Browsing by Subject "dekolonisaatio"

This thesis discusses social remembering of difficult past in the context of Indian Residential Schools in Canada. Perceiving remembering as social practice of making the past meaningful for the present, the thesis focuses on the role of local memory practices in bringing a silenced history into focus of public attention and historical reconstruction. Residential schools were originally established by the Canadian government and churches for assimilating indigenous children into Euro-Canadian settler society through separation from their cultural background. Although operated for more than a hundred years between the late 19th and 20th centuries, the schools remained a silenced topic in the history of the country until the 1990s. Exploring local practices of commemoration and education around the old Shingwauk Residential School in Northern Ontario, the thesis discusses how negotiation over the meaning of a troubling past takes place in the intersections of public, political discussion and local level social interactions. Remembering as social and political practice is here understood not exclusively as a basis of shared identity grounded on common understanding of the past. Rather, the thesis focuses on challenging, negotiation and transformation as essential aspects of social memory. The thesis takes part in discussion on the relationship between past and present in debates over colonial history: whether residential schools are regarded as a single policy situated in the past, or whether they are recognized as part of the broader colonial history that still shapes the contemporary Canadian society. The analysis in this thesis is based on three-month field research conducted in the summer of 2016 Sault Ste. Marie, Ontario, on the site of the late Shingwauk School that nowadays hosts Algoma University. The research focused on the following memory practices that have developed around the school since the 1970s: a history-documenting and archiving project, a former students’ association, and an archives centre, dedicated to preservation of and education about the history of the school. The research was based on qualitative methods of thematic interviews and participant as well as direct observation, and supported with archival sources. Local negotiations over the memory of residential schools are discussed in relation to three different elements of the research context. The first part of the analysis focuses on the mutual emergence of public discussion on the history of residential schools and the local memory practices. The thesis argues that those local practices have contributed to uncovering the silence around the schools in public discussion and historical documentation. The second part looks at the relationship between memory and place: how the site of the Shingwauk School is today integrated in negotiation over the historical significance of residential schools. The old school is perceived as a site of transmitting the memory of past injustice, inseparable of the contemporary debates over addressing the legacy of that past on local as well as national level. Finally, contemporary educational practices of the archives centre and the former Shingwauk students are discussed as social spaces of negotiating the place of residential schools as part of the broader history of colonization for the public memory of Canadians of different backgrounds. The thesis argues that local practices of commemoration and education work as a counterforce against silencing and forgetting by creating social space between public discussion on residential schools and everyday experiences of people who might otherwise find that history distant to themselves. Local actions for preserving the memory of the Shingwauk School are intertwined with broader concerns over awareness about and engagement with the history of residential schools especially among the non-indigenous public. The thesis maintains that local initiatives of remembrance that emphasize continuity between the past and the present can challenge the rhetoric that attempts to obscure the enduring legacy of colonialism in Canadian society by situating residential schools into a past that has already reached its closure.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia representaatioita Australian ja Uuden-Seelannin uutismediat välittivät dekolonisaatiosta maiden kansallispäivinä vuosina 2022 ja 2023. Kansallispäivät ovat merkittäviä tapahtumia, jotka juhlistavat valtioiden saavutuksia ja kulttuuria sekä kyseisten kansojen historiaa. Kansallispäivät voivat kuitenkin olla myös haastavia ja tunteita herättäviä, etenkin maissa, jotka ovat entisiä siirtomaita. Dekolonisaation tarkoituksena on purkaa niitä rakenteita, joita siirtomaavallan aikana on syntynyt ja jotka edelleen aiheuttavat epätasa-arvoisuutta maiden valtaväestön ja alkuperäiskansojen välille. Tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin avulla, millaisena australialaiset uutissivustot SBS ja News.com, sekä uusiseelantilaiset NZ Herald ja Stuff.com esittävät dekolonisaation etenemisen valtioissa kansallispäiviin liittyvissä artikkeleissa. Neljästäkymmenestäkahdesta analysoimastani artikkelista esiin nousivat alkuperäiskansojen toimijuuden, dekoloniaalisen kielen, poliittisen ilmapiirin, sekä kansallispäiviin liittyvien perinteiden teemat. Tutkielmassa vertailin näihin teemoihin sisältyvien representaatioiden eroavaisuuksia Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kehystäen niitä kulttuurisella ja poliittisella kontekstilla. Analyysissa käytän apuna aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta muun muassa mediatutkimuksen, alkuperäiskansatutkimuksen ja postkoloniaalisen tutkimuksen kentiltä. Tutkimustani ohjasi ajatus siitä, että median välittämät representaatiot vaikuttavat käsityksiin dekolonisaatiosta. Aineistoni paljasti, että Australia ja Uusi-Seelanti pyrkivät molemmat edistämään dekolonisaation etenemistä yhteiskunnassa. Uusi-Seelanti on prosessissa pidemmällä, mutta molempien maiden suurten mediaorganisaatioiden välittämät artikkelit sisälsivät positiivisia kuvauksia dekolonisaatiosta sekä tietoa alkuperäiskansojen kulttuurista ja heidän kokemistaan historiallisista ja nykyisistä vääryyksistä. Kumpikin maa pyrkii navigoimaan siirtomaahistoriansa jättämien jälkien ja tulevaisuuden tasavertaisuuteen liittyvien pyrkimysten ristivirrassa.

