Browsing by Subject "diagnostiikka"

Tausta: Tavoitteenamme oli selvittää preoperatiivisen vatsan TT-tutkimuksen herkkyyttä ja tarkkuutta komplisoituneen ja komplisoitumattoman appendisiitin erotusdiagnostiikassa. TT:n herkkyys komplisoituneen appendisiitin tunnistamisessa on todettu useissa aiemmissa tutkimuksissa varsin heikoksi. Lisäksi halusimme selvittää Adult Appendicitis Score (AAS) -protokollan noudattamista Meilahden ja Jorvin sairaaloissa. AAS-pisteytys jakaa potilaat kolmeen ryhmään appendisiitin todennäköisyyden perusteella ja kuvantamistutkimukset tulisi AAS-protokollan mukaan kohdentaa vain keskisuuren riskin potilaisiin, jotka hyötyvät niistä eniten. Menetelmät: Aineistoksi kerättiin kaikki Meilahden ja Jorvin sairaalassa appendisiittiepäilynä leikatut yli 16-vuotiaat potilaat kolmen kuukauden ajanjaksolta 1.3.-31.5.2021. Potilaita kertyi yhteensä 373 ja heitä seurattiin mahdollisten komplikaatioiden ja readmissioiden varalta 30.8.2021 asti. Tulokset: Preoperatiivisen vatsan TT-kuvantamisen sensitiivisyys komplisoituneen appendisiitin tunnistamisessa oli 52,3 % ja spesifisyys 97,9 %. AAS-pisteytyksen perusteella suuren riskin ryhmään luokitelluista potilaista (n = 114) kuvannettiin protokollan vastaisesti 76 (66,7 %) ja näistä potilaista kaikilla umpilisäke oli leikkauksessa joko tulehtunut tai malignisoitunut. Pohdinta: Preoperatiivisen TT-kuvantamisen herkkyys komplisoituneen ja komplisoitumattoman appendisiitin erotusdiagnostiikassa on varsin heikko, mikä voi aiheuttaa ongelmia hoidettaessa TT:n perusteella komplisoitumattomiksi todettuja appendisiitteja konservatiivisin hoitokeinoin. Suuren AAS-riskin potilaiden tarpeetonta kuvantamista vähentämällä voitaisiin pienentää potilaiden saamaa säderasitusta ja lyhentää viivettä leikkaukseen pääsyssä.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.

Tavoitteena tutkimuksessa oli selvittää keskiraskauden rakenneseulan tarkkuutta löytää eteiskammioväliseinäpuutos sikiöllä ja mikä oli raskauden päätetapahtuma sydänvikadiagnoosin jälkeen. Lisäksi halusimme selvittää, kuinka monella Suomessa leikkauksella hoidetulla potilaalla oli tehty sydänvikadiagnoosi ennen syntymää. Lisäksi kartoitimme suomalaisessa aineistossa eteiskammioväliseinäpuutokseen liittyvien liitännäisepämuodostumien esiintyvyyttä ennen syntymää epäiltynä ja syntymän jälkeen todettuna. Aineistona oli käytössä HUS:in Lastenklinikan sydänvastaanotolla käyneistä äideistä ja sikiöistä koottu rekisteri vuosilta 2004 - 2013, johon oli kirjattu tiedot sydänvikaepäilystä, liitännäisvikaepäilystä raskauden päätetapahtumasta, sekä jatkohoidosta syntymän jälkeen ja siitä vastasiko ennen syntymää epäilty diagnoosi syntymän jälkeistä sydäntilannetta. Eteiskammioväliseinä puutoksen hoito on keskitetty Lastenklinikalle. Käytettävissä oli HUS:in Lastenklinkalla leikkauksella hoidetuista eteiskammioväliseinäpuutospotilaista koottu rekisteri, johon oli koottu tiedot leikkauskertomuksesta ja leikkauksen tuloksesta, sekä merkittävimmistä liitännäisvioista. Ennen syntymää kootusta rekisteristä potilaat jaettiin kahteen ryhmään eteiskammioläpän avautumisen perusteella, käytetyssä luokitustavassa viat jaetaan balansoituihin (B) ja balansoimattomiin (NB) vikoihin. Balansoidussa viassa eteiskammiotason liitoksen vasen ja oikea puoli ovat vastaavanlaiset ja kammiot saman suuruiset. Virheelliset diagnoosit selvitettiin. Rekisterien tietoja verrattiin keskenään ja selvitettiin, kuinka monella leikkauksella hoidetulla potilaalla sydänvikadiagnoosi oli ennen syntymää. Leikkauksella hoidetuista potilaista ennen syntymää diagnoosi oli tehty 15,6%:lla (B) ja 64,3%:lla (NB) potilaista. Ennen syntymää tehtyjen diagnoosien määrä parantui balansoitua vikaa sairastavilla 24% ja balansoimattoman vian diagnoosimäärät olivat pysyneet samana. Suomessa balansoimattomat viat löytyvät hyvin. Balansoitua vikaa sairastavat löytyvät harvemmin. Liitännäisvikoja todettiin neljässäkymmenessäyhdessä raskaudessa ennen syntymää, merkittävimmät liitännäisviat ennen ja jälkeen syntymän, olivat sydänlöydöksiä, joista yksikammioviat olivat yleisimpiä.

