Browsing by Subject "avioero"

Tutkimuksessa tarkastellaan tilannetta, jossa puolisot ovat aloittaneet osituksen avioerohakemuksen perusteella ennen lainvoimaista avioeroa ja toinen puolisoista kuolee osituksen ollessa kesken. Tällöin ositus muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseksi ja on pohdittava, millä tavalla kuolemantapaus vaikuttaa kesken olevan osituksen sisältöön. Jäämistöositukseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä, ja tutkimuksessa tarkastellaan harkinta-ajan aikana tapahtuneen kuolemantapauksen vaikutusta avio-oikeuden ulottuvuuteen (AL 90 § ja aikaprioriteettisääntö) sekä ositukseen sovellettavien säännösten joukkoon. Tiettyjen säännösten todetaan edellyttävän kuolemaa ositusperusteena, ja niiden soveltamisen tarkkarajaisuutta pohditaan. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset ovat perustellusti soveltamisalaltaan rajattuja, sillä eloonjäänyt puoliso saa suojaa myös muiden säännösten perusteella ja kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset tarjoavat vain tietynlaista lisäsuojaa. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti eloonjääneen puolison tasinkoetuoikeuteen (tasinkoprivilegi) liittyviin kysymyksiin sekä siihen, minkälainen merkitys osituksen esisopimuksella on tarkasteltavissa tilanteissa. AL 103.2 §:n mukaan eloonjäänyt puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille tämän kuoleman jälkeen toimitettavassa osituksessa. Tutkimuksessa käsitellään tasinkoprivilegin osalta myös tilanteita, joissa on kyse lesken kuoleman vaikutuksesta ilmoituksen sitovuuteen, sillä oikeus kuuluu leskelle henkilökohtaisesti. Tässä yhteydessä esiin nousevat ongelmat kuitenkin muistuttavat huomattavasti myös niitä ongelmia, joita aiheutuu pohdittaessa eronneen puolison mahdollisuutta vedota tasinkoprivilegiin. Sekä lainvalmistelutöissä että oikeuskäytännössä on todettu, että tasinkoprivilegi on myös eronneen puolison oikeus, kunhan ositusta ei ole toimitettu loppuun puolisoiden elinaikana. Tutkimuksessa pohditaankin, mihin saakka osituksen on tosiasiallisesti oltava toimitettu, ettei eronnut puoliso voi enää vedota tasinkoprivilegiin kesken olevassa osituksessa. Tutkimuksessa myös ehdotetaan de lege ferenda ratkaisuja tällaisten tilanteiden aiheuttamiin ongelmiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten ositusperusteeseen sidottua ehdollista avioehtosopimusta tulisi soveltaa osituksessa, jossa ositusperusteena on avioerohakemus, mutta avioliitto päättyy virallisesti kuolemaan. Kyseessä on siis avioehtosopimus, jossa on määrätty osituksen lopputuloksen olevan erilainen riippuen avioliiton päättymistavasta. Tutkimuksessa päädytään ositusperusteen mukaiseen tulkintaan, jonka mukaan ensiksi syntynyt ositusperuste määrittää avioehtosopimuksen soveltamisen. Tämän katsotaan toteuttavan puolisoiden tarkoitusta ja estävän sattumanvaraisia lopputuloksia. Tutkimuksessa päädytään pitämään ratkaisevana ajankohtana osituksen saattamista moittimiskelpoiseen vaiheeseen. Tämä koskee sekä eronneen puolison oikeutta vedota tasinkoprivilegiin että osituksen esisopimuksen sitovuutta. Molemmissa tapauksissa on käytännössä kyse samasta asiasta, eli sen ajankohdan määrittelystä, jonka jälkeen kuolemantapaus ei enää vaikuta osituksen sisältöön. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että osituksen esisopimuksesta ei ole säännöksiä laissa eikä sillä siten voida vaikuttaa jäämistön suuruuteen. Tämän vuoksi osituksen esisopimuksen osalta päädytään kannattamaan muuttumattomuussääntöä, eli osituksen sisältö ei saa myöhemmin moitteen johdosta muuttua tai osituksen esisopimus menettää kuoleman vuoksi sitovuutensa. Tasinkoprivilegin osalta vastaava vaikutus on ainoastaan silloin, jos ositus moitteen vuoksi päädytään palauttamaan pesänjakajalle tai se kumotaan kokonaan.

The aim of the thesis was to study the elements that affect emotional well-being in a support group for divorced individuals, how making crafts simultaneously when discussing the emotions related to the divorce affect the discussion and how these emotions are reflected in the handicrafts. Previous studies have shown that making crafts has a positive effect on emotional well-being and it also assists individuals in discussing difficult emotions when crafts are being made in a social setting. Approximately 14 000 marriages end in divorce in Finland annually. It is important to the individual’s emotional well-being to find out the underlying reasons leading to the divorce. This is also important that dysfunctional behaviour is not repeated in future relationships. Even though divorced individuals pay to attend support groups to discuss their feelings and to ease the emotional pain related to the breakup of the marriage, they still have difficulties to recognise, accept and discuss these strong feelings, e.g. anger and sorrow. Five women and one man participated in the study. The support group met four times in a time span of one and a half weeks. No crafts were made during the first meeting. Data for the study was collected via open-ended questionnaires and a forced choice questionnaire. The last two meetings were recorded audio-visually, but only minor parts of the recorded discussions were transcribed. Several elements that affect emotional well-being were present in the support group. Making crafts simultaneously affected the discussion in a positive way, and the crafts reflected the discussed emotions. Based on the study it was evident that a divorce support group in which crafts are made is a working concept regarding promoting emotional well-being. In a thera-peutic setting making textile handicrafts is similar to painting or drawing that are used in tradi-tional art therapies.

