Browsing by Subject "diakonit"

Tutkielmani tavoitteena on selvittää evankelisluterilaisen kirkon työntekijöiden tekemän monikulttuurisen vankilasielunhoidon toteutumista Suomessa. Työni tuo ennen tutkimatonta tietoa vankilasielunhoidon kentälle, sillä aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu uskontotieteellisessä viitekehyksessä. Tutkimuskysymykseni ovat: 1.Minkälainen käsitys papeilla ja diakoneilla on vankilasielunhoidosta, sekä miten kristillinen perinne ja evankelisluterilaisuus näkyvät heidän työssään? 2.Minkä ei–kristillisen uskontoperinteen edustamia vankeja sielunhoitajat ovat vankilassa kohdanneet, sekä minkälaisia valmiuksia haastatellut ovat saaneet toista uskontoperinnettä edustavan vangin kohtaamiseen? Tarkastelen lisäksi, mitä teemoja sielunhoitajat käsittelevät monikulttuuristen vankien kanssa. 3.Selvitän myös, minkälaisia erityispiirteitä monikulttuurisessa vankilasielunhoidossa on, sekä minkälaisia haasteita ja positiivisia aspekteja kohtaamisiin liittyy. Tutkielmani aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, joihin osallistuneista vankilasielunhoitajista neljä on pappia ja kolme diakonia. Työni aineisto on kattava, sillä siinä on edustajia kaikista Suomen kolmesta rikosseuraamusalueesta. Lisäksi se kattaa melkein kolmanneksen kaikista evankelisluterilaisista vankilasielunhoitajista. Aineisto on tasapuolinen myös sukupuoli– ja ikäjakauman osalta. Haastattelujen etuna on sekä diakonien että pappien äänen kuulluksi tuomisen mahdollistaminen. Haastattelujen analyysi on toteutettu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen hahmottamisessa toimivat suomalaista uranuurtavaa sielunhoitotutkimusta tehneiden Jouko Kiisken, Paavo Kettusen ja Raili Gothónin käsitykset sielunhoidosta. Työn tuloksia peilataan tutkijoiden näkemyksiin, mutta koska tutkielman metodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, analyysin keskiössä on erityisesti haastateltujen ääni. Vankilasielunhoidon ytimessä ovat holistinen ihmiskäsitys, auttava kohtaaminen, papin ja diakonin virkakäsitys, kristilliset arvot ja vankien uskonnollisten tarpeiden turvaaminen. Haastatellut yhtä lukuun ottamatta, ovat kaikki kohdanneet työssään muiden kuin kristillisen perinteen omaavia vankeja; näistä työntekijöistä kaikki ovat kohdanneet muslimeja. Työntekijöiden valmiudessa kohdata monikulttuurisia vankeja korostui oman aktiivisuuden merkitys; lisäkoulutukselle on suuri tarve. Monikulttuurisessa sielunhoidossa käsitellään samanlaisia teemoja, kuin vankilasielunhoidossa yleensäkin. Sen suurimpina haasteina työntekijät näkivät kieli–ja kulttuurimuurin. Työn positiivisina puolina koettiin erilaisista kulttuureista, ja sen kautta koko elämästä oppiminen. Vankilasielunhoitajat näkevät jokaisen kohtaamisen uskontotaustasta huolimatta arvokkaana. Kuten eräs haastatelluista kiteyttää: ”Armollisen Jumalan näkökulmasta kaikki ovat samassa veneessä.” – niin sielunhoitajat kuin vangitkin.

