Browsing by Subject "dystopia"

Tutkielmani kohteina ovat Ray Bradburyn tieteisromaani Fahrenheit 451 ja hänen samalle aikakaudelle 1940- ja 1950-lukujen taitteeseen sijoittuvat novellinsa. Valitsemani teokset jakavat yhteisen temaattisen pohjan: sensuuri, massakulttuuri, kaupallistuminen ja etenkin viihdeteknologian luomat uhkakuvat ovat niiden esittämien dystooppisten yhteiskuntien hallitsevia piirteitä. Bradbury käytti novelleissa kehittämäänsä kuvastoa ja teemoja myöhemmin romaaninsa pohjana. Siksi myös teosten vertaileminen ja rinnakkainen analyysi ovat hyviä keinoja niiden teemojen ja laajempien visioiden tutkimiseen. Tutkimani teokset kuvastavat monella tapaa niiden kirjoittamisen ajankohtaa ja paikkaa. Jotta voisin tavoittaa kokonaisvaltaisen tulkinnan niiden sisällöstä, analysoin tutkielman toisessa luvussa teoksia niiden historiallisessa kontekstissa. Selvitän teosten suhdetta niin Joseph McCarthyn politiikkaan kuin ydinsodan pelkoon ja television yleistymiseen Yhdysvalloissa. Dystopiakirjallisuuden tavoitteena on yleensä kritisoida kirjailijan omaan yhteiskuntaan liittyviä ongelmia. Siksi historian raottaminen auttaa saavuttamaan tarkemman kuvan Bradburyn visioimasta dystooppisesta maailmasta. Tutkielman kolmas luku paneutuu teosten pääteemoihin ja aiheisiin. Näihin lasken ennen kaikkea kirjojen ja ihmisten välisen suhteen, sekä tuleen liittyvän symboliikan. Kirjat ja kirjallisuus ovat avainasemassa tutkimissani Bradburyn teoksissa. Keskiössä on ideoiden ilmentyminen osana materiaalista todellisuutta: kirja on tekijänsä kuva, jonka polttaminen on lopulta rinnastettavissa kirjailijan kuolemaan. Intertekstuaalisten viittausten avulla Bradbury luo vastakkainasettelun kuvittelemansa dystooppisen yhteiskunnan ja kirjallisuuden sisältämän merkityksellisyyden välille. Tämän vertailun kautta hän lopulta myös osoittaa, miksi kirjallisuus on välttämätöntä toimivan yhteiskunnan rakentamiseksi. Tuleen liittyvä symboliikka viestii sekin Bradburyn arvoja ja näkemystä yhteiskunnan rakenteesta ja sykleistä. Tuli edustaa teoksissa niin kylmää rationaalisuutta, tuhoa kuin yhteisön tuomaa lämpöä. Merkittäväksi nousee myös feenikslintuun liittyvä vertaus: maailma kulkee kukoistuksesta rappioon ja tuhon kautta toipumiseen. Kirjallisuus toimii ihmiskunnan muistina ja tarjoaa siten keinon irrottautua syklien kierrosta. Bradbury tarjoaa teoksissaan myös vastauksen luomaansa dystopiaan. Viimeisessä luvussa luon yleiskuvan tästä visiosta hyödyntäen myös tutkielmani aikaisempaa analyysia. Käsittelemäni teokset ovat tekijänsä vastaus omalle ajalleen, mutta lukija vertaa niitä ennen kaikkea omaan ympäristöönsä. Tutkielmani tarkoituksena onkin analysoida teoksia tavalla, joka toisaalta tavoittaa jotain kirjoitushetkensä maailmasta, mutta samalla myös tarjoaa materiaalia tulevien tulkintojen pohjaksi.