Tämän tutkimuksen aiheena on 25–45-vuotiaiden naimisissa olevien miesten ja naisten kokemukset siitä, millä tavoin lapsuudessa koettu vanhempien avioero vaikuttaa heidän omaan avioliittoon. Ko-kevatko he, että vanhempien avioerolla on merkitystä omassa parisuhteessa? Tutkimusongelmaa lähestytään kolmen kysymyksen kautta: Miten haastateltavat kuvailevat omien vanhempiensa parisuhdetta? Millä tavoin omien vanhempien avioeron lapsuudessa kokeneet mieltävät avioliiton merkityksen? Millä tavoin lapsuudessa koettu vanhempien avioero vaikuttaa omaan avioliittoon ja parisuhteeseen? Aineiston analyysimenetelmänä käytetään sisällönanalyysia sekä tulkinnassa osittain narratiivista näkökulmaa. Teoriataustana ovat Erik. H. Erikssonin psykososiaalinen kehitysteoria ja kehityspsy-kologian elämänkulunteoria. Suomessa solmitaan vuosittain noin 25 000 avioliittoa ja lähes puolet niistä päätyy eroon. Ero koskettaa vuosittain noin 30 000 suomalaista lasta ja nuorta. Avioerotutkimusta on tehty runsaasti sekä ulkomailla että Suomessa, mutta avioerolasten aikuisiän tutkimusta on vähemmän. Aineistosta saatujen tulosten mukaan avioeron ja lapsuuden perhemallit periytyvät osittain omaan avioliittoon ja perhe-elämään. Lapsuuden epävarmuus on periytynyt monelle aikuisuuteen asti. Tutkimusjoukolle on sukupuoleen katsomatta tyypillistä korostaa vahvasti avioliittoon sitoutu-misen merkitystä. Henkinen pahoinvointi on toinen ulottuvuus, joka nousi vahvasti esiin tässä tutkimuksessa. Ero-perheissä tasapainoinen ja huolehtiva vanhemmuus on jäänyt usein vähemmälle huomiolle. Henkistä pahoinvointia on ilmennyt eriasteisena vastaajien nuoruus- ja aikuisiässä ja tutkimustulosten valossa avioeron vaikutus on ilmeinen. Tällaista tutkimusta tulee tehdä, koska se tuo moniulotteisella tavalla avioeron aikuisten ”lasten äänet” kuuluviin tässä ajassa. On merkittävää kiinnittää huomiota siihen, miten lapsia kohdellaan erossa, ja miten he siitä selviävät aikuisuudessa. Tämä tutkimus on suunnattu kaikille avioeron syis-tä ja vaikutuksista kiinnostuneille. Se voi toimia myös ajatusten herättäjänä yhteiskunnassa avioero-tilanteissa, joissa mahdollisesti perheen lapsia harvemmin kuullaan.

Käsittelen tutkielmassani vuoden 1948 kirkolliskokouksen kysymystä eronneiden uudelleenvihkimisestä. Selvitän, millaisia vaihtoehtoisia ratkaisutapoja uudelleenvihkimiskiellolle kokouksessa esitettiin ja miten niitä perusteltiin. Lisäksi selvitän, oliko kirkolliskokousedustajien välillä havaittavissa jännitteitä sekä muuttuiko joidenkin heistä kanta kokouksen aikana. Käytän menetelmänä lähilukua, jonka avulla pyrin tarkastelemaan kirkolliskokouksessa käytyjä keskusteluja mahdollisimman tarkasti. Lähteinäni ovat vuoden 1948 keskustelupöytäkirjat, joissa eronneiden uudelleenvihkimiskysymystä käsiteltiin kirkkolakikomitean mietinnön, lähetekeskustelun, siviilivaliokunnan sekä loppukeskustelun aikana. Sodan aikana solmittiin avioliittoja, jotka päättyivät herkästi eroon. Eduskunnan hyväksymä avioliittolaki vuodelta 1929 salli uudelleenvihkimisen. Luterilaisen kirkon oli määriteltävä kantansa lisääntyneisiin uudelleen avioitumisiin. Kirkolliskokouksessa esitettiinkin, että kirkko ei vihkisi eronneita uudelleen kristilliseen avioliittoon. Tätä perusteltiin muun muassa Raamatulla, jota pidettiin kirkon ylimpänä auktoriteettina. Tutkimus osoittaa, että kokouksessa esitettiin useita vaihtoehtoja uudelleenvihkimieskiellolle. Niitä olivat erityisesti eronneiden uudelleenvihkimiseen liittyvät kirkkolain pykälät, kuten uusi vihkikaava, karenssiaika ennen uuden liiton solmimista sekä yksittäisen papin tai hiippakunnan erityislupa. Kokouksessa esitettiin myös toisenlaisia vaihtoehtoja eronneiden uudelleenvihkimiskiellolle. Vihkimiskiellon vaihtoehdoilla pyrittiin avioerotilastojen pienentämiseen sekä kansalaisten seksuaalimoraalin kasvattamiseen. Näitä olivat ennaltaehkäisevä työ sekä valistustyö. Myös kirkon järjestämiä kinkereitä sekä papin jalkautumista tiiviimmin seurakuntalaisten keskuuteen pidettiin mahdollisina keinoina vaikuttaa seurakuntalaisten epäsiveelliseen elämään ja alhaiseen seksuaalimoraaliin. Tutkimuksen mukaan aiheen arkaluonteisuudesta huolimatta keskustelu oli pääosin asiallista, eivätkä välit jännittyneet kuin parin edustajan välillä. Kokouksen aikana ei kukaan edustajista vaihtanut kantaansa.