Browsing by Subject "diplomatia"

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen 'Kosovon kysymyksen' ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaadittiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Euroopan kulttuurit Tekijä: Lauri Lindbohm Työn nimi: Ihmisoikeuksien sankarit: sankaruus televisiosarjassa Invisible Heroes Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: 60 Avainsanat: Sankaruus, televisiosarja, Chile, diplomatia, maskuliinisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Anu Korhonen & Jouni Järvinen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Sankaruus audiovisuaalisessa kerronnassa rakentuu pitkälti toiminnan kautta ja hädänalaisia auttava henkilö kasvaa sankariksi moraalisesti oikeiden tekojensa myötä. Audiovisuaalisessa kerronnassa sankaruuksia on monenlaisia. Väkivaltaisia kriisitilanteita käsittelevissä elokuvissa ja televisiosarjoissa sankaruus kuvataan useimmiten fyysisen taistelukyvyn lopputuotteena. Historiallisiin tositapahtumiin perustuvassa, kuusiosaisessa Invisible Heroes -televisiosarjassa sankaruus on kuitenkin rauhanomaisen prosessin tulos. Tässä tutkielmassa tarkastelen diplomaattien avunantoa vainottujen chileläisten hyväksi fiktiivisessä Invisible Heroes -sarjassa. Ajallisesti enemmistö sarjan tarinasta sijoittuu Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappausta seuranneeseen, puolen vuoden mittaiseen ajanjaksoon, jonka aikana sarjan päähenkilöt, suomalaiset Tapani Brotherus, Lysa Brotherus ja Ilkka Jaamala sekä ruotsalainen Harald Edelstam auttavat poliittisen vainon kohteina olevia chileläisiä tarjoamalla heille aluksi suojaa. Sarjan lopulla päähenkilöt auttavat vainottuja saamaan maastapoistumislupia Chilestä maan ulkoministeriössä neuvottelemalla. Analysoin tutkielmassani päähenkilöiden sankaruutta. Tutkin sankaruuden kehittymistä päähenkilöiden tekojen ja toiminnan kautta sekä sarjan hahmojen keskinäisiä dialogeja sankarillisiin tekoihin kannustavina vaikuttimina. Tarkastelen tutkielmassani sankaruutta sarjan yksittäisten kohtausten toimintaa ja dialogeja lähilukemalla. Sarjan päähenkilöt nauttivat diplomaattisesta suojasta ja hyödyntävät diplomaatin asemaansa hädänalaisia chileläisiä auttaakseen. Tutkielmassani analysoin myös diplomatian merkitystä sarjan sankareiden auttamistoiminnan kannalta. Analysoin tutkielmassani sarjassa rakentuvaa kuvaa maskuliinisuuksien moninaisuudesta. Invisible Heroes -sarjan miespuolisista hahmoista auttamistyössään menestyksekkäimmät ovat useiden erilaisten ja muuttuvien maskuliinisuuksien sankareita. Sen sijaan hegemoninen maskuliinisuus kuvataan sankaruuden kannalta haitallisena. Hegemoninen maskuliinisuus on sarjassa tietynlainen oletus miehenä olemisesta, johon kuuluu olemuksellisesti oman toiminnan korostaminen, auktoriteettien ohjeiden säntillinen noudattaminen ja väkivaltaisuuden hyväksyntä joko fyysisenä toimintatapana tai uhkaavana sanallisena ulosantina. Sarjan sankareista enemmistö on miespuolisia hahmoja, mutta Lysa Brotheruksen hahmon kautta tarkasteluun asettuu feminiininen sankaruus. Hänen hahmossaan yhdistyy huolehtiva, hoivaava sankaruus ja itsenäinen, älykäs toimijuus hädänalaisten chileläisten auttamiseksi. Invisible Heroes -sarjassa sankareiksi kasvetaan vainottuja chileläisiä auttamalla ja sotilasvallankaappauksen jälkeen Chilen johtoon nousseen sotilasjuntan väkivaltaa vastustamalla. Rauhanomaisuus ja empaattisuus ovat keskeisimpiä sankareiden ominaisuuksia sarjassa.