Tutkimukseni tehtävä on selvittää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät mieltävät diakoniaan liittyvän kasvatuksen. Diakoniakasvatusta toteutetaan seurakunnissa, mutta siitä ei ole toistaiseksi olemassa yleistä linjausta, eikä diakoniakasvatus ole ollut suomalaisen diakonian tutkimuksen keskiössä. Kyseessä on kvalitatiivinen, induktiivisen sisällönanalyysin keinoin toteutettu tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 75:stä kyselylomakevastauksesta, jotka on kerätty helmi-maaliskuussa 2015 suomenkielisissä hiippakunnissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä. Taustoitan tutkimusta tarkastelemalla diakonian historiallista kehityskaarta, diakonian teologiaa ja nykyajan suomalaista seurakuntadiakoniaa ja -kasvatusta. Esittelen myös diakoniakasvatukseen sovellettavia kasvatus- ja oppimisteorioita sekä eettistä ja uskontokasvatusta. Tutkimuksen tulosluvuissa käsittelen diakoniatyöntekijöiden näkemyksiä diakoniakasvatusta ohjaavista kristinopillisista lähtökohdista, tavoitteista ja aihealueista. Esittelen diakonian ohjaus-, opetus- ja kasvatustehtävien käytäntöjä sekä diakoniatyöntekijöiden suhtautumista ja valmiuksia kasvatustyön toteuttamiseen. Sivuan lisäksi sitä, miten seurakunnissa on määritelty diakoniakasvatusta. Johtopäätösluvussa kiteytän tuloksia ja esitän mallin diakoniakasvatuksen määritelmästä. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniakasvatus ankkuroituu kristinopin keskeisiin sisältöihin, diakonian kokonaisuuteen ja seurakuntayhteyteen. Diakoniakasvatusta on tarkoituksellinen diakonian olemuksesta, merkityksistä ja keskeisistä sisällöistä viestiminen. Sitä on myös diakonian työtilanteisiin liittyvä kasvatuksellisuus itsessään. Toisaalta diakoniakasvatusta on kaikki tiedostettu tai tiedostamaton toiminta, joka ohjaa ihmisiä diakonisen asenteen omaksumiseen. Diakoniakasvatuksessa keskeistä on vuorovaikutuksellisuus, ja toteuttamismenetelmät ohjautuvat tavoitteista ja tilanneyhteyksistä käsin. Diakoniakasvatusta työmuotona arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Se nähdään mahdollisuutena lähimmäis- ja yhteisvastuun laajentamiseksi sekä asenteisiin ja olosuhteisiin vaikuttamiseksi. Diakoniakasvatus on keino lisätä tietoa kirkossa tehtävästä hyvästä. Ihanteellisimmillaan diakoniakasvatus läpäisee kaikki seurakunnan työalat ja tavoittaa kaikenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Haasteena pidetään diakoniakasvatuksen painottumista suhteessa muun diakoniatyön kokonaisuuteen. Kasvatustehtävien toteuttaminen diakoniatyössä edellyttää riittäviä resursseja ja valmiuksia.

Tutkimukseni tavoitteena on tuoda esille diakoniatyöntekijöiden kokemuksia työyhteisöstään ja työstään. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia diakoniatyöntekijöillä on työnsä arvostuksesta, roolistaan ja paikastaan työyhteisössä? Tutkimusaineistoni keräsin tekemällä ryhmähaastattelut kolmelle diakoniatyöntiimille ja suoritin ne teemahaastatteluina talvella 2014–2015. Tutkimukseni on laadullinen ja aineistolähtöinen. Organisoitu seurakuntadiakonia käynnistyi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuonna 1892 ja on 2000-luvulla yksi suomalaisten suurimmista syistä kuulua kirkkoon. Kirkon diakoniatyöstä on tullut 1990-luvun laman jälkeen yhteiskunnan palveluiden paikkaaja ja viimeinen avuntarjoaja hädänalaisille ihmisille. Diakonian paikka kirkossa on muutoksessa. Diakonian viran pakollisuuden poistamisesta seurakunnista on käyty keskustelua. Kirkossa ollaan myös kehittämässä uutta hengellistä diakonivirkaa, joka lisäisi monien työntekijöiden hallinnollista edustuksellisuutta kirkossa ja toisi uusia työtehtäviä. Tulosteni perusteella diakonit pelkäävät uuden diakoniviran tekevän diakoneista pappien kiireapulaisia ja vievän aikaa tärkeältä asiakastyöltä. Osa haastatelluista toivoo diakoniviran parantavan diakoniatyöntekijöiden mahdollisuuksia osallistua kirkon päätöksentekoon. Työyhteisöissä on paljon tietämättömyyttä diakoniatyön sisällöstä. Syitä tiedon puutteeseen on muun muassa diakonien laaja ja rajaamaton työrooli sekä asiakastyön vaatima vaitiolovelvollisuus. Työn rajattomuus vaikeuttaa sen sisällöstä kertomista ja muovaa työyhteisön käsitystä kaikenkattavasta diakoniasta. Diakonien kokemus on, että heidän oletetaan viimeistään tietävän tai osaavan auttaa työkavereita. Diakoniatyö vaikuttaa olevan sekä yhteiskunnassa että seurakunnan työyhteisössä viimeinen luukku, josta pyydetään apua. Diakonit ovat arvostettuja kumppaneita työyhteisössä ja heitä pyydetään usein yhteistyöhön muiden kanssa. Tulokseni osoittavat kuitenkin, että diakoniatyö ja sen asiakkaat eriytyvät muusta seurakunnan toiminnasta samalla kun diakoniatyöntekijöiden läsnäolo muilla kirkon työaloilla, kuten jumalanpalvelus- ja rippikoulutyössä, lisääntyy. Tutkimukseni mukaan kaikilla tiimeillä on hyvät suhteet seurakuntiensa luottamushenkilöihin ja eniten negatiivisia kokemuksia heillä on ollut pappien kanssa. Ongelmia on ilmennyt myös työajattomien ja työajallista työtä tekevien välillä. Diakonien mukaan työyhteisöongelmat olivat kuitenkin vähentyneet aiempiin vuosikymmeniin verrattuna.