Tutkielmani keskittyy tieteiskirjallisuudessa esiintyviin utopioihin ja niiden ongelmallisiin piirteisiin, kuten ihmisten sijoittamiseen alueille, joissa heillä ei ole mahdollisuutta elää luonnon keskuudessa, kolonialistiseen ja imperialistiseen vallankäyttöön ja ympäristön hyväksikäyttöön. Tutkin näitä ongelmia Aldous Huxleyn Brave New World (suomeksi Uljas Uusi Maailma) ja Arthur C. Clarken Imperial Earth kirjan kautta, koska ne edustavat kahta erilaista utopiaa. Huxleyn Brave New World esittää lukijalle maailman, jossa ihmisiltä on otettu pois heidän mahdollisuutensa valita oma tulevaisuutensa, minkä ohella heille on luotu maailma, jossa heillä ei ole mitään mitä he haluaisivat. Clarken Imperial Earth sen sijaan edustaa pintapuolisesti positiivisempaa utopiaa, jossa maassa asuvat ihmiset ovat päässeet eroon monista maailmaa kohtaavista ongelmista, kuten saasteista, sodasta, ja nälänhädästä. Tämä ei välttämättä siltikään tarkoita, että luontoa taikka kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin yhdenmukaisesti, ja ne ihmiset, jotka asuvat maapallon ulkopuolella, joutuvat elämään vaarallisessa ja epäluonnollisessa ympäristössä. Analyysini on jaettu eri osiin, joista ensimmäinen kohdistuu kolonialismiin utopioissa ja siihen, miten siirtomaavallat ylläpitävät itseään ja kansalaisiaan. Tutkin tässä osiossa, miten Huxleyn Brave New World kirjassa ilmaantuvia ”villien” reservaatteja on luotu yhteiskuntaan, jossa muuten kaikilla sen kansalaisista on kaikkea mitä he haluavat, mutta heille on jätetty vain rippeet hyvästä maasta ja teknologiasta. Tämä edustaa tapaa, jolla siirtomaavallat käyttävät hyväksensä vähäosaisempia ja osoittaa paralleelien kautta, miten siirtokuntien asukkaiden ja suurien valtioiden kansalaiset ovat loppujen lopuksi samanlaisessa hierarkkisessa asemassa kuin ne kansanryhmät, joiden he katsovat olevan heitä alhaisempia. Tähän analyysiin heijastaen tutkin Clarken Imperial Earth kirjan avaruussiirtokuntien tilannetta, erityisesti sitä, miten niissä esiintyy erittäin samanlaisia kolonialistisia hyväksikäytön elementtejä, kuten heikot elinympäristöt ja luonnonvarojen kuluttaminen siirtomaavallan hyväksi. Tähän asiaan liittyen tutkin myös kirjojen päähenkilöitten statusta ulkopuolisina molemmista siirtokuntalaisista ja siirtomaavaltojen kansalaisista ja tutkin, mitä heidän asemansa edustaa molemmissa yhteiskunnissa ja mitä se kertoo ulkopuolisten hyväksynnästä. Seuraavassa osiossa tutkin, miten siirtomaavallat hyväksikäyttävät siirtokuntia ja niissä asuvia ihmisiä huolimatta siitä, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä ja ympäristöönsä. Tällaista hyväksikäyttöä esiintyy molemmissa kirjoissa, ja näiden siirtomaavaltojen asukkaat eivät näe hyväksikäytössä minkäänlaista ongelmaa, koska nämä ratkaisut ovat olleet rahallisesti ja paikallisen ympäristön puolesta hyödyllisiä. Analyysini keskittyy siihen, miten vähän mahdollisuuksia siirtokunnissa asuvilla on ja kuinka heidän elinympäristönsä on minimaalinen siirtomaavaltaan verrattuna. Clarken Imperial Earth kertoo Saturnuksen kuun Titanin siirtokunnasta, joka kerää Maalle vetyä ainoana rahan lähteenänsä. Monet siellä asuvat eivät pysty päättämään, haluavatko he pysyä siirtokunnassaan vai ei, koska heillä ei ole varaa muuttaa takaisin Maahan, joten heihin kohdistuu koko elämän kestävää epäoikeudenmukaisuutta, mihin heillä ei olet mitään sanomista. Huxleyn Brave New World taas näyttää miten siirtomaavallat pitävät niitten ulkopuolisia alueita kurissa, jotta ne voivat hyväksikäyttää niitä jopa kaikkien luonnonvarojen hupenemisen jälkeen viihteenä, ja miten siirtomaavaltojen johto myy matkoja käymään näillä reservialueilla. Lopuksi tutkin, miten ihmiskunta hyväksikäyttää luontoa ja miten se näkee luonnon nautinnon lähteenä. Molemmissa kirjoissa kerrotaan, että suuresta osasta ympäristöongelmia, kuten saasteesta on päästy eroon, mutta silti kummassakin ilmenee, että luonto on täysin ihmisen kontrolloima. Huxleyn Brave New World näkee luonnon resurssina ja siinä esiintyvät siirtomaavaltojen johtajat pitävät omaa kansaansa iloisina luomalla heille suotuisan ja kauniin ympäristön heidän kaupunkiympäristöönsä. Luonto on aina kaunista ja sen ylläpidolla maksimoidaan sen esteettinen arvo. Samalla sen oma yhteiskunta on kaukana luonnosta geenimanipulaation kautta, joka on antanut heille pitkän, terveellisen elämän, joka alkaa ja loppuu etänä muista ihmisistä. Clarken Imperial