Browsing by Subject "eduskunta"

Ilmastonmuutos on kenties eniten yhteiskunnallista keskustelua viime vuosina herättänyt luonnonilmiö. Sekä kansainvälisessä ilmastopoliittisessa keskustelussa että turvallisuustutkimuksessa ilmastonmuutosta on alettu 2000-luvulla pitää turvallisuuden kannalta yhä uhkaavampana ilmiönä. Monien luonnontieteilijöiden näkemysten mukaan ilmastonmuutos on suurin yksittäinen uhka koko ihmiskunnan tulevaisuudelle. Ilmastokysymykseen heräämisen myötä ympäristö- ja ilmastoasioista huolestuneet kansanliikkeet alkoivat vuoden 2007 jälkeen ympäri Eurooppaa vaatia ilmastonmuutokseen puuttumista. Ilmastolaki nousi Suomessa Jyrki Kataisen koalitiohallituksen hallitusohjelmaan vuonna 2011 usean eri kansalaisjärjestön yhteiskampanjan aktiivisen ja kansainvälisten esimerkkien innoittaman lobbaustyön seurauksena. Hallituksen esitys ilmastolaiksi annettiin eduskunnalle 5. kesäkuuta 2014, ja vilkkaiden eduskuntakäsittelyjen jälkeen laki hyväksyttiin 6. maaliskuuta 2015 selvin äänin 150–33. Suomen ilmastopolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoja määrittelevä ilmastolaki astui voimaan 1. kesäkuuta 2015. Tutkielmassa tarkastellaan, näyttäytyikö ilmastonmuutos suomalaisen ilmastopolitiikan ja -lainsäädännön näkökulmasta turvallisuusuhkana ilmastolain säätämisen aikaan 2014–2015. Aineisto koostuu ilmastolain säätämiseen liittyvistä eduskunnan asiakirjoista sekä valmiin ilmastolain tekstistä. Tarkastelun kohteena ovat siis ilmastolain varsinainen säädäntäprosessi hallituksen esityksestä valmiiseen lakiin ja tuohon prosessiin liittyvät asiakirjat. Lain säätämisen yhteydessä näyttäytyviä turvallisuuskäsityksiä analysoidaan osittain niin kutsutun turvallistamisteorian (securitization) pohjalta. Turvallistamisteoriaa täydentää teoria riskifikaatiosta (riskification), joka tekee eron uhkan ja riskin käsitteiden välille. Teoreettinen viitekehys toimii tutkielmassa analyyttisena työkaluna siten, että valitusta tutkimusaineistosta tehtyjä havaintoja verrataan kehyksen sisältöihin ja pohditaan, miten havaintoja voi tulkita teorian näkökulmasta. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin selvittää, oliko ilmastonmuutos ilmastolakiprosessin aikaan turvallistettu Suomessa. Vahvasta teoriayhteydestä huolimatta tutkimusmenetelmänä hyödynnetään kuitenkin ennen kaikkea historiantutkimukselle ominaista, aineistolähtöistä lähdekriittistä tutkimusotetta, jotta saadaan aikaan selkeä kronologisesti jäsentynyt kuva siitä, miten Suomen ilmastolakiprosessi eteni ja miten mahdollinen turvallisuusajattelu vaikutti prosessin taustalla. Käytännössä aineiston analyysi tapahtui tutkimusprosessin aikana siten, että aineistosta tehtyjä poimintoja analysoitiin lähdekriittisesti asetettujen tutkimuskysymysten perusteella sekä pohdittiin havaintojen merkityksiä suhteessa turvallistamisteoriaan. Aineiston perusteella havaittiin, että moni kansanedustaja oli ilmastolain eduskuntakäsittelyjen aikaan sitä mieltä, että ilmastonmuutos oli jo nykyisellään jopa suurin uhka, joka Suomeen ja yleisesti ottaen koko ihmiskuntaan kohdistui. Tästä huolimatta suuressa osassa aineistoa ilmastonmuutos näyttäytyi ennemminkin merkittävänä riskinä, joka pitäisi saada hallintaan. Ilmastolaki nähtiin eräänä keinona tuon riskin hallitsemiseen. Perussuomalaisten eduskuntaryhmä oli keskusteluun aktiivisesti osallistuneista ainoa, joka vastusti lain säätämistä ja joka ei ilmaissut näkevänsä ilmastonmuutoksella olevan yhteyksiä turvallisuuteen. Aineiston perusteella ei voinut suoranaisesti päätellä ilmastonmuutoksen olleen Suomessa ilmastolain säätämisen aikaan turvallistettu. Ilmastonmuutoksen nähtiin kuitenkin selvästi liittyvän yhteiskunnalliseen turvallisuuteen, sillä läpi koko aineiston siihen liitettiin toistuvasti riskin käsite ja osassa aineistoa siihen viitattiin myös turvallisuusuhkana. Tutkielman keskeisin tulos on, että eräiden kansanedustajien selvästi turvallisuuteen viittaavista kannanotoista huolimatta ilmastonmuutos ei näyttäytynyt ilmastolakiprosessin aikana suomalaisen ilmastopolitiikan ja lainsäädännön kokonaisuuden näkökulmasta varsinaisena turvallisuusuhkana. Sen sijaan se nähtiin ehdottoman huolestuttavana ilmiönä, riskinä, josta saattaisi tulevaisuudessa muodostua todellinen turvallisuusuhka, jos sitä ei saada globaalisti yhdessä hallintaan.