This thesis presents and analyses the effectiveness of the EU-China human rights dialogue between 1995 and 2004. The thesis has three research questions. 1) What were the objectives of the European Union for the dialogue? 2) Using the objectives identified in question 1, was the dialogue effective, i.e. were there concrete developments on the ground concerning the human rights situation in China? 3) What were the economic reasons behind the failure of the human rights dialogue? The research is conducted using ordinary qualitative techniques of historical inquiry, mainly source criticism and critical examination of the source material. Source pluralism is also used by using documents and source material from many different sources. The thesis begins with a short introduction to the history and importance of human rights in the context of the Western World and especially the EU. The first research question is addressed by using documents of the European Commission and the Council of the European Union. Consequently, eight “special areas” or benchmarks that the EU identified for its own assessment of the dialogue are presented. The situation on the ground is analysed by using material from three different sources. First, annual human rights reports written by two Western NGOs, Amnesty International and Human Rights Watch. Second, for the point of view of the Chinese state, Chinese governmental White Papers on human rights are used. Third, the viewpoint of the EU is assessed by using a partially declassified Council assessment report on the dialogue from 2004. The final research question focuses on the growth of the Chinese economy and the trade between China and EU Member States in the years 1995 to 2004. This is done by using data from the World Bank Group, the International Monetary Fund and Eurostat. To showcase the growing trade between EU Member States and China, two specific products, “saddles for cycles” and “microwave ovens” are analysed. Moreover, imports from Japan, the main regional rival for China, are used as a point of comparison. The thesis concludes, on the basis of the reports of Western NGOs and the EU, that by 2004 the dialogue had not achieved desired progress on the “special areas” set by the EU, i.e. the dialogue was a failure. The Chinese viewpoint, however, presents China as a champion of human rights. Economic reasons were the major cause behind the failure. Individual EU Member States did not want to endanger their economic ties with China due to human rights concerns. Between 1995 and 2004, the growth of the Chinese economy was phenomenal, especially compared to other major global economies at the time. At the same time China became one of the main trade partners for EU Member States. This was especially true in the case of goods imported to the EU from China.

Tutkielmassa tarkastellaan kuinka Suomen ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista syntyi. Tutkielma keskittyy etenkin sopimuksen kymmenenteen, niin kutsuttuun vähemmistöartiklaan ja siihen millaisia motiiveja Suomella oli ehdottaa kyseistä artiklaa sopimukseen. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaan etenkin sopimuksen vähemmistöartiklan muotoutumisen kautta sitä, millainen Suomen ulkopoliittiseen asemaan liittyvä tilannekuva ja odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli suhteessa Suomen itäiseen naapuriin kyseisessä historiallisessa murroskohdassa. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus korvasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hallinneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen yya-sopimuksen. Pohja Suomen ja Venäjän välisille sopimussuhteille luotiin kesäkuussa 1991 tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin tapaamisessa. Tuolloin kuitenkin kaavailtiin vain Suomen ja Venäjän sopimussuhteiden luomista. Kesällä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto ei tehnyt aloitetta yya-sopimuksen korvaamisesta. Tilanne muuttui Moskovan elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen myös yya-sopimuksen