Browsing by Subject "dekonstruktio"

Emmanuel Levinas on ranskanjuutalainen filosofi, jonka filosofia keskittyy etiikkaan ja toisen kohtaamiseen. Tämä pro gradu keskittyy Levinaksen estetiikkaan, joka on riippuvainen hänen ”ensimmäisestä filosofiastaan”, eli etiikasta. !Työn tutkimuskysymykset ovat Kuinka Levinaksen estetiikka on muodostunut sekä kuinka Mark Rothkon Seagram Murals-maalauksia tulisi arvioida Levinaksen estetiikan pohjalta. Tämän lisäksi työ pohdiskelee juutalaisen filosofian mahdollisuutta ja fiosofian luonnetta. !Pro gradussa arvioidaan ensin Levinaksen laajempaa filosofiaa feministisen dekonstruktion avulla, joka paljastaa filosofian näennäisen rationaalisuuden ja Levinaksen naisvihamielisen paikantumisen. Tämän jälkeen gradussa arvioidaan Levinaksen estetiikkaa ja pohditaan Levinaksen estetiikan rajoja ensin tarkastelemalla Levinaksen argumenttien koherenttiutta hyväksikäyttäen Jacques Derridan kuva — merkki-analyysia, ja tämän jälkeen soveltamalla feministisen dekonstruktion paljastamia ongelmia spesifisti estetiikkaan. Lopuksi analysoin Mark Rothkon The Seagram murals-maalauksia käyttäen Levinaksen estetiikkaa, sekä vertaan sitä Rothkon omiin kirjoituksiin. !Tämä työ tulee siihen tulokseen, että Levinaksen etiikka sekä estetiikka pohjaa juutalaisuuteen, ja näin ollen on oikeutettua puhua juutalaisesta filosofiasta. Levinaksen etiikkaa kuitenkin heikentää hänen naisvihamielisyytensä, joka heikentää hänen esteettisiä argumenttejaan. Levinaksen pohjalta Rothkoa ja hänen töitään tulisi arvioida mukavuustuotteena, joka ei kuitenkaan täytä Levinaksen eettisen toiminnan määreitä.

Tutkielmassani olen tarkastellut kuvataiteilija Outi Heiskasen kuvitteellista kuvateos- ja roolipelimaailmaa rakentavaa korttitaloa ja pensastuulikansaa kirjallisuustieteilijä Hanna-Riikka Roineen teorian keinoin. Roine tavoittaa spekulatiivisen maailmanrakennuksen analyyttisenä kategoriana: maailmanrakennus on kuvittelun muoto ja se kuuluu spekulatiivisen fiktion keskeisimpiin retorisiin ja kommunikatiivisiin keinoihin. Se on itsessään keino ymmärtää todellisuutta uudella tavalla. Analyyttiseen peruskäsitteeseen sisältyvän kaksoisperspektiivin avulla voi tutkia, kuinka fiktiivinen teosmaailma sekä rakentuu että näyttäytyy yhtä aikaa. Heiskasen fiktiivisyyttä luovasta maailmanrakennusprosessista olen jäljittänyt niitä tapoja ja keinoja, joilla hän rakentaa teosmaailmaansa maailmanrakennuksen perusideoidensa – kokonaisvaltaisen kokemuksellisuutensa tutkimisen sekä retoriskommunikatiivisten keinojen muun muassa dekonstruktion – välityksellä. Kokemuksellisuuden tematiikkaa olen tutkinut fenomenologian, enaktiivisen teorian ja syvyyspsykologian näkökulmista. Olen keskittynyt teosmaailman immersiivisyyteen, siihen miten sen kuvitteelliset hybridit sekä transmediaalisesti – piirtämisen, grafiikka-, installaatiotaiteen keinoin – rakentuva maailma voi herättää sen katsojan ja siihen osallistujan fantasia- ja maailmanrakennuskyvyt. Tutkielmani osoitti, että Heiskasen fiktiivistä teosmaailmaa ja sen rakennustapoja voidaan lähestyä Roineen teorian avulla, sen kuvitteellisuuden, immersiiivisyyden ja interaktiivisuuden käsittein. Heiskanen on rakentanut teosmaailmaansa aikansa visuaalisen ja digitaalisen kulttuurin sekä postmodernin taiteen ja siihen vaikuttaneiden vuorovaikutteisuutta korostavien suuntausten esimerkiksi käsitetaiteen ja jälkistrukturalistisen ajattelun keskiössä. Muun muassa installaatioteoksensa hän on luonut moniulotteisina käsitteellisinä ja fenomenologisina hankkeina, jotka avautuvat katsojalle vuorovaikutteisesti kuvitteellisina maailmoina. Hänen on tavoittanut teosmaailmansa virtuaalisena roolipelinä. Tutkielmani osoitti, että Heiskanen vaikuttaisi olleen tietoinen digitaalisen teknologian virtuaalisuuden ja niiden fiktiivisyyden mallintamisen keinoista soveltaessaan antiikin ja renessanssin illuusion luomisen tapoja teosmaailmaansa: kyseiset