Giardia on suoliston parasiittina elävä alkueläin, jota tavataan ihmisillä ja useilla muilla nisäkkäillä sekä sammakkoeläimillä, matelijoilla ja linnuilla. Nisäkkäillä esiintyvää G. intestinalis –lajia on tavattu ihmisen lisäksi mm. koiralla, kissalla, märehtijöillä, hevosella, rotalla ja majavalla. Tartunta tapahtuu feko-oraalisesti ulostesaastuneen juomaveden tai ruoan välityksellä tai kosketustartuntana eläimestä/ihmisestä toiseen. Koirilla infektio on usein oireeton, mutta se voi myös aiheuttaa voimakkuudeltaan vaihtelevaa ripulia. Muita mahdollisia oireita ovat laihtuminen, kasvun hidastuminen ja heikentynyt ruokahalu. Aikaisemmissa tutkimuksissa giardian prevalenssiksi koirilla on saatu 4-50 %. Suomessa prevalenssitutkimuksia ei ole aikaisemmin tehty koirilla. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään giardian esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla immunofluoresenssimikroskooppitutkimuksen avulla. Ulostenäytteitä kerättiin 146 koiralta. Näistä alle 6 kk ikäisiä pentuja oli 26 kpl. 10 koirista oli Yliopistolliseen eläinsairaalaan tuotuja löytökoiria. Muut olivat yksityisten ihmisten lemmikkejä. Kultakin koiralta pyrittiin saamaan kaksi ulostenäytettä 5-7 vrk välein. Giardia-positiivisten koirien osuus tässä aineistossa oli 4,8 %. Alle 6 kk ikäisillä koirilla giardia-positiivisten koirien osuus oli 15,4 % ja yli 6 kk ikäisillä koirilla 2,5 %.

Abstract: Aim: Dissociative Identity Disorder (DID) remains a debated mental health disorder, though it is recognized in diagnostic manuals such as DSM-V and ICD-10. A notable aspect of DID is inter-identity amnesia, often reported by patients but inconsistently observed in experimental settings. This study aims to review experimental research on long-term memory dysfunction in DID. The first aim is to review if inter-identity occurs objectively or if it is only subjective and does that vary across different memory parts. The second aim is to review if there are other characteristic impairments in long-term memory in DID. Methods: The systematic literature search was conducted in OvidMedline using keywords “experimental”, “DID”, “dissociative identity disorder”, “inter-identity amnesia”, and “long-term memory” and their combinations. In addition, the references of the found articles were checked. The 14 articles published between 2002–2022 were included. Results and conclusions: Based on this review, the inter-identity amnesia is not objective in DID. Instead, it seems to be subjective and occur in all long-term memory parts. However, DID patients seem to have a distinct simulation style differing from healthy simulators. In addition to the inter-identity amnesia, the long-term memory seems to be impaired in other ways in DID. The most evident impairments in long-term memory in general seem to be that DID patients perform overall worse in all kinds of long-term memory tasks and that they have slower reaction times in semantic and procedural memory tasks. It remains unclear if the other impairments are connected to patients simulating subjective inter-identity amnesia. Subjective inter-identity amnesia and the other impairments of long-term memory should be further studied in everyday life context.