korvaamisesta. Taustalla vaikutti etenkin arvio siitä, että yya-sopimus oli este Suomen EY-integraatiolle. Syntyivät kaksiraiteiset sopimusneuvottelut, joissa Suomen ja Venäjän välille kaavailtu sopimus oli alisteinen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle sopimukselle. Sopimukset laadittiin pitkälti samansisältöisiksi, joskin Suomen ja Venäjän sopimukseen sisällytettiin myös yksityiskohtaisempia yhteistyötä käsitteleviä artikloita, kuten vähemmistöartikla. Suomen ulkopoliittisen johdon prioriteetti oli pitkään korvata yya juuri Neuvostoliiton kanssa tehtävällä sopimuksella. Joulukuussa Neuvostoliiton olemassaolo kuitenkin lakkasi. Suomen ja Neuvostoliiton jo parafoima sopimus ja Suomen ja Venäjän välillä aiemmin neuvoteltu sopimus yhdistettiin sopimukseksi suhteiden perusteista. Käytännössä tämä sopimus perustui kuitenkin lähes täysin Venäjän kanssa jo aikaisemmin neuvoteltuun sopimukseen. Sopimuksen vähemmistöartikla kuvaa sitä uudentyyppistä ulkopoliittista pyrkimystä, johon kylmän sodan päättyminen oli Suomen ulkopoliittisen aseman osalta johtamassa ja johon myös ulkopoliittinen johto pyrki. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen asema korostui. Vähemmistöartikla, jossa luvataan edesauttaa suomensukuisten ja suomalaisten kansojen omaperäisyyttä ja kulttuuria Venäjällä sekä vastavuoroisesti Venäjältä tulleiden kansojen omaperäisyyttä Suomessa, osoittaa sopimusosapuolten sitoutumista YK:n peruskirjaan ja ETYKin asiakirjoihin ja uudentyyppiseen sopimuskieleen. Toisaalta vähemmistöartiklan voi nähdä myös jatkumona heimo-, tai sukulaiskansojen tukemiselle, jota oli toteutettu Suomessa osana kansallista identiteettiprojektia 1800-luvulta lähtien. Vähemmistöartikla oli myös osa etenkin ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen korostamaa 1990-luvun alussa syntynyttä lähialuepolitiikkaa, jossa haluttiin edistää rajat ylittävää kanssakäymistä. Lähialueyhteistyön korostaminen ja osana tätä vähemmistöartikla liittyivät myös yya-sopimuksen korvaamisen yhteydessä odotettavissa olleeseen julkiseen kiinnostukseen Karjalan palauttamista ja suomensukuisia kansoja kohtaan. Suomen ulkopoliittisen johdon tilannekuvassa erottuu sopimusneuvottelujen aikana kaksi linjaa. Ensinnä kokemukset Neuvostoliiton kanssa olivat opettaneet varovaisuuteen ja etenkin presidentti Koiviston johdolla ulospäin korostettiin tätä pidättyväistä linjaa. Toiseksi ulkopoliittista toimintaa ohjasi odotus käänteestä, jossa Suomen ulkopolitiikka perustuisi yhteistyöhön ja kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen muun maailman ja etenkin lännen kanssa. Neuvostoliiton jatkuvasti muuttuvassa ja sekavassa tilanteessa syksyllä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto pyrki Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen asti varmistamaan hyvän pohjan suhteille sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa, ettei Suomi ”istuisi tuolien väliin”. Kuvaavaa on, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus olisi ehditty allekirjoittaa, olisi se ollut Neuvostoliiton viimeiseksi jäävä sopimus. Suomen ja Venäjän sopimus oli puolestaan Venäjän federaation ensimmäinen valtiona allekirjoittama sopimus

Alankomaiden tasavalta loi talousmahtinsa 1500-luvun lopulta alkaen merikaupan avulla, jossa Itämeren kaupalla oli merkittävä osansa viljan ja laivanrakennukseen tarvittujen raaka-aineiden tuonnilla. Tutkin pro gradu -työssäni Alankomaiden tasavallan vahvimman maakunnan Hollannin taloudellisia intressejä Itämeren piirissä Skoonen sodan aikana sekä rauhanteon jälkeen vuosina 1675–1685, kun maa oli menettämässä kansainvälispoliittista asemaansa Ranskan aggressiivisen ulkopolitiikan takia. Analysoin työssäni varhaismodernin kaupankäynnin ja valtapolitiikan välistä suhdetta, joka syntyi Alankomaiden tasavallan päädyttyä sotaan sen tärkeää kauppakumppania Ruotsia vastaan osana Ranskan-Alankomaiden sotaa (1672–1678). Tutkimukseni metodi on poliittinen taloushistoria, jonka tarkoituksena on selvittää taloudellisten vaikuttimien ja ristiriitojen merkitystä poliittisten