rakennusmenetelmät ja perspektiivin luomisen tavat ovat edelleen keskeisiä digitaalisessa kuvakulttuurissa. Kyseisen kulttuurin vakiintuminen on haastanut eri tieteenaloja, muun muassa taidehistoriaa, formuloimaan immersiivisyyden ja interaktiivisuuden tematiikkaa uudella tavalla. Luonnollisesti olen pyrkinyt avaamaan tätä keskustelua. Roineen mukaan immersiivisyys syntyy maailmassa olemisen kautta (worldness). Se syntyy vuorovaikutteisesti teos- ja pelimaailmojen kanssa interaktiivisesti reflektoimalla. Heiskasen teosmaailman immersiivisyyttä ja sen synnyttämää interaktiivisuutta voidaan lähestyä ja avata Roineen mallin, mutta myös kuvataiteen immersiota tarkastelevien teorioiden keinoin. Tutkielmani edetessä olen voinut todeta, että ei vain Heiskanen transmediaalinen tapa rakentaa maailmoja ja niiden immersiivisyyttä asetu luontaiseen vuoropuheluun Roineen teorian kanssa, vaan myös ne kuvataiteen erilaiset taiteen luomisen muodot, joita Heiskanen on soveltanut teosmaailmaansa rakentaessaan, voivat tehdä samoin. Muun muassa Roineen kaksoisperspektiivin soveltaminen grafiikan työstämisprosessiin tai vuorovaikutteisen tilateoksen luomiseen osoittivat, että kyseiset taidemuodot ja niiden analysoiva tutkimus on synnyttänyt samansuuntaisesti itseymmärrystä ja erilaisia teoriakonteksteja. Digitaalinen kulttuuri ja sen monitahoinen kuvamaailma ovat avanneet myös taidehistorian tutkimukseen uusia näköaloja ja haasteita. Esimerkiksi virtuaalisten pelien tavoittaminen taideteoksina on ajankohtainen keskusteluaihe, jonka ytimessä on luonnollisesti myös Heiskasen korttitaloväen ja pensastuulikansalaisten maailma.

Pro Gradu –tutkielmassani analysoin Paul Austerin teosten avulla omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan eroja ja yhteneväisyyksiä. Genrejä vertaillakseni olen valinnut Austerin teoksissa toistuvan poissaolevan isän teeman, ja analysoin sen käsittelyä omaelämäkerrallisessa esikoisproosateoksessa Yksinäisyyden äärellä (The Invention of Solitude) (1982) sekä varhaisessa fiktioromaanissa Kuun maisemissa (Moon Palace) (1989). Tutkin poissaolevan isän teemaa toisaalta itsereflektiivisenä elementtinä fiktiivisessä kerronnassa ja toisaalta selvitän, miten siitä muodostetaan narratiivi omaelämäkerrallisessa teoksessa. Väitän tutkielmassani, että Austerin teoksissa subjektiivisesta esitystavasta siirrytään objektiivisempaan suuntaan psykoanalyyttisten sekä jälkistrukturalististen teoreettisten käsitteiden ja viitekehysten avulla. Soveltamalla teemaansa teoreettisiin viitekehyksiin Auster muuttaa omakohtaiset kokemuksensa yleisempään muotoon. Käsittelen tutkielmassani omaelämäkertaa nykyaikaisen omaelämäkertatutkimuksen pohjalta. Nykytutkimuksen mukaan omaelämäkerta nähdään identiteettiä luovana performatiivisena lajina. Nykytutkimuksen konstruktivistiset teoriat korostavat kerronnallisuutta osana identiteetin muodostamista, erotuksena niin aiemmasta klassisesta näkemyksestä, kuin myöhemmästä jälkistrukturalistisestakin. Paul Austerin teokset edustavat tätä nykyistä näkökantaa, ja Austerin näkemystä onkin kutsuttu ”riittäväksi realismiksi” (”sufficient realism”). Tällä tarkoitetaan Austerin tapaa luoda teksteissään puitteet, jotka mahdollistavat siirtymisen jälkistrukturalismin hajanaisesta todellisuudesta todellisuuteen, jossa tietynlaiset aikaan ja kontekstiin sidonnaiset viittaavuussuhteet ovat mahdollisia ja ympäröivän maailman materiaalisuus voidaan todeta. Hän siis onnistuu yhdistämään viittaavuuden kieltävän jälkistrukturalismin realismiin, joka ei näe ongelmaa todellisuuden materiaalisuudessa. Koska Auster onnistuu näin säilyttämään mahdollisuuden itsereflektioon sekä omaelämäkerralliseen viittaavuuteen, on mielenkiintoista nähdä, miten hänen omakohtaisten kokemustensa kuvaus vuorottelee itseä reflektoivan ja fiktiivisen kerronnan välillä. Lähestyn Austerin teosten poissaolevan isän teemaa kolmesta näkökulmasta. Ensin