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen suomenkielisten pilalehtien tekemiä julkaisuja ensimmäisistä naiskansanedustajista 1.6.1906–16.4.1908. Tutkittuna aikakautena oli käynnissä suuri murroskausi, jossa Keisari Nikolai II:n hyväksyi eduskuntauudistuksen ja siirryttiin yksikamariseen eduskuskuntaan. Naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden yksikamarisen eduskuntauudistuksen kanssa vuonna 1906 ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16.3.1907. Eduskuntaan valittiin 19 naista: Iida Aalle-Teljo, Eveliina Ala-Kulju, Hedvig Gebhard, Aleksandra Gripenberg, Lucina Hagman, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Liisi Kivioja, Hilda Käkikoski, Maria Laine, Sandra Lehtinen, Dagmar Neovius, Alli Nissinen, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Maria Raunio, Hilma Räsänen, Miina Sillanpää ja Iida Vemmelpuu. Naiskansanedustajat toimivat eduskunnassa lyhyen eduskuntakauden ajan, koska keisari Nikoilai II hajotti eduskunnan 6.4.1908. Tänä aikana pilalehdet reagoivat vallalla oleviin tapahtumiin, naisten oikeuksien paranemiseen ja naiskansanedustajiin. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen aikakauteen, jolloin naiskansanedustajien elämässä tapahtui muutoksia: naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus 1.6.–31.12.1906, eduskuntavaaliehdokkuus ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit 1.1.–22.5.1907 ja naisten pääsy eduskuntaan ja naisten toimiminen eduskunnassa 23.5.1907–16.4.1908. Lähdeaineiston avulla tutkin millä tavoilla naiskansanedustajia pilkattiin ja kuvattiin pilalehdissä ilmestyneissä kirjoituksissa: pilakuvissa, pilkkalauluissa ja -runoissa, vitseissä ja kirjoituksissa. Mitkä olivat aiheet mistä julkaisut tehtiin? Miksi heidät kuvattiin tietyllä tavalla? Julkaisujen avulla tutkin, miten ja millä keinoilla naisia pilkattiin ja minkälaista aineistoa lehdissä julkaistiin. Tutkimukseni ensisijaisena lähteenä käytän Valtiopäiväasiakirjoja vuosilta 1907–1908 ja vuosina 1906–1908 ilmestyneitä suomenkielisiä pilalehtiä: Suomalaisen puolueen Tuulispäätä, Suomen Sosialidemokraattisen puolueen Kurikkaa ja Nuorsuomalaisen puolueen Velikultaa. Käytän tutkimuksen metodina kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Olen tutkinut 183 pilalehteä, joista olen valinnut tutkimukseni kannalta tärkeimmät julkaisut tarkempaan analyysiin. Tutkimukseni on osa historiantutkimusta ja analysoin ja tutkin pilalehtien julkaisujen historiallisia taustoja naisten kuvaamiselle pilalehdissä. Ensimmäisiä naiskansanedustajia kohdeltiin eri tavoin pilalehtien ja aikakausien mukaan. Naisten saadessa äänioikeuden, miehille esitettiin erilaisia ohjeita naisten käytösten ohjaamiseen. Vaimoja tulisi ohjata miesten haluamaan suuntaan ja tästä syystä miesten tulisi kieltää vaimoiltaan naisten oikeuksia ajavien puheiden kuunteleminen. Naiskansanedustajista suurin osa toimi agitaattoreina, jotka kuvattiin epäpätevinä ja osaamattomina työhönsä. Naisten eduskuntatyöskentely vaikuttaisi negatiivisesti miesten asemaan ja muuttaisi perheen sisäisiä hierarkioita ja sukupuolirooleja. Naisten perheen ulkopuolinen työ passivoisi perheen miespuoliset jäsenet ja jättäisi heidät kotiin. Naisten äänioikeus vaikuttaisi kodeissa työskenteleviin palvelijoihin, joille oikeus valita antaisi heille mahdollisuuden valehdella työnantajalleen ja samalla harrastaa sopimattomia suhteita. Naiskasanedustajat kuvattiin epäpäteviksi eduskuntatyöhön ja kaikki lehdet ottivat kantaa naisten eduskunnassa pitämiin puheenvuoroihin. Kaikki lehdet seurasivat tarkasti sanomalehtiä ja eduskuntakauden alkaessa lehdillä oli toimittajia seuraamassa istuntoja. Naisten tekemät aloitteet saivat aikaan voimakasta kritiikkiä ja niistä julkaistiin lehdissä pilakuvia, kirjoituksia, pilkkarunoja ja -lauluja. Naisten eduskuntatyöhön liittyvät pilalehtien julkaisut olivat henkilökohtaisempia ja ottivat suoraan kantaa naisten siviilisäätyyn, vanhapiikuuteen, ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Tuulispää vitsaili naisille muita lehtiä maltillisemmin. Naiskansanedustajille vitsaileminen oli tapa vahvistaa oman puolueen asemaa ja saada naiset naurunalaisiksi. Suomalaiseen puolueeseen liitettiin voimakas elitismi ja yläluokkaisuus, joka näkyi Kurikan ja Velikullan julkaisuissa. Etenkin Suomalaisen puolueen Hilda Käkikoski oli usein lehtien julkaisuissa esillä ja hänelle vitsailtiin hänen uskonnollisen vakaumuksensa ja siveellisyytensä takia.