päätösten takana. Tutkimuksessa selvitän, millä tavalla Hollannin maakunnan kauppiaiden intressejä suojeltiin diplomatian avulla. Analyysini keskiössä on Alankomaiden tasavallan Ruotsin lähettiläs Christiaan Constantijn Rumpf, jonka kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja hyödynnän työni ensisijaisena lähdeaineistona. Hyödynnän tutkimuksessa Risto Heiskalan sekä Akseli Virtasen luomaa teoriaa ihmisten yhteistyön koordinaatiosta, jonka avulla käsitteellistän työssäni erilaisia tapoja järjestää yhteiskuntaelämää ja sen ristiriitoja. Tuon tutkimuksessani ilmi, kuinka Hollannin maakunnan ytimen Amsterdamin pitkälle erikoistuneelle taloudelle oleelliset Itämeren markkinat olivat sodankäynnin takia suurissa vaikeuksissa. Kaupankäynnin edellytyksiä vaikeuttivat vuosien 1676–1677 aikana etenkin epävarma postinkulku sekä laivojen kaappaukset. Käskynhaltija Vilhelm III:n henkilökohtaiset valtapoliittiset ambitiot vaikuttivat niihin reunaehtoihin, joilla hollantilaiset kauppiaat saattoivat toimia Itämeren piirissä. Käskynhaltijan intressissä oli jatkaa sotaa ja kasvattaa vaikutusvaltaansa niin pitkään, kunnes Ranska olisi saatu taivutettua Alankomaille edullisiin rauhanehtoihin. Näin vastakkain olivat käskynhaltija Vilhelm III:n sisä- ja ulkopoliittiset intressit ja Amsterdamin kauppiaiden talousintressit. Esitän, että Hollannin maakunnan kauppiaiden intressejä suojeltiin diplomatian avulla Skoonen sodan aikana sekä rauhanteon jälkeen aktiivisesti kauppasopimuspolitiikan avulla. Tässä diplomaattisessa toiminnassa lähettiläs Christiaan Constantijn Rumpfin työ maiden kauppasuhteiden kehittäjänä ja henkilösuhteiden luojana oli keskeistä. Näkemykseni mukaan Rumpf koki tärkeäksi toimia käskynhaltija Vilhelm III:n aikana myös amsterdamilaisten kauppiaiden edun mukaisesti, sillä nämä piirit olivat edelleen poliittisesti vaikutusvaltaisia käskynhaltijan voimistuneesta valtapoliittisesta asemasta huolimatta. Sodan vuoksi vaikeutuneet taloussuhteet normalisoitiin 1680-luvun alussa, kun Ruotsin uusi ulkopolitiikka kääntyi tuolloin ranskalaismielisen vaiheen jälkeen kohti Alankomaita suosivaa tasapainopolitiikkaa. Hintana Ruotsille oli kuitenkin markkinoiden luovuttaminen hollantilaisille ja korvausten maksaminen sodan aikana kaapatuista viljalaivoista.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.

Tämän historian pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltin (presidenttinä 1932–1945) ja paavi Pius XII:n (Eugenio Pacelli, paavina 1939–1958) välistä viestinvaihtoa vuosina 1939–1945. Viestinvaihto sisältää niin kirjeitä kuin sähkeitä ja se on kokonaisuudessaan talletettu Myron C. Taylorin toimittamaan Wartime Correspondence between President Roosevelt and Pope Pius XII -lähdekokoelmaan. Kokoelma on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1947. Ilmestymisen jälkeen kokoelmasta on otettu tasaisin väliajoin uusia painoksia, joista tässä tutkielmassa käytössä oli vuoden 2013 painos. Tutkielman tavoitteena on vastata seuraaviin kysymyksiin: millaisen kuvan viestinvaihto antaa Rooseveltin ja Pius XII:n suhteesta? Muuttuuko tämä suhde jollakin tapaa toisen maailmansodan edetessä? Millaiset tapahtumat tähän muutokseen vaikuttavat? Millaisiin asioihin heidän välinen viestinvaihtonsa keskittyy? Presidentin ja paavin välinen viestinvaihto käynnistyi joulukuussa 1939, kun Roosevelt lähetti Pius XII:lle ensimmäisen kirjeen. Rooseveltin kirje oli ensimmäinen virallinen yhteys Yhdysvaltojen ja Vatikaanin välillä sitten vuoden 1867. Jo Rooseveltin ja Pius XII:n ensimmäisissä kirjeissä ilmeni, että presidentin ja paavin välillä oli jännitettä. Molemmat nimittäin suhtautuivat epäluuloisesti viestinvaihdon toiseen osapuoleen. Tämä epäluuloisuus yritettiin kuitenkin kirjeissä peittää ystävällisen ja jopa toista osapuolta kosiskelevan kielen alle. Jo ensimmäisistä kirjeistä lähtien viestinvaihdon keskeinen teema oli rauha, sillä molemmat viestinvaihdon osapuolet halusivat lopettaa toisen maailmansodan. Lisäksi rauha pysyi keskeisenä teemana koko viestinvaihdon ajan. Vaikka niin Roosevelt kuin Pius