käsittelen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa ja havainnollistan, miten psykoanalyyttisen teorian mukainen käsitys traumasta on muokannut Austerin kerronnan rakennetta. Toiseksi havainnollistan, miten jälkistrukturalistinen ja psykoanalyyttinen käsitys subjektiivisuuden hajonneisuudesta on vaikuttanut Austerin keskeisten henkilöhahmojen kehittelyyn. Kolmanneksi käsittelen metaforan ja metonymian käyttöä isän poissaolon osoittamisessa strukturalistisen sekä jälkistrukturalistisen näkemysten pohjalta ja pohdin, mikä on Austerin tekstien asema suhteessa niihin. Tutkimukseni puoltaa käsitystä Austerin tekstien ”riittävästä realismista”. Hän tiedostaa omaelämäkerrallisen viittaavuuden kuvainnollisuuden, mutta ei hylkää mahdollisuutta itsestä tai todellisuudesta puhumiseen. Tutkielmani tukee ajatusta siitä, että omaelämäkerta ja fiktio eivät ole vastakkaisia tyylilajeja, vaan osa jatkumoa, jonka ääripäissä ovat oma kokemus ja mielikuvituksen tuotokset. Erotan lajit tutkielmassani siten, että omaelämäkerrallinen narratiivi muodostetaan valikoimalla tapahtumia, vaikutelmia ja tilanteita omasta elämästä ja järjestämällä ne havainnollistamaan jotakin tiettyä ideaa. Fiktionaalinen narratiivi taas muodostetaan yleisemmäksi esitykseksi jostakin ideasta esittämällä kuvaannollinen yhtenäinen juoni, joka on havainnollistavassa yhteydessä valittuun kontekstiin. Oman kokemuksen kerronnallistaminen vie omaelämäkerrallista tarinaa välttämättä jossain määrin fiktiiviseen suuntaan, kun taas oma kokemus välttämättä jossain määrin muokkaa fiktiivistä kerrontaa ja fiktiivisen tarinan kuvainnollisuus on aina mahdollista lukea myös kirjaimellisesti.

Taideteoksen alkuperä -esseessään saksalaisfilosofi Martin Heidegger (1889–1976) kysyy, onko taide vielä totuuden tapahtumisen tapa, joka on historiallisen olemassaolon tapamme kannalta ratkaiseva. Tämän työn tarkoituksena on avata uudelleen tämä Heideggerin kysymys. Onko meillä taidetta myös muussa kuin kulttuuristen hyödykkeiden mielessä? Mitä merkitystä taiteella on? Työ keskittyy niihin teksteihin, joissa Heidegger selvittelee välejään platonistisen estetiikan kanssa. Heideggerin mukaan platonistinen käsityöläisontologia on juurruttanut estetiikkaan käsityksen taiteesta representatiivisena esittämisenä, joka sisältää oletuksen olioiden esitettävyydestä, niiden pysyvästä läsnäolosta subjektille. Estetiikan Heidegger tulkitseekin subjektivismin oireeksi ja hylkää siksi vakiintuneet käsitykset taiteen tehtävästä: taiteen tehtävä ei hänelle ole tuottaa esteettisiä elämyksiä, ei ilmaista subjektin tuntoja tai arvostuksia eikä myöskään kuvata todellisuutta sen jäljentämisen mielessä. Taideteos-esseen kantava ajatus on, että taiteen alkuperä ei ole ihminen, vaan esiin tuleminen, jolle tekeminen ikään kuin vain tarjoaa kanavan. Näin taiteen voi nähdä avaimena ontologiseen reseptiivisyyteen, kokemukseen olevasta merkityksellisyydeltään rikkaampana kuin mikään mielle siitä. Heidegger olettaa, että teoksen totuus on mahdollista jakaa, ja kirjoittaa, ettei teos eristä ihmisiä elämyksiin vaan siirtää heidät teoksessa tapahtuvaan totuuteen. Työn keskeinen tavoite onkin selvittää sitä kriittistä keskustelua, jota Heideggerin oletuksesta taiteen jaettavuudesta on käyty. Kriitikoista Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy nostavat esiin jakamisen ja sitä kautta myös esittämisen teoksen avaaman mielekkyyden muodostumisen ehtona. Tästä Heideggerin kriitikoiden avaamasta näkökulmasta, taiteen tehtävästä tai tarkoituksesta on mielekästä puhua jonakin, joka siirtää meidät teoreettisen ajattelun alueelta käytännölliselle, toiminnan ehdot asettavalle alueelle. Heideggerin hahmottelema siirtymä sellaiseen taidetta koskevaan ajatteluun, jonka lähtökohta on taiteen tapahtuminen, kääntääkin ympäri myös kysymyksen taiteen tehtävästä. Kysymys meidän taiteelle asettamastamme tehtävästä kääntyy tehtäväksi, jonka taide asettaa meille.