Tutkielma tarkastelee sitä kehitysprosessia, joka voidaan tunnistaa Charles de Gaullen puheissa Algerian itsenäistymiseen Ranskasta johtaneen sodan viimeisinä vuosina.Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia muutoksia Charles de Gaullen Algeriaa koskeneissa puheissa tapahtui vuosina 1958-1962? Tutkielma osoittaa, että muutos oli todellinen: vetoomukset kapinallisille paluusta normaaliin arkeen ja retoriikka ranskalaisesta Algeriasta sekä kansallisesta harmoniasta muuttui puheeksi itsehallinnosta, sitten kommenteiksi algerialaisesta Algeriasta ja lopulta suvereenista, itsenäisestä Algerian valtiosta. Klassinen realismi auttaa ymmärtämään tätä muutosta: Ranska ei kokenut sotilaallista tappiota sodassa, eikä Ranskan talous ollut romahtanut sodan vuoksi. Ranska salli Algerian itsenäistymisen siksi, koska se oli de Gaullen näkökulmasta paras keino turvata Ranskan intressit vaikeassa tilanteessa. De Gaulle katsoi, että Ranskan intressit todella muuttuivat vuosina 1958-1962, ja tämä näkyi myös siinä, millaisia puheita hän noina vuosina piti: klassinen realismi auttaa ymmärtämään tuota muutosta, jonka puitteissa alun perin armeijan tukema, ranskalaiselle Algerialle tukeaan osoittaneelta vaikuttanut valtiomies päätyi julkisesti puolustamaan dekolonisaatiota Ranskan suuruuden ja vallan takaavana linjana. Klassinen realismi tarjoaa yhden mahdollisen, nähdäkseni arvokkaan tulkinnallisen viitekehyksen, jonka puitteissa de Gaullen toimintaa voi pyrkiä ymmärtämään. Hänen julkiset puheensa ja lehdistötilaisuutensa paljastavat kiehtovan kehityskulun: niistä näemme, kuinka de Gaulle avoimesti linjasi toimivansa ennen kaikkea Ranskan ja sen intressien puolesta, ja kuinka hän oli juuri Ranskan ja sen edun vuoksi valmis muuttamaan kantaansa suurissakin kysymyksissä ja asettamaan intressien tavoittelun ohjaaman rationaalisen ulkopolitiikan tiettyjen muiden periaatteellisten aiheiden edelle: hän oli paitsi valmis, myös kykeneväinen valitsemaan epätäydellisessä maailmassa epätäydellisistä vaihtoehdoista sen, jota piti vähiten huonona.

Tutkielmassa tarkastellaan historian opetussuunnitelmia ja oppikirjoja ja analysoidaan, miten dekolonisaatiota ja erityisesti Algerian sotaa on käsitelty Ranskan kouluopetuksessa 1970-luvun alussa, 1980-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa. Aineistoista tehtyjä havaintoja peilataan yhteiskunnallisiin muutoksiin samoina ajanjaksoina, ottaen huomioon myös historian kirjoittamisen traditioissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa eritellään, miten laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat voineet vaikuttaa aiheiden käsittelyyn koulun historian opetuksessa. Toiseksi tarkastellaan, miten aiheita on eri ajanjaksoina lähestytty Ranskan kouluopetuksessa kolmen yhteiskunnallisen ilmiön – valistuksen perintönä syntyneen rationalismin, Ranskan suuren vallankumouksen perintönä syntyneen kansalaisuuskäsityksen sekä syyllisyyden – valossa. Tutkimusaineisto koostuu Ranskassa vuosina 1971, 1989 ja 1999 ilmestyneistä historian opetussuunnitelmista ja vuosina 1971, 1989 ja 2003 julkaistuista historian oppikirjoista. Tarkastelu on rajattu oppivelvollisuuskoulun kolmatta eli viimeistä luokkaa koskeviin opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin, koska 1900-luvun historiaa on kaikkina mainittuina ajankohtina käsitelty kolmannella luokalla. Aineistoja tutkitaan sisällönanalyysin keinoin kiinnittäen huomiota erityisesti erilaisiin luokitteluihin ja sanavalintoihin. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että koulun historian opetuksella on erityistehtävä valtion olemassaolon ja toiminnan legitimoimisessa, ja että rationalismin ja tasavaltalaisen kansalaisuuden ideaalien säilyttäminen elinvoimaisina yhteiskunnassa ja menneisiin toimiin liittyvän syyllisyyden käsittelemistavat liittyvät tämän erityistehtävän suorittamiseen Ranskassa olennaisesti. Tutkimuksessa todetaan, että oppilaiden kriittisen ajattelun ja kansalaistaitojen kehittäminen heidän tulevaisuuttaan varten on edelleen yksi opetuksen päätavoitteista. Maahanmuutto näkyy kirjoissa kahtalaisesti: muutoksena kolonisaatio- ja dekolonisaatiokehityksen perusteluiden kuvaamisessa, jossa pelkästä Ranska-keskeisestä ajattelutavasta on luovuttu, sekä eksplisiittisenä mainintana 1990-luvulta lähtien. Kritiikki Algerian sotaa ja yleisemmin dekolonisaatiokehitystä kohtaan on lisääntynyt tarkastelluissa aineistoissa vuosien varrella. Kiteytettynä kysymys on universaalin rationaalisuuden ja kansalaisen legitimiteetin säilyttämisestä valtion toiminnan legitimoimiseksi. Ranskan historian kouluopetuksella luodaan edelleen sellaista kerrontaa, jolla pyritään luomaan yhteistä tulevaisuuskuvaa.