XII halusivat luoda maailmaan rauhan, viestinvaihdosta ei kuitenkaan seurannut konkreettisia yhteisyrityksiä rauhan saavuttamiseksi. Rooseveltin ja Pius XII:n välinen suhde kuitenkin muuttui 1940-luvun ensimmäisinä vuosina. Roosevelt ja Pius XII alkoivat eriytyä toisistaan ennen kaikkea Yhdysvaltojen liityttyä toiseen maailmansotaan joulukuussa 1941. Tämän vuoksi kirjeissä käytetty kieli muuttui olennaisesti. Molemmat alkoivat seisoa ainoastaan omien näkemystensä takana, sillä Roosevelt tai Pius XII eivät tehneet kirjeissään ja sähkeissään juuri myönnytyksiä toisen osapuolen näkemyksiä kohtaan. Myös Rooseveltin ja Pius XII:n näkemykset rauhan luonteesta alkoivat olla hyvin erilaisia keskenään. Tutkielmassa tarkasteltu suhde koki seuraavan muutoksen särön vuonna 1944. Vaikka toinen maailmansota oli lähestymässä loppuaan ja rauha oli siten palaamassa maailmaan, Pius XII ja Roosevelt alkoivat kulkea molemmat omaa tietään. Viestinvaihto typistyi muutamiksi lyhyiksi sähkeiksi. Lopulta viestinvaihto loppui, kun Roosevelt kuoli huhtikuussa 1945.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee poliittista päätöksentekoa ja tapahtumia Englannissa touko-kesäkuussa 1652, jotka tulkintani mukaan johtivat ensimmäisen englantilais-alankomaalaisen sodan (1652–1654) syttymiseen. Esitän uuden tulkinnan sodan syttymiseen johtaneista tapahtumista ja Englannin tasavallan (1649–1653) poliittisen päätöksenteon merkityksestä sodalle. Haastan useita aikaisemman tutkimuksen tulkintoja tapahtumista, sillä aiemmin sodan syttymistä on tarkasteltu hyvin pitkän aikavälin kehityskulkujen kautta ja se on johtanut osittain deterministisiin tulkintoihin. Esitän myös, että Englannin ulkopoliittinen johto oli sisäisesti huomattavasti jakautuneempi kuin mitä tutkimustraditiossa on aikaisemmin tulkittu. Tutkimukseni perustuu sekä Englannin tasavallan poliittisten instituutioiden että yksityisten toimijoiden tuottamilla lähdeaineistoilla ja niiden analyysillä, huomioiden tarkkaan lähdemateriaalin erikoispiirteet lähdekritiikissä. Hyödynnän tutkielmassa myös kattavasti aihepiiristä olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta ja käyn sen kanssa jatkuvaa dialogia. Vastaan tutkielmassa kysymyksiin: millainen Englannin ulkopolitiikka oli Yhdistyneiden Provinssien suhteen touko-kesäkuussa 1652 sekä ketkä Englannissa määrittelivät kyseisen politiikan? Esitän, että englantilais-alankomaalaiset neuvottelut sujuivat heikosti toukokuussa ja tasavaltojen välirikko Goodwin Sandsin jälkeen ei olekaan niin yllättävä käänne englantilais-alankomaalaisissa suhteissa kuin tutkimustraditiossa on usein esitetty. Osoitan Englannin valtioneuvoston harjoittaneen Goodwin Sandsin jälkeen määrätietoista sotapolitiikkaa, joka ei antanut mahdollisuutta ratkaista tulehtuneita välejä diplomaattisesti. Lähteiden perusteella valtioneuvosto käynnisti erittäin laajan kaapparisodan kesäkuun alussa ja tähtäsi tällä Yhdistyneiden Provinssien talouden romahduttamiseen. Valtioneuvoston aggressiivisesta ulkopolitiikasta ei vallinnut kuitenkaan tulkintani mukaan yksimielisyys, vaan parlamentin enemmistö vastusti sitä. Ulkopoliittisten ryhmittymien hahmottaminen valtioneuvostosta aikaisemman tutkimuksen kautta kuitenkin osoittaa, että aggressiivista ulkopolitiikkaa kannattavilla haukoilla oli siellä enemmistö. Asiakirjalähteiden perusteella ulkopoliittiset erimielisyydet nousivat esille välittömästi Goodwin Sandsin jälkeen ja kärjistyivät kesäkuussa. Kesäkuussa käytyjen englantilais-alankomaalaisten neuvotteluiden asiakirjojen ja muiden lähteiden nojalla käy ilmi, että valtioneuvoston haukat eivät pyrkineet missään vaiheessa sovintoon, vaan hidastivat neuvotteluiden etenemistä. Kesäkuun lopussa kyyhkyt olivat kuitenkin tulkintani mukaan saamassa parlamentin enemmistön tuella uudelleen otteen ulkopolitiikasta, mutta eivät kyenneet enää estämään avoimen sodan syttymistä. Tutkielma osoittaa ulkopoliittisten erimielisyyksien olleen Englannin poliittisessa johdossa sodan suhteen huomattavasti syvemmät, kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on tulkittu.

