Browsing by Subject "dogmatiikka"

Tutkielman tavoitteena on luoda systemaattinen esitys Jean Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksestä. Tutkimuskysymykset ovat: (1) Mitä Calvin pitää epäjumalanpalveluksena? (2) Mistä ihminen saa tiedon siitä, mikä on epäjumalanpalvelusta? (3) Mikä on epäjumalanpalveluksen alkuperä? Kuka on siitä vastuussa? (4) Miten epäjumalanpalvelus ilmenee? Millaista epäjumalanpalvelusta Calvin erityisesti kritisoi? Tutkielman primäärilähteinä ovat Institutio Christianae Religionis (1559) ja Catéchisme (1552). Sekundaarilähteinä hyödynnän Calvinin Raamatun kommentaareja, hänen kirjoittamiansa kirjeitä, saarnoja ja muita tekstejä. Kirjallisuutta ei ole kovin kattavasti tarjolla suoraan tutkimusaiheesta, joten se on koostettu aina kuhunkin alaluvun aiheeseen liittyen. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimustulos voidaan tiivistää seuraavasti: Calvinin mukaan epäjumalanpalvelus on Jumalan väärin ilmentämistä ja hänen kunniansa loukkaamista tavalla, joka ilmenee vastoin hänen itseilmoitustaan etenkin Raamatussa. Epäjumalanpalvelus on läsnä jokaisen ihmisen olemuksessa, halussa ja teossa, mutta se näyttäytyy erityisesti katolisen kirkon kuvain- ja pyhäinpalvonnassa sekä messussa. Muita johtopäätöksiä on Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksen kattavuus. Sen lisäksi, että teema näyttäytyy jokaisessa Calvinin opinkohdassa, voidaan havaita sen myös suorasti vaikuttaneen näistä suureen osaan. Esimerkiksi Calvinin pelastusoppi rakentuu hyvin paljon hänen käsityksensä päälle ihmisestä täydellisen kykenemättömänä edes kaikkein pienimpään mahdolliseen hyvään. Calvinin käsitys jokaisesta ihmisestä taukoamattomana epäjumalien takomona ulottuu myös uudestisyntyneisiin kristittyihin. Vaikka Pyhä Henki vaikuttaa heissä hyviä tekoja, ne sotkeutuvat heidän luontonsa saastaisuuteen, eivätkä heidän ”parhaimmatkaan” tekonsa kelpaa Jumalalle muuta kuin Kristuksen sovitustyön kautta.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Tämä tutkielma käsittelee Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta William Lane Craigin apologetiikassa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi ja analyysin kohteena on Craigin ylösnousemusta käsittelevä kirjallinen tuotanto. Craig puolustaa näkemystä, että ylösnousemushypoteesi selittää parhaiten historialliset todisteet, jotka koostuvat tyhjästä haudasta, Jeesuksen kuolemanjälkeisistä ilmestymisistä sekä kristinuskon alkuperästä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita tyhjästä haudasta. Craig katsoi, että useat yksittäiset todisteet puoltavat tämän ilmiön historiallisuutta. Koska historiantutkimuksen luonteeseen kuuluu ilmiöiden selittäminen, tämän jälkeen seurasi toinen vaihe: parhaan luonnollisen selityksen löytäminen tyhjälle haudalle. Selitykseksi Craig esitti neljä hypoteesia: salaliittoteoria, näennäinen kuolema, väärä hauta ja siirretty ruumishypoteesin. Craig argumentoi, että IBE:n kriteerien valossa luonnolliset selitykset eivät ole hyviä. Toisessa pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita Jeesuksen kuoleman jälkeisille ilmestymisille. Craig argumentoi, että useat todisteet puoltavat ilmestyskokemuksien historiallisuutta. Selittävässä vaiheessa Craig esitti luonnollisena selityksenä hallusinaatiohypoteesin. Craig katsoi, että IBE:n kriteerien perusteella hallusinaatiohypoteesi ei ole hyvä. Kolmannessa pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita kristinuskon alkuperästä. Craig näki, että todisteet puoltavat kristinuskon alkuperän historiallisuuden puolesta. Selittävässä vaiheessa Craig esitti selityksenä kristinuskon, pakanuuden ja juutalaisuuden vaikutuksen. Craig katsoi, että nämä selitykset eivät onnistu. Koska luonnolliset selitykset eivät selitä kaikkia historiallisia seikkoja kattavasti, Craig sovelsi ilmiöiden selittämiseen ylösnousemushypoteesia. Neljännessä pääluvussa tarkasteltiin ylösnousemushypoteesia. Craig näki, että IBE:n kriteerien perusteella todennäköisin selitys on ylösnousemushypoteesi. Tutkimuksesta kävi ilmi, että Craigin argumentoinnissa on ongelmia. Jotkut yksittäiset todisteet olivat kyseenalaisia. Toinen ongelma kosketti selittävää vaihetta. Ongelmallista oli luonnollisten selitysten valitseminen/keksiminen sekä IBE:n luonne: se ei anna varmoja vastauksia. Ylösnousemushypoteesi kohtasi myös ongelmia IBE:n kriteerien valossa. Yksi ongelma on se, että selitys on historiantutkimuksen ulkopuolella. Kritiikki laski ylösnousemushypoteesin todennäköisyyttä mutta että ei tehnyt sitä mahdottomaksi. Tärkeä seikka on argumentin oikea konteksti: argumentti Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta sisältyy laajempaan kumulatiiviseen argumenttiin, joka kattaa argumentit Jumalan olemassaolon puolesta, historiallisen realismin puolustuksen, argumentti ihmeiden mahdollisuuden puolesta, sekä argumentti historiallisesti viitekehyksestä kuka Jeesus oli. Tämän vuoksi Craig päätyi kannattamaan historiantutkimuksen rajoista huolimatta ylösnousemushypoteesia: Jumala herätti Jeesuksen kuolleista.