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään isoon maksamatoon (Fasciola hepatica) ja sen esiintyvyyteen Euroopassa. Lisäksi tarkastellaan ison maksamadon merkitystä naudoille lihantarkastuksen näkökulmasta ja pohditaan erilaisia naudoille soveltuvia maksamatojen havaitsemismenetelmiä. Iso maksamato on pääasiassa nautojen ja lampaiden parasiitti, joka vaatii lisääntyäkseen kostean elinympäristön ja kotilon väli-isännäksi. Tyypillisessä kesäinfektiossa nauta saa tartunnan laitumelta elo-lokakuussa. Itämisajan vuoksi eläimen maksamatokuormitus on tällöin korkeimmillaan laidunkauden jälkeen talvella ja keväällä. Iso maksamato voi tarttua eläimestä ihmiseen epäsuorasti ruohoon tai vesikasveihin kiinnittyneiden metakerkarioiden välityksellä. Infektoituneen eläimen maksan syöminen ei aiheuta kuitenkaan vaaraa tartunnasta. Tartunta heikentää eläinten hyvinvointia ja aiheuttaa taloudellisia tappioita karjankasvattajille tuotannonmenetysten vuoksi. Naudoilla tartunta hidastaa eläinten kasvua ja vähentää maidontuotantoa. Poikimaväli on tartunnan saaneilla naudoilla keskimääräistä pidempi. Esiintyvyys vaihtelee runsaasti alueittain jopa saman maan sisällä: Tanskassa muutamassa kunnassa ei esiinny maksamatoa lainkaan kun taas Itävallan Tirolissa karjakohtainen esiintyvyys on jopa 97 %. Suomessa tartuntoja on tilastoitu kahtena edellisenä vuotena reilulla kahdellakymmenellä itäsuomalaisella naudalla vuosittain. Ruotsissa ja Tanskassa on raportoitu lihantarkastustulosten perusteella ison maksamadon yleistymisestä 2010-luvun alussa. Yhtenä mahdollisena syynä tähän pidetään ilmastonmuutoksen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Lähtökohtana tälle kirjallisuuskatsaukselle toimi vuoden 2020 alussa voimaan tullut Euroopan unionin uusi lihantarkastusasetus, jonka mukaan nautojen maksoja ei tarvitse enää viiltää teurastamolla tapahtuvassa lihantarkastuksessa rutiininomaisesti. Viiltojen poisjättäminen heikentää todennäköisyyttä havaita maksamadot lihantarkastuksessa. Riskiperäiseen ja visuaaliseen lihantarkastukseen siirtyminen vaatii entistä enemmän tietoja teurastamolle tulevien eläinten historiasta, jotta korkean maksamatoriskin eläimille voidaan suorittaa tarkempi lihantarkastus maksamatojen varalta. Tilan maksamatoriskiä lisääviä tekijöitä ovat esimerkiksi kosteilla niityillä tapahtuva laidunnus, loisten väli-isäntinä toimivien pikkulimakotiloiden (Galba truncatula) esiintyminen laitumilla ja lämpimät kelit. Tätä työtä on mahdollista hyödyntää esimerkiksi nautojen hyvinvoinnin ja tuottavuuden edistämiseksi tehtävässä työssä. Taudin esiintyvyyden seurantaan tarvitaan viiltojen poisjättämisen vuoksi jokin muu menetelmä. Tässä työssä esitellään vaihtoehtoisia menetelmiä ison maksamadon havaitsemiseksi. ELISA-menetelmät (enzyme-linked immunosorbent assay) seerumista, maidosta, ulosteesta tai lihasnesteestä vaikuttavat soveltuvan taudin seurantaan suuremmillakin eläinryhmillä tietyin rajoittein. Myös PCR-pohjaiset (polymerase chain reaction) sovellukset vaikuttavat lupaavilta menetelmiltä. Näistä LAMP (loopmediated isothermal amplification) voisi soveltua toimintaperiaatteensa vuoksi käytettäväksi myös laboratorion ulkopuolella, esimerkiksi teurastamolla.

