Browsing by Subject "diakonia"

Tutkimukseni tehtävä on selvittää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät mieltävät diakoniaan liittyvän kasvatuksen. Diakoniakasvatusta toteutetaan seurakunnissa, mutta siitä ei ole toistaiseksi olemassa yleistä linjausta, eikä diakoniakasvatus ole ollut suomalaisen diakonian tutkimuksen keskiössä. Kyseessä on kvalitatiivinen, induktiivisen sisällönanalyysin keinoin toteutettu tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 75:stä kyselylomakevastauksesta, jotka on kerätty helmi-maaliskuussa 2015 suomenkielisissä hiippakunnissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä. Taustoitan tutkimusta tarkastelemalla diakonian historiallista kehityskaarta, diakonian teologiaa ja nykyajan suomalaista seurakuntadiakoniaa ja -kasvatusta. Esittelen myös diakoniakasvatukseen sovellettavia kasvatus- ja oppimisteorioita sekä eettistä ja uskontokasvatusta. Tutkimuksen tulosluvuissa käsittelen diakoniatyöntekijöiden näkemyksiä diakoniakasvatusta ohjaavista kristinopillisista lähtökohdista, tavoitteista ja aihealueista. Esittelen diakonian ohjaus-, opetus- ja kasvatustehtävien käytäntöjä sekä diakoniatyöntekijöiden suhtautumista ja valmiuksia kasvatustyön toteuttamiseen. Sivuan lisäksi sitä, miten seurakunnissa on määritelty diakoniakasvatusta. Johtopäätösluvussa kiteytän tuloksia ja esitän mallin diakoniakasvatuksen määritelmästä. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniakasvatus ankkuroituu kristinopin keskeisiin sisältöihin, diakonian kokonaisuuteen ja seurakuntayhteyteen. Diakoniakasvatusta on tarkoituksellinen diakonian olemuksesta, merkityksistä ja keskeisistä sisällöistä viestiminen. Sitä on myös diakonian työtilanteisiin liittyvä kasvatuksellisuus itsessään. Toisaalta diakoniakasvatusta on kaikki tiedostettu tai tiedostamaton toiminta, joka ohjaa ihmisiä diakonisen asenteen omaksumiseen. Diakoniakasvatuksessa keskeistä on vuorovaikutuksellisuus, ja toteuttamismenetelmät ohjautuvat tavoitteista ja tilanneyhteyksistä käsin. Diakoniakasvatusta työmuotona arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Se nähdään mahdollisuutena lähimmäis- ja yhteisvastuun laajentamiseksi sekä asenteisiin ja olosuhteisiin vaikuttamiseksi. Diakoniakasvatus on keino lisätä tietoa kirkossa tehtävästä hyvästä. Ihanteellisimmillaan diakoniakasvatus läpäisee kaikki seurakunnan työalat ja tavoittaa kaikenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Haasteena pidetään diakoniakasvatuksen painottumista suhteessa muun diakoniatyön kokonaisuuteen. Kasvatustehtävien toteuttaminen diakoniatyössä edellyttää riittäviä resursseja ja valmiuksia.

Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1. Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2. Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3. Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä.