Tutkielma tarkastelee Suomen ja Argentiinan välisiä ulkopoliittisia ja taloudellisia suhteita vuosina 1973–1979. Tutkimuksen on tarkoitus avata Suomen ulkopoliittista suhtautumista Argentiinan junttaan, joka kaappasi vallan maassa vuonna 1976. Tarkastelu alkaa Argentiinan demokraattisesta ajanjaksosta (1973–1976), jonka jälkeen analyysin kohteena on yhä aktiivisemmin Argentiinassa toiminut Suomen ulkoasiainministeriö vuosina 1976–1979. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan Suomen elinkeinoelämän ja sen keskusliittojen toimintaa sekä niiden vaikutusta ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Tämä tutkielma on tiettävästi ensimmäinen tieteellinen tutkimus Suomen ja Argentiinan viimeisen sotilasjuntan (1976–1983) välisistä suhteista. Jopa 10 000–30 000 ihmistä surmannut junttahallinto, joka kävi avonaiseen sotaan toista valtiota vastaan, edustaa politiikan tutkimuksessa ongelmallista hallintoa kansainvälisten rauhan- ja ihmisoikeusperiaatteiden näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa pyritään selittämään Argentiinassa tapahtuneita kehityskulkuja ja niiden ongelmallisuutta kansainvälisen politiikan tutkimuskirjallisuuden avulla. Ulkopolitiikassa aggressiivisesti toiminut argentiinalaishallinto ja sen räikeät ihmisoikeusrikkomukset olivat haitallisia kansainvälisen rauhan, yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ja suomalaisen demokratian näkökulmasta. Tutkimusajanjakson aikana juntan ihmisoikeusrikkomukset ulottuivat jopa Suomen kansalaisiin. Tutkimuksen historiallinen analyysi osoittaa, että Suomen ja Argentiinan diplomaattiset ja kaupalliset suhteet paranivat sen jälkeen, kun sotilasjuntta kaappasi vallan Argentiinassa. Tutkielmassa tämän todennäköiseksi syyksi esitetään se, että suomalainen elinkeinoelämä pyrki levittäytymään yhä enemmän Argentiinan sisämarkkinoille. Argentiinassa sijaitseva Buenos Airesin -suurlähetystö, Suomen ulkoasiainministeriö ja erityisesti sen kauppapoliittinen osasto alkoivat tietoisesti parantamaan suhteita ja helpottamaan suomalaisten tuotteiden vientiä muun muassa aloittamalla tieteellis-taloudellis-teknisen yhteistyösopimuksen neuvottelut junttahallinnon kanssa. Tutkielman johtopäätösten mukaan Suomen ulkoasiainministeriön ja elinkeinoelämän toiminta näyttäytyy ongelmallisena ihmisoikeuksien ja kansainvälisen rauhan periaatteiden näkökulmasta.