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on kasvavissa määrin kiinnostuttu selittämään politiikan muutosta ideoilla. Empiirinen ideatutkimus on kuitenkin vielä kehityksen alla ja ideoiden tutkimiseen on kaivattu uusia tutkimusmenetelmiä. Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, miten aihemallinnusta ja kehysanalyysia yhdistävä kehysmallinnus sopii ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta. Empiirisenä esimerkkinä käytetään hyvinvoinnin ideaa ja tutkimusaineistona eduskunnan täysistuntokeskusteluista poimittua kansanedustajien hyvinvointipuhetta vuosilta 2015–2021. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten kansanedustajat kehystävät hyvinvointia täysistuntopuheissaan? 2) Miten hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheessa? 3) Miten kehysmallinnus soveltuu ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta? Kehysmallinnuksella kansanedustajien puheesta tunnistetaan 12 hyvinvoinnin kehystä. Hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheissa sitä kautta, minkä ryhmien hyvinvoinnista ollaan kiinnostuneita, minkä asioiden katsotaan hyvinvointiin vaikuttavan, millaisiin instituutioihin ja niiden muutoksiin hyvinvointi yhdistetään sekä kenen tietoon ymmärrys hyvinvoinnista perustetaan. Kansanedustajien puheessa hyvinvointia käsitellään itsestään selvänä yhteiskuntapolitiikan päämääränä. Ideateoria ja kehysmallinnus ovat teoreettisesti ja tutkielman empiiristen tulosten perusteella yhteensopivia. Kehysmallinnuksen arvioidaan siten soveltuvan hyvin ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta.

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Tutkielma tarkastelee turvallistamista eduskunnassa käydyssä välikysymyskeskustelussa, jonka aiheena olivat toimet al-Holin pakolaisleirillä olevien Suomen kansalaisten kotiuttamisesta. Tutkimuskysymykset ovat: Miten al-Holin leirillä olevia Suomen kansalaisia ja heidän mahdollista paluutaan Suomeen pyritään turvallistamaan eduskunnan täysistuntokeskustelussa? Miten al-Holin leirillä olevien Suomen kansalaisten ja heidän mahdollisen paluunsa turvallistamista pyritään kyseisessä keskustelussa haastamaan? Tutkielmassa yhdistetään uskontotieteen, turvallisuuden tutkimuksen sekä kielentutkimuksen aineksia toisiinsa. Tutkielman aineistona toimii Pöytäkirjan asiakohta PTK 84/2019 4. Tutkimusmenetelmänä käytetään etenkin Norman Faircloughin ja John Richardsonin esityksistä vaikutteita saanutta kriittistä diskurssianalyysia, jossa keskeistä ei ole ainoastaan tekstin tasolla tapahtuva tarkastelu vaan myös pyrkimys tulkita tekstin suhdetta sen tuottamisen ja kuluttamisen tapoihin sekä laajempaan ympäröivään yhteiskuntalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Teoreettisilta lähtökohdiltaan tutkielma sitoutuu sosiaalisen konstruktionismin ja dekoloniaalin tutkimuksen periaatteisiin. Tutkielmassa keskitytään etenkin al-Hol-keskustelun turvallisuusnäkökulmiin ja keskustelua tarkastellaan turvallistamisen käsitteen ohjaamana keskittyen niihin keinoihin, joiden kautta leiriläisistä luodaan kuvaa uhkana suomalaiselle kollektiiviselle identiteetille. Analyysin tuloksissa tuodaankin esille, että leiriläisiä kuvataan ei-suomalaisina muun muassa korostamalla heidän sitoutumistaan vieraaseen, väkivaltaiseen ideologiaan, painottamalla naisten omaa aktiivista päätöstä lähteä pois Suomesta sekä rinnastamalla heidät muihin maahanmuuttajiin. Keskustelun taustalla nähdään vaikuttavan nationalistisen diskurssin myytit suomalaisuudesta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota lisäksi turvallisuusdiskurssin hegemonisuuteen sekä pyrkimyksiin käsitteellistää kysymys eri tavalla kuin turvallistamisen