Derek Prince (1915–2003) oli raamatunopettaja, joka identifioitui tunnustuskunnattomaksi ja lahkottomaksi helluntailaiseksi. Tutkielman tarkoituksena on kuvata Princen opetusta demoneista eli hänen demonologiaansa sekä tarkastella Princen demonologian erityispiirteitä. Tutkielmassa tarkastellaan myös Princen demonologiaa suhteessa laajempaan helluntailiikkeen parissa esiintyvään opetukseen demoneista. Primäärilähde on Princen kirjoittama kirja They Shall Expel Demons — Expanded Edition. Se käsittelee keskeisesti hänen demonologiaansa. Tutkimuksen metodina olevan systemaattisen analyysin avulla tutkitaan Princen demonologiaan liittyviä käsitteitä ja väitteitä. Princen demonologia jakautuu neljään osioon: demonit sisältävään kosmologiaan, demonien ihmiseen asettumisen syihin, demonien vaikutukseen ihmisessä sekä niiden ulos ajamiseen. Hän esittelee yksityiskohtaisen kosmologisen järjestyksen. Välitaivaassa asuvat Saatana ja enkelit, maan päällä sen sijaan ruumiittomiksi henkiolennoiksi Princen kutsumat demonit. Erilaisia syitä, jonka seurauksena ihmiseen voi tulla demoni, on Princen opetuksessa monia. Alttius demoneille voi johtua myös esimerkiksi vanhempien tai isovanhempien synneistä. Haavoittuvimpia demonien tulemiselle ihmiseen ovat Princen mukaan kohdussa olevat sikiöt sekä ylipäätään pienet lapset. Demoneita ei voi havaita näköaistein. Niiden aikaan saamat vaikutukset ihmisissä kuitenkin paljastavat, jos henkilössä on demoni. Erilaisia vaikutuksia on lukuisia. Prince demonologian erityispiirre on hänen väitteensä, jonka mukaan uskovassa kristityssä voi olla demoni. Tällöin hän käyttää poikkeuksellista käsitettä demonisaatio. Prince tarkoittaa käsitteellä, että demonisoitu kristitty on pelastuneessa tilassa, mutta joillain persoonallisuuden osa-alueella voi silti olla demoni. Jotta ihminen voi vapautua demoneista, tulee suorittaa eksorsismi eli vapauttaminen. Prince suosittelee, että eksorsismin suorittavat kokeneet kristityt. Sen voi tarvittaessa tehdä kuitenkin demonisoitu henkilö itse. Vapautettavan tulee puhdistautua synneistä ja nojautua kristilliseen uskoon. Tämän jälkeen Jeesuksen antamalla auktoriteetilla demoni voidaan rukoilemalla käskeä lähtemään ihmisestä. Prince perustelee teologiaan liittyvät väitteensä pääasiassa yksittäisillä raamatunkohdilla sekä käytännön elämästä nousevilla anekdooteilla. Princen demonologia edustaa yhtäältä laajempaa helluntailaista kontekstia. Demonien olemassaolo, niiden toiminta ihmisiä ja seurakuntaa vastaan sekä perinteiset sukupuoliroolit ovat tästä esimerkkinä. Toisaalta erovaisuuksiakin on. Käsitys kristityn demonisaatiosta ja Princen hyvin yksityiskohtainen opetus demoneista ja niiden vaikutuksesta poikkeavat varsinkin varhaisemmasta helluntailaisuudesta. Princen opetuksen yksityiskohtaisuus osoittautuu myös haastavaksi. Esimerkiksi demonien ihmiseen tulemisen syyt ja toisaalta niiden vaikutuksiin liittyvät syy- ja seuraussuhteet ovat vaikeaselkoisia. Princen järjestelmällinen tapa opettaa on kuitenkin mahdollistanut sen, että tutkielmassa kyetään kuvaamaan hänen demonologiaansa kokonaisvaltaisesti.