Latinalaisen Amerikan tutkimukseen suuntautuva alue-ja kulttuurin tutkimuksen Pro gradu -tutkielma käsittelee vastarintaa alkuperäiskansojen alueen läpi kulkevaksi suunnitellun valtatiehankkeen yhteydessä Boliviassa, ns. Tipnis-tapauksessa (Territorio Indígena y Parque Nacional Isiboro-Secúre). Tutkielmassa kysytään millaisia toiminnan ja autonomian mahdollisuuksia Tipniksen yhteisöillä ja näitä tukevilla liikkeillä on käsitellyllä ajanjaksolla Evo Moralesin Boliviassa. Millaisia tavoitteita liike asettaa, minkälaisia strategioita se käyttää ja minkälaisia kokemuksia toimijoilla on ”uudesta plurinationaalisesta valtiosta” yhteiskunnallisena rakenteena vastarinnan näkökulmasta? Työ on monipaikkainen etnografia, johon on haettu aineistoa kahden kuukauden ajan Boliviassa Tipnis-alueella, Trinidadissa, La Pazissa ja Cochabambassa. Aineisto muodostuu kolmestatoista haastatteluista, aihepiiriä käsittelevien tapahtumien havainnoimisesta sekä valtamedian ja sosiaalisen median tuottamasta ainestosta. Työ määritellään aktivistitutkimukseksi, eli se on avoimesti kantaaottavaa. Teoreettinen kehys liikkuu valtaa purkavien anarkistisen ja dekoloniaalisen teorian kohtauspisteissä. Anarkismista juontavaa yhteiskuntaekologiaa ja ei-eurooppalaisia epistemologiota yhdistää holismi, jossa ihmisen toiminta nähdään osana kokonaisvaltaista hiearakiatonta ekologiaa. Molemmista lähtökohdista modernit valtarakennelmat kuten kapitalismi ja kansallisvaltio voidaan nähdä koloniaalista valtaa ylläpitävinä ilmiöinä. Haastettelujen perusteella tien rakentaminen nähdään autonomian loukkaukseksi. Vastustajat näkevät tien uhkaavan paikallisia kulttuureja sekä perinteisiä talouden muotoja sekä alueen ekologiaa. Myös ilmastonmuutos nähdään syynä estää metsäkatoa, jota tien rakentamisen on nähty edistävän. Kansanliikkeestä syntynyt hallinto pyrkii delegitimoimaan tien vastustusta yhdistämällä liike imperialismiin ja oikeistoon. Konsensusta kansalaisyhteiskunnan ylläpidetään haltuunottamalla kriittisiä järjestöjä. Toisaalta liikkeellä on tässä kontekstissa myös uudenlaista valtaa, sillä konflikti kansalaisyhteiskunnan kanssa vie hallitukselta kannatuspohjaa. Myös oikeiston epäsuoratuki tuki esimerkiksi mediassa on liikkeelle vahvuus, vaikka se ei itse haluakaan oikeiston kanssa liittoutua. Laajasta tuesta huolimatta, liikkeen määräysvalta pyritään pitämään alueen yhteisöillä. Moninaiset liittolaiset ja vaikutteet tuottavat liikkeelle laajan toimintakeinojen ja argumenttien kirjon. Suoran demokratian ihanne ja siihen kietoutuva suora toiminta luovat yhteyden urbaanien radikaalien ryhmien ja amazonialaisten yhteisöjen välille. Institutionaalisemmat liittolaiset legitimoivat liikettä ja tuovat sille kansainvälistä näkyvyyttä.