Earth ylistää, miten Maahan on tuotu takaisin alkukantaiset metsät ja eläimistö; se kuvailee, miten jotkut näkevät sen maailman erittäin puhtaana. Samalla tiedemiehet manipuloivat kasveja keräämään kultaa taikka tuomaan takaisin edesmenneitä eläinlajeja. Molemmissa kirjoissa ihmiskunta on teknologian avulla saavuttanut tason, jolla ihminen on kaiken luonnon herra. Tutkielmani osoittaa, miten ihmisten ja ympäristön hyväksikäytön takia kumpikaan kirjojen maailmoista ei voi olla utopia, vaikka niitten omat asukkaat näkisivät ne utopioina. Molemmat kirjat sisältävä samanlaisia elementtejä, vaikka niitten maailmat kuvastavat täysin erilaisia asioita. Tämä osoittaa, että utopian muoto tai sen motiivi eivät edusta sen statusta positiivisena tai negatiivisena tulevaisuutena. Huxleyn Brave New World seuraa Thomas Moren Utopian satiirista perinnettä, kun taas Clarken Imperial Earth edustaa modernia utopiaa, jossa nykyajan ongelmat ovat ratkaistu, mutta silti molemmat kirjat sisältävät epäoikeudenmukaisuuksia monella tasolla.

In my master’s thesis (pro gradu) I analyze three novels that are set in the future: The Year of the Flood by Margaret Atwood, The Circle by Dave Eggers, and Super Sad True Love Story by Gary Shteyngart. I suggest that while the novels share a great deal of tropes with such dystopian classics as Aldous Huxley’s Brave New World, Geroge Orwell’s Nineteen Eighty-Four, and Yevgeni Zamyatin’s Мы (trans. We), they also differ from these novels to a significant degree. For this reason, I suggest approaching them as corporatocratic dystopias. In the analysis of generic dystopian characteristics in the novels, I refer to Erica Gottlieb’s (2001) notions of dystopian fiction. Another important literary concept in my study is satire, in the analysis of which I refer to Dustin H. Griffin’s (1994) views on satire as a playful and questioning genre. Central for all dystopias is the notion of a dystopian waning: the implied author of a dystopia exaggerates and ridicules in order to warn a contemporaneous reader against dystopian developments that take place in the reader’s own reality. The elementary difference between the three novels I analyze and Gottlieb’s characterizations concerns the novels’ description of tyranny. Traditionally, dystopias depict the supremacy of a state or a political party. In the novels I investigate in my thesis, the negative developments that take place in society are closely linked to the fact that corporations have gained power at the cost of political rulers, i.e. to the birth of a corporatocracy. I approach the question of power with the help of Antonio Gramsci’s (1975/1992) two dimensions of power: hegemony and dominance. I argue that unlike earlier dystopias, in which tyranny manifests itself in coercive deeds of dominance, the kind of corporatocracy the three novels depict functions to a great extent through hegemony, which is based on consent. In the three novels, corporations renew and uphold their power by maintaining excessive consumerism and mediatisation in society. In the analysis of these developments, I turn to Jürgen Habermas’ (1962/1989) views on mediatisation, and to Jean Baudrillard’s (1970/1998 and 1981/1994) and Joseph D. Rumbo’s (2002) conceptions on consumer society. The effects of consumerism penetrate also the private sphere in the novels, and thus questions about the body, sex, gender and sexuality are central to my thesis. Additionally, the novels seem to suggest that corporatocracy threatens reciprocity and togetherness between people, and alienates them from nature and from religion. I approach these themes with the help of Baudrillard’s theorisations on the body in consumer culture and Luce Irigaray’s (1985) discussions on patriarchy and women as commodities. The central outcome of my study is that the characters in the novels do not merely appear as identifiable victims of corporatocracy, or as fearless heroes who challenge the tyranny. Rather, as members of their fictional societies, the characters also contribute to the establishment of corporatocracy. I suggest that the dystopian warning all three novels eventually communicate leads directly to the behaviour, norms and ideologies of the characters, and finally, to human nature. Thus, through their characters, the implied authors of these novels encourage their readers to critically assess also their own roles as members of society.