Mycoplasma bovis eristettiin ensimmäisen kerran v. 1961 Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Tämän jälkeen mikrobia on eristetty eri puolilta Yhdysvaltoja ja muista maista. Tanskassa M. bovis eristettiin ensimmäisen kerran v. 1981 ja Ruotsissa v. 1988. Koska mikrobin leviäminen maahamme lähiaikoina on varsin todennäköistä, on tämän kirjallisuuskatsauksen aiheeksi valittu M. bovis- mikrobin epidemiologia, vastustus ja diagnostiikka. M. bovis on invasiivinen mikrobi, mikä leviää hematogeenisesti aiheuttaen useiden eri elinten sairauksia. M. bovis aiheuttaa subakuutin tai akuutin utaretulehduksen lehmällä, vasikoiden ja nuorkarjan niveltulehduksia sekä nautojen hengitystie- ja genitaali-infektioita. Mikrobia on eristetty myös silmän sidekalvotulehduksesta naudalla. M. bovis-mikrobin aiheuttama utaretulehdus leviää tartunnan saaneessa karjassa helposti. Utaretulehdusta on vaikea eradikoida, koska se ei vastaa antibioottiterapiaan ja mikrobin eritystä tapahtuu ilman kliinisiä oireitakin. Yleensä epidemiat ovat enemmän karjakohtaisia kuin suuria alueita käsittäviä. Morbiditeetti vaihtelee ollen vakavissa tapauksissa jopa 70 %. Jos infektio havaitaan nopeasti ja kontrollitoimenpiteet saatetaan heti käyntiin, utaretulehdus leviää yleensä noin 10-30 %:iin karjasta. Utaretulehduksen eliminaatiossa pyritään löytämään infektoituneet eläimet ja hävittämään ne karjasta. Vasikat, sairastuessaan joko hengitystietulehduksiin, niveltulehduksiin tai molempiin, voivat jopa kuolla infektioon, mutta yleisemmin niiden kasvu hidastuu huomattavasti ruokahaluttomuuden ja yleiskunnon heikkenemisen vuoksi. Hengitystieinfektioissa morbiditeetti on 10-30% ja niveltulehduksissa 10-85%. Nivel- ja hengitystietulehdusten vastustuksessa rokotukset saattavat tulevaisuudessa osoittautua erittäin tärkeiksi. Lehmät voivat abortoida M. hovis-mikrobin levitessä hematogeenisesti kohtuun ja M. bovis aiheuttaa mahdollisesti myös infertiliteettiä. Koska M. bovis leviää sperman mukana, on sonnien ja siten sperman pitäminen tartunnasta vapaana tärkeintä genitaali-infektioiden vastustuksessa. Diagnostiikka perustuu maitonäytteiden ja hengitysteistä ja genitaaleista saatavien vanutikku- ja huuhtelunäytteiden viljelyynsekä serologiaan. Serologiassa käytetään lähinnä epäsuoraa hemagglutinaetiomenetelmää (IHA) ja entsyymi-immunomäärityksistä ELISA-menetelmää. Sekä näytteiden viljelyä että serologisia menetelmiä käytetään karja- tai yksilötasolla.

Laktaatti on elimistön energia-aineenvaihdunnan sivutuotteena syntyvä molekyyli. Laktaattia muodostuu normaalissa eläimen aineenvaihdunnassa pieniä määriä, mutta veren laktaattipitoisuuden noustessa kyseessä on todennäköisesti patologinen tila. Laktaatti tuotetaan laktaattidehydrogenaasientsyymin avulla pyruvaattimolekyylistä. Laktaatin määrä verenkierrossa lisääntyy, mikäli glykolyysireaktiossa syntyvät pyruvaattimolekyylit eivät pääse jatkamaan energiantuotantoketjua sitruunahappokiertoon ja oksidatiiviseen fosforylaatioon. Useimmiten tätä reaktiosarjaa rajoittaa reaktiossa tarvittavan hapen puute. Veren laktaattipitoisuuden nousu eli hyperlaktatemia jaetaan tyypin A ja tyypin B luokkiin hyperlaktatemiaan johtaneiden taustasyiden perusteella. Tyypin A hyperlaktatemiassa kudoksien hapenpuute johtaa laktaatin lisäntymiseen verenkierrossa. Tyypin B hyperlaktatemiassa kudoksissa on riittävä määrä happea, mutta sen hyödyntäminen ei syystä tai toisesta onnistu, jolloin normaali energiatuotannon ketju katkeaa. Laktaattiarvon mittaaminen erilaisista effuusionesteistä ja