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja analysoida diakoniatyöntekijöiden ja pappien käsityksiä spiritualiteetista. Tutkimuskysymysten avulla selvitettiin spiritualiteetin muotoutumiseen, sisältöön ja ammatilliseen identiteettiin liittyviä tekijöitä diakoniatyön kontekstissa. Tutkimuksen aineisto kerättiin kirjeiden avulla Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiltä ja papeilta. Aineisto koostui 30 kirjeestä. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Spiritualiteetti on käsitteenä monimerkityksinen, ja sitä voidaan tarkastella useista erilaisista näkökulmista. Tässä tutkimuksessa spiritualiteetti ymmärretään laaja-alaisesti, jolloin siihen sisältyvät yksilöllinen ja yhteisöllinen hengellinen elämä, sosiaaliset suhteet sekä ihmisen tapa elää ja etsiä elämän tarkoitusta. Diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteetin muotoutumisessa kodin perinnöllä, kasvulla evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, henkilökohtaisella uskolla ja hengellisellä yhteisöllä oli tärkeä merkitys. Ne muodostivat perustan yksilölliselle ja yhteisölliselle uskolle. Spirituaalinen aktiivisuus, joka muodostui spiritualiteetin hoitamisesta, spiritualiteetin merkityksestä ja uskosta elämisestä, oli tunnusomaista tutkimukseen osallistuneille. Spiritualiteetti ja ammatillinen identiteetti liittyivät diakoniatyön kontekstissa toisiinsa palvelevan uskon kautta. Palveleva usko muodostui alalle suuntautumisesta, spiritualiteetin sisällöstä, työn hengellisyydestä, työn omaleimaisuudesta ja työssä jaksamisesta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että diakoninen spiritualiteetti rakentuu yksilöllisestä ja yhteisöllisestä uskosta, spirituaalisesta aktiivisuudesta ja palvelevasta uskosta sekä näiden välisestä keskinäisestä yhteydestä. Tämä yhteys näyttäytyi tässä tutkimuksessa positiivisena, mutta aihepiiristä on tarpeen tehdä jatkotutkimusta isommalla aineistolla ja erilaisia aineistonkeruumenetelmiä yhdistämällä. Tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan koko Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteettia, mutta ne antavat uutta tietoa spiritualiteetista ja sen yhteydestä diakoniaan. Tutkimusta voidaan hyödyntää diakonia-alan koulutuksessa ja seurakuntien työntekijöiden täydennyskoulutuksessa. Tulosten pohjalta voidaan kehittää diakoniatyötä ja vahvistaa seurakuntien työntekijöiden yksilöllistä ja yhteisöllistä spiritualiteettia sekä työhyvinvointia.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, toteutuuko ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen internetlähetystyössä. Tarkoituksena oli selvittää, millaista internetlähetystyö on ja kuinka internetin kautta tehtävässä lähetystyössä voidaan toteuttaa lähetystyön periaatetta ihmisen auttamista julistustyön lisäksi. Tarkastelu keskittyi siihen, kuinka ihminen voidaan kohdata kokonaisvaltaisesti eli fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti internetin välityk-sellä. Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus. Aineiston keruun menetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Aineistona oli kahdeksan inter-netlähetystyötä tekevän työntekijän haastattelut. Mukana oli haastateltavia kuudesta eri lä-hetysjärjestöstä, jotka tekevät internetlähetystyötä. Teemahaastattelujen lisäksi aineistona olivat kohdattujen ihmisten antamat palautteet. Haastattelujen tarkoituksena oli selvittää, millaista internetlähetystyö on ja kuinka ihminen kohdataan internetlähetystyössä. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeisinä tuloksina aineistosta muodostui kaksi pääteemaa ihmisen kohtaamiseen liittyen: kohtaamisen luonne ja kohtaamisen sisältö. Ihmisen kohtaaminen on internetlähetystyössä luonteeltaan virtuaalista ja paradoksaalisesti se voi olla samanaikaisesti myös aitoa kohtaa-mista verkossa. Se on samanaikaisesti anonyymia ja henkilökohtaista. Virtuaalisuutta ku-vaaviksi teemoiksi nousivat anonyymiys, kontaktin lyhytaikaisuus, kosketuksen puuttuminen, epävarmuus ja alueellisuuden häviäminen. Aitoa kohtaamista verkossa kuvaaviksi teemoiksi nousivat luottamus, kuuntelemisen tärkeys, rakkaus ja halu auttaa, henkilökohtaisuus sekä ystävyyden rakentaminen. Kohtaamisen sisällön muodostavat konkreettinen apu, tiedollinen opastus, sosiaalinen ohjaus sekä psyykkinen ja hengellinen tuki. Tutkimuksen mukaan inter-netlähetystyössä konkreettista apua voidaan antaa yhteistyökumppaneiden tai paikallisten seurakuntien avustuksella, mutta ei suoraan internetlähetystyössä. Muut auttamisen muodot eli tiedollinen, sosiaalinen, psyykkinen ja hengellinen apu ovat internetin välityksellä mahdol-lisia. Näistä erityisesti psyykkinen ja hengellinen tuki toteutuvat esimerkiksi sielunhoidollisis-sa keskusteluissa joko puhuen tai kirjoittaen. Yleisimpinä kontaktivälineinä ovat sähköposti, Facebook, Chat -tyyppiset toiminnot ja Skype. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että internetlähetystyö on osa lähetystyön kokonaisuutta ja se toimii parhaiten rinnakkain perinteisen lähetystyön kanssa toisiaan tukien. Internetlähetys-työtä tekevillä järjestöillä on käytettävissään kaikki internetin ja sosiaalisen median palvelut, joiden avulla voidaan tavoittaa valtavia määriä ihmisiä ja heitä voidaan sen jälkeen ohjata paikallisiin seurakuntiin. Kohtaaminen ja pidempiaikainen vuorovaikutus on mahdollista to-teuttaa myös internetin välityksellä. Internetlähetystyötä tekevät työntekijät näkevät pääteh-täväkseen evankeliumin julistamisen, mutta ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ja aut-taminen nähdään erittäin tärkeinä. Aito kohtaaminen verkossa on tutkimustulosten perusteel-la mahdollista, silloin kun siinä ovat mukana ihmisten väliselle vuorovaikutukselle tyypilliset piirteet kuten aito läsnäolo, kuunteleminen ja välittäminen. Aidon kohtaamisen kannalta oleellista ei olekaan se, tapahtuuko kohtaaminen fyysisesti vai virtuaalisesti, vaan oleellisia elementtejä ovat inhimilliselle vuorovaikutukselle tyypilliset piirteet. Aihe liittyy laajemminkin yhteiskunnassa ja maailmassa käytävään keskusteluun ihmisen toimimisesta virtuaalimaailmassa ja internetyhteisöissä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää kirkollisten palvelujärjestöjen Suomen Kirkon Sisälähetysseuran (SKSS) vuosina 1905–1910 ja 1945–1950 sekä Suomen Kirkon Seurakunta-opiston Säätiön (SRKS) vuosina 1945–1950 esitettyjä arvoja, missiota ja visiota. Kohdistan mielenkiintoni siihen, mitä samanlaista ja mitä erilaista organisaatioiden tarkoituksesta, tehtävästä ja arvoista perustamisasiakirjoihin, hallinnon pöytäkirjoihin ja vuosikertomuksiin on kirjoitettu. Kartoitan, ketkä henkilöt olivat perustamisvaiheen johdossa. Selvitän, mitä tutkimukset perustajahenkilöiden teologiasta ja pyrkimyksistä kertovat. Analyysivaiheessa arvioin sitä, miten sanottu näyttäytyy suhteessa historioitsijoiden piirtämään ajan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen kontekstiin sekä aiempien tutkimusten tuloksiin. Tutkielma on kirkkohistoriallinen ja lähestyn aihetta historiatieteen menetelmien avulla. Aineistot löytyvät Kansallisarkistosta ja Kirkkopalvelut ry:n arkistosta. Molemmat tutkittavat palveluorganisaatiot rakentuvat aiemmin olemassa olevan yhdistyksen pohjalta. Tutkittavien järjestöjen toimintatapa ja organisoituminen muodostuu erilaiseksi. Kummankin organisaation johdossa on kirkkoa edustavia henkilöitä ja muutamia yhteisiä kirkon johtohenkilöitä hallintoelimissään. Suomen Kirkon Sisälähetysseura on yhdistysmuotoinen, jossa jäsenistöllä on muodollinen valta. Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö rakentuu voittoa tavoittelemattomalle säätiöpohjalle, jonka taustalla vaikuttaa Laajennettu piispainkokous, Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitto ja Suomen Pyhäkouluyhdistys. Strategiaa suunnittelevat miehet. Tasa-arvon näkökulmasta on syytä pohtia, millaisiksi strategiat rakentuvat, jos ylimmässä hallinnossa on myös naisia. Palvelujärjestöille yhteisellä kansankirkollisuudella voidaan pitää evankelis-luterilaista kirkollisuutta, jossa tunnustetaan raamatun ja tunnustuskirjojen mukaista kristillistä uskoa. Molemmat palvelujärjestöt ovat aloitteellisia, kehittävät ja edistävät uusia toimintamuotoja sekä kirkkoon että yhteiskuntaan. Kristilliset arvot tulevat esiin niin hädänalaisten etsivässä seurakuntatyössä, diakonisten laitosten toiminnassa kuin koulutuksessa seurakuntatyöntekijöille ja maallikoille. Sisälähetyksen toimintamuotona on tutkielman ajankohdan alussa raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden kustantaminen, painaminen ja levittäminen, 1945 jälkeen myös evankelioimistyö sekä pyhäkoulutyö. Molempien palvelujärjestöjen kohdalla havaitsen koordinaatioroolin seurakuntien välillä sekä yhteyden rakentamisen seurakuntiin ja yhteiskuntaan.

Tutkielma käsittelee Theodor Fliednerin vuonna 1861 perustaman kansainvälisen diakonissa- ja diakonialaitosten yhteenliittymän, Kaiserswerther Generalkonferenzin (KGK), tulkintaa kaiserswerthiläisyydestä (Kaiserswerther Prägung) sen toiminnassa 2000-luvulla. KGK:iin kuuluu nykyisin jäseninä 97 erilaista ja eri kokoista diakonissa- ja diakonialaitosta tai diakoniayhteisöä ympäri maailman. Näissä laitoksissa ja yhteisöissä on noin 70 000 työntekijää diakonian sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen ja koulutuksen tehtävissä. KGK katsoo olevansa kirkollinen toimija. Tutkimuksen asiakirja-aineistoon kuului kaksi KGK:in yleisesitettä vuosilta 2001 ja 2011 sekä KGK:in toimintakertomukset vuosilta 2001, 2004, 2007, 2011 ja 2015. Aineisto on virallisesti hyväksytty KGK:in yleiskokouksissa, joten se edustaa KGK:in käsitystä kaiserswerthiläisyydestä. Tutkimusaineistossa on 59 sivua saksankielistä tekstiä. Tutkimuksen metodina oli systemaattisen analyysin kaltainen hermeneuttinen prosessi. Prosessin avulla aineiston teksteistä analysoitiin käsitteet, väitteet, argumentaatio ja edellytykset. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan KGK tulkitsee ja tuo esiin kaiserswerthiläisyyden diakonian kulttuuriperintönä, yhteisyytenä ja ylirajaisuutena. KGK käsittää diakonian kulttuuriperinnön tarkoittavan kristologiasta, pneumatologiasta, ekklesiologiasta ja raamattuteologiasta nousevia diakonian teologisia lähtökohtia sekä diakoniatoimintaa ohjaavaa arvoperustaa. KGK katsoo diakonian kulttuuriperintöön kuuluvan myös diakonian spiritualiteetin, arvopohjaisen ammattisivistyksen ja uutta luovan auttamisen kulttuurin sekä aineellisen kulttuuriperinnön. KGK katsoo diakonian kulttuuriperinnön luovan erityisprofiilin jäsenlaitosten palvelutehtäviin ja olevan kaikkien jäsenten yhteistä henkistä omaisuutta. KGK:in katsannossa myös yhteisyys ja ylirajaisuus ilmentävät kaiserswerthiläisyyttä KGK:in syntyajoista lähtien. Diakonissa- ja diakonialaitokset voivat hyödyntää jäsenyyttään KGK:issa keskinäiseen innovaatioiden jakamiseen ja toimintojensa kehittämiseen. Tutkimuksen tulosten mukaan jäsenyyttä hyödynnetään liian vähän. Jatkotutkimuksessa voi tutkia esimerkiksi kaiserswerthiläisen kulttuuriperinnön ilmenemistä kirkon diakoniatoiminnassa ja diakonialaitoksissa Suomessa, verrata saksalaisen ja suomalaisen diakonissalaitoksen toimintaa keskenään tai tutkia kaiserswerthiläisyyttä Pohjoismaiden diakonissalaitoksissa.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää kirkon nuorisotyönohjaajien käsityksiä kristillisestä kasvatuksesta. Tutkimusmenetelmäksi valittiin laadullinen keskustelututkimus, jonka tutkimusaineisto kerättiin nuorisotyönohjaajien käymistä vapaamuotoisista ryhmäkeskusteluista vuosina 2015 - 2016. Keskusteluihin osallistui neljä ryhmää eri puolilta Suomea. Keskustelujen aiheena oli Mitä on kristillinen kasvatus? Keskusteluissa hyödynnettiin vapaamuotoisen keskustelun lisäksi aiheeseen liittyviä asenneväittämiä, jotka oli laadittu kirkon nuorisotyöhön liittyvien kehittämisasiakirjojen perusteella. Keskusteluun liittyvä tutkimusaineisto luokiteltiin ja analysoitiin niin, että ensimmäinen luokittelu tehtiin Mervi Muhosen aikaisemmassa tutkimuksessaan hyödyntämien kristillisen kasvatuksen kuuden ulottuvuuden (opillinen, rituaalinen, kokemuksellinen, huolenpidollinen, eettis-moraalinen ja pedagoginen) mukaan ja toinen luokittelu tehtiin Pekka Launosen kristillisen nuorisotyön jäsentämisen mallin mukaan viiteen (hengellinen, sosiaalinen, pedagoginen, diakonia ja sosiaalipedagoginen) luokkaan. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysimenetelmällä. Asenneväittämät analysoitiin erikseen. Tutkimustulosten perusteella saatiin selville, että kristillisen kasvatuksen lähtökohtana on kristillinen ihmiskäsitys ja arvomaailma. Nuorisotyönohjaajat painottivat työssään nuoren ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta sekä korostivat nuoren kunnioittavaa kohtaamista, rinnallakulkemista ja lähimmäisenrakkautta. Focusryhmien keskusteluissa keskeisinä teemoina olivat lähimmäisen rakastaminen, yhdessä eläminen, huolenpito ja diakonia sekä eettisyys. Diakonia ja eettisyys liitettiin sekä nuoren kohtaamiseen ja hänen elämäntilanteensa ymmärtämiseen että laajempiin sosiaalieettisiin teemoihin kuten ihmisarvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Opillisuus ja kristinopin opettaminen tuli nuorisotyönohjaajien puheissa vain niukasti esille. Tutkimusaineiston perusteella todettiin, että kristillinen kasvatus on olemukseltaan hengellistä työtä ja nuoren kokonaisvaltaista kohtaamista. Tutkimustulokset antoivat viitteitä myös siihen, että työhön liittyvät tavoitteet, sisällöt ja menetelmät voivat vaihdella paikkakuntakohtaisesti ja olla siten kontekstisidonnaisia. Tutkimustulosten perusteella havaittiin lisäksi, että mitä moninaisemmasta toimintaympäristöstä on kysymys, sitä vahvemmin kristillisessä kasvatuksessa painottuivat huolenpidon, diakonian ja eettisyyden teemat.