Opinnäytetyöni käsittelee kriisiviestinnän tarvetta sekä yksilöiden välisten suhteiden vaikutusta selviytymiseen Margaret Atwoodin romaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949). Tutkin miten romaanien päähenkilöiden elinolosuhteet aiheuttavat heille samanlaisia reaktioita kuin viestintätieteissä käsitellyt kriisitilanteet, kuinka teosten totalitaristiset yhteiskunnat laiminlyövät päähenkilöiden tarpeita ja kuinka kommunikaatio muiden samanhenkisten hahmojen kanssa vaikuttaa päähenkilöiden toimintakykyyn. Sovellan tutkimuksessani kriisiviestintää ja ihmissuhteita koskevia teorioita ja tutkimustuloksia. Käytän erityisesti Jinin, Pangin ja Cameronin Integrated Crisis Mapping -teoriaa, jonka kautta näytän, kuinka päähenkilöiden lähinnä negatiiviset tunteet ja toimintatavat ovat yhteydessä toisiinsa ja millaisia muutoksia näissä tapahtuu romaanien aikana. Esittelen ensin, kuinka romaanien päähenkilöt reagoivat totalitaristisiin yhteiskuntiinsa ja kokevat ympäristönsä kriiseinä. Pelko on päähenkilöiden kokemuksessa keskeinen tunne, mikä estää heitä nousemaan kokemaansa sortoa vastaan. Lisäksi esitän, että päähenkilöt ovat osa isompaa hahmojen verkostoa, jonka toimintaa totalitaristiset yhteiskunnat vaikeuttavat estämällä hahmoja ottamasta kontaktia muihin. Yhteiskuntia käsitellessä tutkin myös, miten sorron ja kriisin elementit kohtaavat. Toiseksi pohdin, kuinka sorrosta huolimatta päähenkilöille rakentuu ihmissuhteita tarinoiden aikana, ja kuinka ne parantavat heidän toimintakykyään ja täten mahdollistavat alisteisten olosuhteiden uhmaamisen. Hyödynnän Integrated Crisis Mapping -teorian lisäksi sosiaaliseen tukeen liittyviä tutkimustuloksia ja näytän, minkä tyyppistä tukea päähenkilöt saavat uusilta tuttavuuksiltaan. Tutkimukseni osoittaa, että The Handmaid’s Tale ja Nineteen Eighty-Four ovat ajankohtaisia kirjoja kriisiviestinnän tutkimuksen näkökulmasta, sillä ne esittävät maailman, jollaista länsimaalainen tutkimus ei joudu kohtaamaan. Dystopiakirjallisuudelle tyypillinen pelon ja ahdistuksen ilmapiiri selittyy, kun sitä tutkii kriisinä. Tutkimukseni esittää, että mikäli kirjojen yhteiskunnissa noudatettaisiin kriisiviestinnän periaatteita, päähenkilöt eivät kokisi elämäänsä yhtä kestämättömäksi. Lisäksi tutkimus laajentaa viestintätieteiden tapaa keskustella sosiaalisen tuen tärkeydestä hätätilanteissa.

