateismin määritelmää ja vapaa-ajattelijoiden omaa maailmankatsomusta reflektoiva määrittelypuhe, sisäryhmän yhtenäisyyttä ja jäsenten aktivoimista tavoitteleva motivaatio- ja opastuspuhe sekä ulkoryhmälle ja laajemmalle erityisyleisölle, erityisesti ns. tapaluterilaisille suunnattu logosta heijasteleva vakuuttamispuhe. Toistuvia kirjoittajien käyttämiä retorisia keinoja ovat puheen ethokseen kytkeytyvä auktoriteettitaktiikka ja pathoksesta ammentava tunteisiin vetoaminen sekä kärjistäminen ja liioittelu. Erityisesti tarinallisuus ja henkilökohtaiset kertomukset olivat tyypillisiä tapoja vedota lukijan tunteisiin.

Tutkielmassa analysoidaan kognitiivisen uskontotieteen (KU) ympärillä vuosina 2009–2014 käytyä uskonnonfilosofista keskustelua jumalauskon tiedollisesta oikeutuksesta. KU on 1990-luvun alussa kehittynyt poikkitieteellinen tutkimussuuntaus, joka selittää uskonnollisia uskomuksia ja uskonnollista käyttäytymistä ihmismielen luonnollisilla kognitiivisilla mekanismeilla. Osa teorioista selittää taipumusta uskoa Jumalaan/jumaliin. KU:n pohjalta on kritisoitu jumalauskon rationaalisuutta. Episteeminen kumoaja-argumentti esittää, että jumalausko ei ole tiedollisesti oikeutettua, sillä se on seurausta kognitiivisesta prosessista, joka ei jäljitä totuutta eli tähtää tuottamaan tietoa jumalista. Kristillisen jumalauskon rationaalisuutta on kuitenkin puolustettu eri tietoteoreettisista näkökulmista. Reliabilistinen strategia pyrkii puolustamaan jumalauskoa synnyttävien kognitiivisten prosessien luotettavuutta. Evidenssistrategian mukaan jumalauskon oikeutus ei riipu syntyprosessista, vaan siitä, onko uskovalla hyviä syitä eli perusteita uskoa Jumalaan. Tarkastelen keskustelua systemaattisen analyysin avulla. Varsinainen tutkimuskysymys on seuraava: (1) Millaisia seurauksia kognitiivisen uskontotieteen teorioilla on jumalauskon tiedolliselle oikeutukselle? Tämä pääkysymys jakautuu kahteen osaan: (2) Millaisia jumalauskon tiedollisen oikeutuksen kyseenalaistavia argumentteja KU:n teorioista on johdettu, ja kuinka pätevinä näitä argumentteja voidaan pitää? (3) Millä tavoilla jumalauskon tiedollista oikeutusta on puolustettu sen rationaalisuuden kyseenalaistavia argumentteja vastaan ja kuinka pätevinä puolustavia argumentteja voidaan pitää? Analyysistä käy ilmi, että jumalauskon tiedollista oikeutusta kritisoivat argumentit ovat puutteellisia. Toisaalta myös teismin rationaalisuutta puolustavilla argumenteilla on vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi evidenssistrategia on puolustuksena tehokas, mutta vaatii uskovalta ihmiseltä kykyä esittää perusteita omalle uskolleen, kun taas reliabilistinen strategia ei tätä vaadi. KU voi myös tehdä kyseenalaista osasta evidenssiä, jolla ihmiset usein perustelevat uskoaan Jumalaan. Reliabilistisen strategian edustajista osa pyrkii yhdistämään KU:n teoriat jumalauskon kehittymisestä reformoidun epistemologian ideaan “jumala-aistista” (sensus divinitatis). Yhdistäminen tarjoaa empiiristä tukea tälle teologiselle idealle, mutta herättää myös teologisia ongelmia.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Hilary Putnamin uskonnonfilosofista ajattelua sekä hänen pragmaattisen pluralisminsa tarjoamia näkökulmia uskonnonfilosofiaan. Tämän taustoittamiseksi tarkastelen laajalti realismin ongelmaa yleisesti filosofisena kysymyksenä sekä tarkemmin uskonnonfilosofian kontekstissa. Lisäksi perehdyn Putnamin realismia koskevaan ajatteluun. Totean, että Putnamin uskonnonfilosofinen ajattelu suhtautuu kriittisesti reduktiivisiin uskonnollisen realismin muotoihin, kuten myös evidentialistiseen käsitykseen uskonnollisista uskomuksista todellisuutta koskevina hypoteeseina. Putnam esittää vahvasti Ludwig Wittgensteinin ajatteluun perustuvan käsityksen uskonnollisesta kielestä, joka nivoutuu pragmatistiseen inhimillisiä käytäntöjä korostavaan realismiin. Esitän, että Putnamille päätös käyttää uskonnollista kieltä ei perustu tieteelliseen evidenssiin, vaan on luonteeltaan käytännöllistä sitoutumista elämänmuotoon. Lopuksi esitän, että Putnamin ajattelu tarjoaa luonteeltaan suvaitsevaisen lähtökohdan uskonnonfilosofiaan, joka tunnustaa erilaisten todellisuuskäsitysten olemassaolon, eikä sitouta filosofista tarkasteltua vain erilaisten käsitysten totuudellisuuden selvittämiseen. Esitän Putnamin tarjoamaa lähestymistapaa pehmeäksi evidentialismiksi, jossa tieteellisen evidenssin lisäksi hyväksytään evidenssiksi myös käytännöllinen ”elämän laboratoriossa” saavutettu evidenssi. Lisäksi tarkastelen muun muassa Putnamin ajattelun tarjoamia näkökulmia ateistiselle uskonnonfilosofialle ”vakavana ateismina”.