Pro gradu-tutkielmani tarkastelee yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen näkemystä Suomen kansainvälisestä asemasta 1950-luvun puolivälissä. Suomen kansainvälinen asema oli silloin muutostilassa, minkä seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lyhyen ajan sisällä Suomi sai Neuvostoliitolta takaisin Porkkalan alueen ja pääsi liittymään YK:n jäseneksi sekä Pohjoismaiden neuvostoon. Tutkimuksen yhdysvaltalaisena lähdemateriaalina on aikakauden keskeisiä diplomaattisia linjapapereita Suomeen liittyen, Helsingin suurlähetystön raportteja, YK:n jäsenyyden laajenemiseen liittyviä asiakirjoja ja kongressin asiakirjasarjoja. Suomalaisen tutkimusmateriaalin osalta keskeisiä ovat Washingtonin suurlähetystön raporttisarjat ja YK-jäsenyyteen liittyvä ulkoministeriön materiaali. Yhdysvaltojen keskeisimmät poliittiset linjaukset määriteltiin Suomen osalta asiakirjassa NSC-5403. Siinä tuodaan esiin Suomen sijainnin geopoliittinen ulottuvuus. Suomea oli tarkoitus auttaa niin, ettei Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa joudu vaaranalaiseksi. Asiakirja julkaistiin vuonna 1988 FRUS-kokoelmassa, mutta osa toimintaohjelman kohdista jätettiin salaisiksi. Tarkastelen muiden asiakirjojen avulla niiden sisältöä ja niiden salaisuusluokituksen muutosta. Salaisissa pykälissä tuodaan esiin Suomen auttaminen salaisten operaatioiden avulla kommunistien vastaisessa taistelussa ja pyrkimys saada Suomi mukaan idän ja lännen välisen kaupan rajoitteisiin. Porkkalan palautuksen osalta yhdysvaltalaiset pelkäsivät suomalaisten sopineen salaa Itä-Saksan tunnistamisesta vastapalveluksena Neuvostoliitolle. Eisenhowerin hallinnon linjaan Neuvostoliittoa reunustavien valtioiden tukemisesta sopi pienehkö salainen asetoimitus, jossa suomalaiset pääsivät tutustumaan yhdysvaltalaiseen panssarintorjuntateknologiaan. Suomen geopoliittisen aseman merkitys tulee esiin monenlaisista asiakirjoista, joissa toistuvasti viitataan Suomen kriittiseen asemaan Neuvostoliiton reunavaltiona. Vaikka yhdysvaltalaiset suhtautuivat kielteisesti strategisten tuotteiden viemiseen Neuvostoliittoon, sallittiin Suomelle tässä suhteessa erivapauksia kuten tietyille muillekin maille. Yhdysvaltalaiset suhtautuivat Suomen YK-jäsenyyteen hyvin myönteisesti. Suomen pääsy jäseneksi oli kiinni monenlaisista kansainväliseen poliittiseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä kuten liennytyksestä ja nousevan kolmannen maailman paineesta uusien jäsenien hyväksymiseksi. Myös erilaisia sisäpoliittisia tekijöitä oli huomioitava jäsenyyskysymyksen ratkaisemisessa. Yhdysvaltojen YK-edustaja Henry Cabot Lodge työskenteli uutterasti uusien jäsenien hyväksymisen eteen huomattavalla arvovallalla, millä oli välillisesti merkitystä Suomenkin kannalta. Suomen YK-jäsenyys sopii esimerkiksi tutkimuskohteesta, jossa kokonaisnäkemyksen muodostamiseksi pitää huomioida kansainvälisen politiikan globaali viitekehys. Yhdysvalloissa oli monenlaisia näkemyksiä ulkopolitiikan suunnasta, vaihtelua oli ministeriöiden välillä ja puolueiden sisälläkin. Tässä mielessä yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on moniulotteinen kokonaisuus. Tärkeää on myös erottaa, milloin polittisissa puheissa on kyse politiikan tekemisestä ja milloin poliitikon varsinaisista mielipiteistä käsiteltävään asiaan liittyen. Siinä mielessä tutkittavaa riittäisi sen osalta, mikä itseasiassa oli viitekehys missä tunnetuimmat viittaukset Suomeen tehtiin. Parhaiten kokonaiskäsitykseen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sisällöstä päästään tutkimuksilla, jotka ylittävät keinotekoisen rajan sisä- ja ulkopolitiikan välillä.