Maapalloa uhkaavan ekokriisin ytimessä on ihmisen mieli, jonka taipumukset ja ajatusmallit ohjaavat tuhoisaa globaalia kehitystä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten tämä ilmenee Margaret Atwoodin romaanitrilogiassa Oryx and Crake (2003), The Year of The Flood (2009) ja MaddAddam (2013). Teossarja yhdistää eko- ja kriittisen dystopian sekä postapokalypsin lajipiirteitä, joiden myötä se ottaa kantaa aikamme uhkakuviin ja ihmismielen rooliin niiden synnyssä. Tutkielmassa analysoidaan, miten trilogia kuvaa ihmisen ja muiden lajien mieliä ennen ja jälkeen ihmiskunnan tuhon. Tutkielman viitekehyksenä on fiktiivisten mielten teoria, joka avulla voidaan analysoida narratiiveihin rakentuvia mieliä. Alan Palmerin kehittämän teorian mukaan fiktiiviset mielet ovat mimeettisiä ja niitä tulkitaan samoin kuin oikeita mieliä, minkä seurauksena myös mielen sosiaalisuus on fiktiossa olennaista. Palmerin teoriaa täydennetään luonnottomien mielten tutkimuksella, joka tarkastelee, miten fiktio pystyy ylittämään mimeettisyyden rajat ja luomaan mielikuvituksellisia, luonnottomia mieliä. Lisäksi tukeudutaan David Hermanin ajatuksiin siitä, miten fiktio voi kuvata eläinten kokemusmaailmaa. Fiktiiviset mielet ilmenevät monimuotoisina ja monin tavoin, mutta pohjimmiltaan ne kaikki palvelevat teoksensa teemoja ja taiteellista kokonaisuutta. Tutkielmassa havaitaan, että yhteisöjen mielet määrittävät monilta osin yksilöiden mielenmaisemaa ja toimintaedellytyksiä Maddaddam-trilogian maailmassa. Moraalittomat korporaatiot käyttävät valtaa säälimättömästi ja suhtautuvat ihmisiin kulutushyödykkeinä. Tiiviit perhe- ja ystävyyssuhteet loistavat poissaolollaan, jolloin yksilöt ajelehtivat performatiivisesta identiteetistä toiseen ilman kiintopisteitä ja tarrautuvat turruttavaan viihteeseen. Sen kohinaan hukutetaan myös tunteet, arvot ja suuret kertomukset, joiden jättämä tyhjiö täyttyy tiedeuskolla ja kvantitatiivisella markkinalogiikalla. Toisenlaisen ihmismielen mallin näyttää Herran tarhureiden yhteisö, joka muodostaa tiiviin intermentaalisen yksikön ja jonka jakamat arvot ja kertomukset kantavat yhteisön jäseniä yli ihmiskunnan tuhon. Selviytyneiden mieltä uhkaa niin yksinäisyys kuin traumatisoituminenkin, mutta sinnikkyyden, menneisyydestä ammennetun voiman ja merkityksellisyyden palautumisen avulla elämä jatkuu. Selviytyneet ihmiset joutuvat jäsentämään uudelleen suhteensa eläimiin. Erityisesti gemakkojen ja crakeläisten muuntogeeniset lajit pakottavat tarkastelemaan ihmisen mieltä uusista näkökulmista ja osoittavat, että antroposeenin jälkeen tulevat mielet voivat olla yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Fiktiivisten mielten tarkastelu osoittaa, että Maddaddam-trilogiassa ihmiskunnan mielenmaisema ja sen kehystämät yksilöiden mielet ovat avainasemassa niin ympäristön kuin ihmiskunnankin tuhossa. Ihmismielen on kuitenkin mahdollista jäsentää uudelleen suhteensa ympäristöönsä ja sen myötä luoda kestävämpi tulevaisuus.

Analysoin tutkielmassani dystopiaa Johanna Sinisalon teoksessa Auringon ydin (2013). Romaanissa naiset on jaettu kahteen sukupuoleen: eloisiin ja morlokeihin. Eloisen tehtävä on hoitaa koti ja lapset sekä miellyttää miehiä kaikin tavoin. Morlokkien syntyminen puolestaan pyritään estämään heidän steriloinnillaan. Avaan tulkinnassani teoksen dystopiaa kriittisen ja feministisen dystopian alalajien näkökulmasta, sillä molemmat lajit purkavat dystopiatraditioita. Tarkastelen myös vallan kysymyksiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vallitseva totalitarismi ja naisten alistaminen. Yhteiskunnan rajoitukset koskevat kaikkia sukupuolia, mutta valta on ennen kaikkea maskuliinisilla miehillä. Analyysissäni keskeisessä osassa on teoksesta nouseva satiiri, jonka teoriaa avaan Sari Kivistön teoksen Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan (2007) pohjalta. Satiiri ilmenee erityisesti teoksen fiktiivisissä dokumenteissa, joiden kautta kuvataan vaihtoehtohistoriaa ja kritisoidaan omaa aikaamme. Kritiikin kohteena ovat yhteiskuntamme epäkohdat, kuten naisen asema, oman yhteiskuntamme rajoitukset, rotuajattelu, ulkomaailman pelko ja eläinten jalostaminen. Rinnastamalla naiset kahteen kristinuskon myyttiseen naishahmoon teos kritisoi oman yhteiskuntamme sukupuoliajattelua. Henkilöhahmojen analogiasuhteiden avulla synkän yhteiskunnan keskeltä löytyy myös toivoa, ja kriittiselle dystopialle tyypillisesti Sinisalon teos on hyvin tietoinen itsestään. Lopussa kiinnitän huomiota kapinaan yhteiskuntaa kohtaan sekä sen onnistumiseen, mikä tuo utooppisen sävyn dystopian keskelle.