Tutkimuksen tavoitteena ja pääaiheena on ollut perehtyä tarkasti edesmenneen suomalaisen lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin pelastusopillisiin näkemyksiin ja erityisesti hänen vanhurskauttamisoppiinsa helluntailaisessa kontekstissa 1970–90-luvuilla. Tutkimusaineiston päälähteinä ovat olleet Mauri Viksténin kirjoittamat kaksi opillista kirjaa ja lähes 250 puhetallennetta. Tutkimuksen metodina on ollut systemaattinen analyysi eli Mauri Viksténin esittämien kristinopillisten käsitteiden, väitteiden ja argumenttien johdonmukainen tarkastelu. Mauri Viksténin näkemyksiä on peilattu tarvittavassa määrin myös helluntaiseurakuntien yleiseen opetukseen, mutta kyseessä ei ole varsinainen vertaileva tutkimus. Tutkimuksessa nostetaan esiin myös tarve joidenkin keskeisten pelastusopillisten käsitteiden tarkentamiselle. Tutkimus osoittaa Mauri Viksténin edustaneen äärimmäisen vankasti sellaista käsitystä, että Jumalaan evankeliumin kautta turvautuva ihminen on vain ja ainoastaan uskonsa perusteella sataprosenttisesti vanhurskas ja siten Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin hän on. Niin ollen sielun pelastus ei ole missään määrin ihmisen ja Jumalan yhteistyötä vaan kertakaikkista lahjaa. Luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat kumpikin toimineet suomalaisen kristillisyyden viitekehyksenä Mauri Viksténin omaksumille kristinopillisille käsityksille, ja hänen elämäntyönsä onkin toteuttanut selkeästi reformaation ja uskonpuhdistuksen henkeä. Tutkimuksessa todetaan, että Mauri Viksténin edustamaa vanhurskauttamisoppia ei ole sellaisenaan välttämättä yleisesti omaksuttu helluntailiikkeessä. Sen tähden johtopäätöksissä on esitelty muutamia kriittisiä pisteitä helluntaiopissa ja käytännöissä, ja niihin on muotoiltu joitakin suosituksia ja ratkaisuehdotuksia. Vähäiset tai paikalliset hienosäädöt eivät ehkä riittäisi, jos helluntaiherätyksen uudistumista Mauri Viksténin opetuksien pohjalta tavoiteltaisiin, sillä sellaiseen tarvittaisiin luultavasti laajempi opillinen paradigman muutos. Tekijä toivoo, että jokainen tutkielmaan perehtynyt lukija ymmärtää, mikä on ollut Mauri Viksténin erittäin armopitoisen julistuksen syvin ydin ja sen teologiset perustelut, kuinka hänen opetuksensa on suhteutunut helluntailaiseen opinkenttään ja identiteettiin, ja miksi hänen näkemystensä huomioon ottaminen erityisesti helluntailiikkeessä on erittäin suositeltavaa.

Saarna on oleellinen osa kristillistä jumalanpalveluselämää ja siksi tärkeä tutkimuskohde. Saarna on moneen suuntaan tapahtuvaa vuorovaikutusta. Siinä on ainakin kolme hyvin tärkeää vaikuttavaa osaa: teksti eli Jumalan sana, saarnaaja ja kuulijakunta tietyssä kontekstissa. Tutkimusaineistonani on Matti Poutiaisen toimittama Suuri suomalainen saarnakirja, johon on kerätty saarna jokaiselle kirkkovuoden pyhälle ja erikoispyhälle. Teokseen on koottu 243 saarnaa useilta kymmeniltä papeilta eri puolelta Suomea eri hiippakunnista, herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä. Kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2004 ja 2005, eli ne antavat hyvän kuvan saarnoista 2000–luvun alun Suomessa. Saarnaajan ihmiskuva, teologinen viitekehys ja tapa tulkita Raamattua vaikuttavat saarnan sisältöön. Tärkeimpänä tutkimuskysymyksenäni on, miten kanoninen tulkinta ilmenee Suuren suomalaisen saarnakirjan saarnoissa, jos sitä löytyy. Yksi erityisesti tarkastelluista teemoista on narratiivinen teologia sekä narratiivisen saarnan erityispiirteet verrattuna muihin saarnoihin. Yksi kanonisen tulkinnan keskeinen piirre on, että inhimillisistä kirjoittajista huolimatta uskotaan Raamatun olevan kirjana yhtenäinen ja tekstien olevan keskinäisessä vuorovaiku-tuksessa. Eräs sen periaatteista on scriptura sui ipsius interpres, Raamattu tulkitsee itseään: kaanonin tekstejä käytetään toisten tekstien tulkitsemiseen. Analyysini osoittaa, että 46 saarnassa, eli noin viidesosassa materiaalia, löytyy vähintäänkin löyhästi kanoniseksi osoittautunutta tulkintaa. Kanonista tulkintaa esiintyy erityisesti kahdek-sassa opillisessa aihekokonaisuudessa: kolminaisuusopissa, luomisopissa, hamartiologiassa, vanhurskauttamisopissa, kristologiassa, kirkko-opissa, sakramenttiopissa ja pyhitysopissa. Eräs saarnojen keskeisistä tulkintamalleista on pelastushistoriallinen tulkinta, jossa nähdään kaanonin kattava yhtenäinen narraatio luomisesta Israelin kansan valintaan ja Messias-ennustusten kautta Jeesuksen elämään.