tuloksen vertaaminen plasman laktaattipitoisuuteen voi antaa tärkeää tietoa nesteen tyypistä ja ohjata hoitopäätöksen tekemistä. Septisessä nesteessä eli tulehduseritteessä laktaattipitoisuus on yleensä selkeästi madaltunut verrattuna veren laktaattipitoisuuteen. Pahanlaatuisissa kasvainsairauksissa on myös havaittu effuusionesteen laktaatin selkeää madaltumista. Akuuttipotilaalla laktaatin mittaaminen osana muiden laboratorioarvojen tutkimista sekä hyvää yleistutkimusta saattaa antaa viitteitä potilaan ennusteesta ja tilan vakavuudesta. Parhaan arvion potilaan ennusteesta saa, mikäli laktaattiarvon mittaamista toistetaan hoidon edetessä. Normaali tai vain hieman koholla oleva veren laktaatti antaa potilaalle hyvän ennusteen, kun taas voimakkaasti koholla oleva laktaatti lisää menehtymisen todennäköisyyttä. Sairaalahoidossa potilaan vastetta hoitoon voidaan arvioida seuraamalla veren laktaattia. Potilaan ennustetta heikentää, mikäli laktaatti nousee edelleen tai ei lähde laskemaan. Tutkielma tarjoaa suomalaisille eläinlääkäreille kattavan katsauksen laktaatin käytöstä diagnostisena työkaluna. Toivon, että tämän kirjallisuuskatsauksen myötä laktaatin tutkiminen osana akuuttipotilaan alkudiagnostiikkaa yleistyy. Laktaatin mittaamista hyödyntämällä voitaisiin parantaa potilaan tilan ja ennusteen arviointia sekä helpottaa hoitopäätöksien tekemistä.

Lämpökuvantaminen on non-invasiivinen ja fysiologinen kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan esittää kohteen pintalämpötiloja kuvan muodossa. Lämpökamera muodostaa kuvan kohteesta emittoituvan lämpömäärän perusteella. Lämpökuvantamisen käyttö eläinlääketieteessä on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Aiemmin eläinlääketieteen saralla tehdyissä tutkimuksissa lämpökameran on todettu olevan hyödyllinen apuväline mm. hevosten ontumien diagnostiikassa. Menetelmän on todettu olevan tehokas etenkin tulehduksellisten tilojen havaitsemisessa sekä vammojen lokalisaation paikallistamisessa. Lonkkadysplasian eli lonkkanivelen kehityshäiriön diagnosoiminen aikaisessa vaiheessa on tärkeää, koska se aiheuttaa jopa 30% kaikista ortopedisista sairastapauksista koirilla. Sairaus on lisäksi hyvin yleinen sen esiintyvyyden ollessa rodusta riippuen jopa 70,5%. Tällä hetkellä lonkkadysplasian diagnosointi tapahtuu kliinisten ja ortopedisten tutkimusten sekä röntgendiagnostiikan avulla. Sairauden vähentämiseksi on maailmanlaajuisesti käytössä erilaisia jalostusohjelmia, koska sairaudella on merkittäviä taloudellisia ja emotionaalisia vaikutuksia koirien kasvattajiin sekä omistajiin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää voidaanko lämpökuvantamista käyttää apuna lonkkadysplasian diagnostiikassa koirilla. Tutkimuksessa verrattiin koirien lonkanseudun lämpökuvien lämpötilakeskiarvoja sekä Suomen Kennelliiton antamia lonkkalausuntoja. Lisäksi haluttiin saada lisätietoa lämpökameran käyttömahdollisuuksista osana kliinistä pieneläinlääketiedettä. Vastaavaa koirien lonkan aluetta käsittelevää lämpökameratutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu. Tutkimuksen hypoteesina oli, että lämpötilakeskiarvot korreloivat lonkkalausuntojen arvosanojen kanssa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 49 koiraa. Koirien lonkkien alueet kuvattiin FLIR T425 -infrapunakameralla. FLIR QuickReport 1.2 -ohjelman mittaustyökalujen avulla määritettiin sekä vasemman että oikean lonkkanivelen alueen lämpötilakeskiarvot. Lämpötilanmittaustyökaluna käytettiin kahta samankokoista suorakulmiota, jotka piirrettiin