Tarkastelen maisterintutkielmassani nobelisti Kazuo Ishiguron Klara and the Sun (2021) -romaania kriittisenä dystopiana. Romaani kertoo lähitulevaisuudesta, jossa geenimanipulaatio ja tekoäly ovat kehittyneet harppauksittain hallitsemattomassa tahdissa. Lähestyn aihetta kaksiosaisen tutkimuskysymyksen kautta: Miten Klara and the Sun -romaanissa hyödynnetään dystopian lajikonventioita, ja millaista on teoksen esittämä yhteiskuntakritiikki? Ishiguro tunnetaan tavastaan leikitellä erilaisilla lajikonventioilla, eikä Klara and the Sun ole poikkeus. Se ammentaa etenkin dystopiakirjallisuudesta, mutta myös esimerkiksi tieteisfiktiosta, kyberpunkista ja ecosickness fiction -perinteestä. Tutkielmani tavoite on analysoida tarkemmin sitä, millä tavalla romaanissa ammennetaan dystopian lajikonventioista, ja lisäksi valottaa sitä, miksi niin tehdään – toisin sanoen tarkastella yhteiskuntakritiikkiä, jota Ishiguro romaanissaan esittää. Lajikonventioiden hyödyntämisen tarkastelussa käytän teoreettisena viitekehyksenä Raffaella Baccolinin ja Tom Moylanin teoksessa Dark Horizons (2003) esittelemää viittä dystopiatekstin piirrettä. Nämä piirteet ovat: 1) tekstin alkaminen in medias res dystooppisesta maailmanjärjestyksestä, 2) tekstuaalisen vieraannuttamisen efekti, joka syntyy kerronnan suodattuessa dystooppisen maailman kyseenalaistavan henkilöhahmon läpi, 3) dystooppista maailmanjärjestystä vastustavan kertomuksen läsnäolo, 4) päähenkilön pyrkimys palauttaa kieli vapaaseen käyttöön ja 5) tekstin avoimuus, joka pitää yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Analyysini tulos on, että romaanista on löydettävissä jokaiselle piirteelle jonkinlainen ilmenemismuoto, mutta kaikki piirteet toteudu yksi yhteen. Etenkään neljännelle piirteelle ei voi löytää suoraa vastinetta, sillä kertoja ja päähenkilö Klara on tekoälyrobottina dystooppisen yhteiskunnan tuote ja lisäksi kieltä ei vielä laajamittaisesti kontrolloida yhteiskunnassa. Vuosikymmenten saatossa Ishiguro on tullut tunnetuksi epäluotettavista kertojistaan. Myös Klara and the Sun -romaanin kertoja on epäluotettava naiiviutensa, ulkopuolisuutensa ja rajallisen tiedonkäsittelykykynsä vuoksi. Epäluotettava kerronta synnyttää teokseen vieraannuttavan efektin, ja tukeudun James Phelanin Living to Tell About It (2005) -kirjassa esittämiin ajatuksiin epäluotettavasta kerronnasta ja epäluotettavista kertojatyypeistä sitä tarkastellessani. Peilaan tutkielmassani dystopian yhteiskuntakritiikkiä Heather Houserin esittämään ecosickness fiction -perinteeseen ja Jean Baudrillardin ajatuksiin kulutusyhteiskunnasta teoksessa The Consumer Society (1970). Lisäksi analysoin Theoretical Perspectives on Human Rights and Literature (2012) -artikkelikokoelmaan tukeutuen ihmisoikeuksien toteutumista koskevaa kritiikkiä romaanissa. Kaiken kaikkiaan tutkimani romaanin yhteiskuntakritiikki tiivistyy eräänlaiseen teknopessimismiin: Ishiguro osoittaa eettisiä ongelmia jatkuvassa teknologisessa kehityksessä jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.