kuvassa lonkkanivelten alueille. Kolme eri henkilöä suoritti lämpötilakeskiarvojen mittaamisen itsenäisesti kustakin kuvasta. Lämpötilakeskiarvojen perusteella laskettiin vasemman ja oikean puolen välinen lämpötilaero vähentämällä oikeanpuoleisen lonkan lämpötilakeskiarvo vasemmanpuoleisesta. Suomen Kennelliiton lonkkalausunnot (A-E) muutettiin numeroarvoiksi yksi-viisi siten, että arvosana A vastasi numero yksi, B numeroa kaksi jne. Tämän jälkeen laskettiin vasemman ja oikean lonkka-arvosanan erotus. Lämpötilakeskiarvojen ja lonkkalausuntojen erotusten välinen lineaarinen riippuvuus määritettiin laskemalla Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin, (rho), käyttämä SPSS 16- ohjelmaa. Tutkimuksessa lämpökuvien lämpötilakeskiarvojen ja Suomen Kennelliiton lonkka-arvosanojen erotusten välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota. Muuttujien välinen Spearmanin korrelaatiokerroin, rho, oli -0.006 (p=0,968). Tämän tutkimuksen tulosten perusteella menetelmää ei voida suoraan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Vaaditaan lisätutkimuksia ennen kuin lämpökuvantamista voidaan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Tarvitaan tutkimuksia, jotka kohdistuvat lonkkanivellausunnon lisäksi koiran kliiniseen kuvaan. Tutkimuksia tulisi tehdä etenkin lämpökuvantamisen käytettävyyden osoittamiseksi sairailla ja kivuista kärsivillä koirilla.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää lintutuberkuloosin esiintymistä Hailuodon kiljuhanhitarhalla. Ensimmäiset tautitapaukset tarhalla todettiin vuonna 1992, jolloin neljän emolinnun obduktiossa löydettiin tuberkuloosiin viittaavia muutoksia. Vuoden 1994 loppuun mennessä lintutuberkuloosi oli diagnosoitu kaikkiaan kymmenessä tarhan kiljuhanhessa. Tutkielman tavoitteena oli myös arvioida saatujen tulosten perusteella mahdollisuuksia taudin torjumiseksi ja eradikoimiseksi tarhalta. Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään mykobakteerien yleisiä ominaisuuksia, niiden luokittelua ja patogeenisuutta. Erityisesti käsitellään Mycobacterium avium -lajia ja sen aiheuttamaa lintutuberkuloosia, taudin epidemiologiaa, patogeneesia, taudinkuvaa linnuilla ja eri eläinlajeilla, diagnostiikkaa ja torjuntakeinoja. Lintutuberkuloosi on krooninen, hitaasti kuolemaan johtava, ihmisen tuberkuloosia muistuttava tauti. Tärkein tartuntatapa on feko-oraalinen. Sairaiden lintujen ulosteissa suuria määriä lintutuberkuloosibakteereita joutuu maaperään, josta muut linnut saavat infektion. Tartunnan saaneet linnut voivat pitkään pysyä oireettomina, mikä vaikeuttaa taudin diagnostiikkaa. Taudilla on myös zoonoottisia piirteitä. Eläinlääkintälain säädännön tautiluokituksessa lintutuberkuloosia ei erikseen ole käsitelty, vaan sen suhteen on noudatettu tuberkuloosia koskevaa lainsäädäntöä soveltuvin osin. Tutkielmaosassa pyrittiin selvittämään tarhan kiljuhanhipopulaation tuberkuloositilanne ja etsimään tarhalta oireettomat taudinkantajat. Menetelminä käytettiin tuberkuliinitestiä, hematologiaa, serologiaa ja lymfosyyttien stimulaatiotestiä in vitro. Käytössä olleiden testimenetelmien avulla ei kuitenkaan kyetty luotettavasti osoittamaan piilevää lintutuberkuloosia sairastavia hanhiyksilöitä, mitä on pidettävä osoituksena saatavilla olevien menetelmien huonosta sensitiivisyydestä ja luotettavan diagnostisen testin puuttumisesta maastamme. Kiljuhanhille ei ole toistaiseksi esitetty hematologisia viitearvoja, joten tutkielman yhteydessä tehtyä veriarvojen kartoitustyötä voidaan pitää työn saavutuksena.