keinoin. Tulokset osoittavat kuitenkin, että turvallisuuden teema on keskustelussa niin vahva, että kaikkien osapuolten on otettava siihen tavalla tai toisella kantaa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansanedustajien sukupuolistunutta työnjakoa ja sukupuolen representaatiota välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen kautta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, korreloiko kansanedustajan sukupuoli, hänen sosioekonominen asemansa ja edustamansa puolue hänen esittämiensä puheenvuorojen määrässä ja aihealueissa. Lisäksi tutkitaan millaisia (poliittisen) sukupuolen representaatioita suomalainen poliittinen järjestelmä ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta tuottaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys tulee feministisestä politiikan tutkimuksesta. Tutkielmassa hyödynnetään Teresa de Lauretisin teoriaa sukupuolesta teknologiana ja representaationa, sekä Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriaa sukupuolesta toistotekoina, jolloin sukupuoli käsitetään politiikan rakenteissa tapahtuviksi toistoteoiksi ja representaatioiksi, joita välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen esittämisen kautta tuotetaan. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty Jaana Kuusipalon käsitettä äitikansalaisuudesta naisten strategisena keinona päästä osalliseksi poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusaineistona on käytetty eduskunnan verkkosivuilta löytyviä tietoja välikysymysten otsikoista ja sisällöistä vuosina 2011 - 2018, sekä tiedoista kansanedustajien sukupuolesta, syntymävuodesta ja kansanedustajakausien määrästä, sekä Ylen vaalikonevastauksista koottuja tietoja kansanedustajien koulutuksesta ja tulotasosta. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysillä ja kvantifioimalla sisällönanalyysin tuloksia, sekä ristiintaulukoimalla tulokset myös prosenttiosuuksittain. Tutkimus osoittaa, että sukupuoli ja sosioekonominen asema korreloivat kansanedustajien esittämien välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrän ja aihealueen mukaan. Määrällisesti naiset esittävät puheenvuoroja enemmän kuin miehet. Enemmistö välikysymysten esittäjistä on lisäksi iältään yli 35-vuotiaita, korkeakoulutettuja ja 2. ja 3. kauden kansanedustajia. Aihealueiden kohdalla korrelaatioissa on kuitenkin suuria eroja. Myös eduskuntapuolueissa sukupuoli korreloi esitettyjen ryhmäpuheenvuorojen määrässä. Välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrällinen ja aihealueittainen jakaantuminen on osoitus eduskuntatyön sukupuolistuneisuudesta. Suomalainen poliittinen järjestelmä tuottaa ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta poliittisen sukupuolen representaatioita, jotka voi nähdä toisintavan omalta osaltaan myös äitikansalaisuuden strategiaa.

Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.

Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijuutta eduskunnan valiokuntien asiantuntijakonsultaatioiden valossa. Tutkin koronapandemian päätösaineistoon kuuluvien hallituksen esitysten valiokuntakäsittelyihin kutsuttuja asiantuntijoita aikavälillä 12.3.2020–31.12.2022. Käsitteellistin tutkittavaa ilmiötä luokittelemalla valiokuntien tekemiä asiantuntijakonsultaatioita (n= 3387) asiantuntijoiden edustaman organisaation perustella. Aineisto kerättiin eduskunnan avoimen verkkopalvelun kautta. Aikaisemman tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että koronakriisi sai aikaan tarpeen konsultoida ja hankkia uutta tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuin normaaliaikana. Eduskunnan valiokunnilla on suuri painoarvo eduskunnan sisäisessä työskentelyssä, mm. siksi, että valiokunnan mietintö toimii eduskunnan täysistuntokäsittelyn pohjana. Tutkimuksen tarkoituksena olikin kartoittaa minkälaisen asiantuntemuksen valiokunnat ovat nähneet tarpeelliseksi koronaresponssin lainsäädännön laatimisessa. Asiantuntijuuden käytön jäsentämiseksi tarkastelen asiantuntijakonsultaatioita kolmesta näkökulmasta. Nämä ovat 1) tiedontuotannon regiimin ja 2) reaktiivisen substanssineuvonnan näkökulmat, joiden avulla voidaan kuvata keskenään limittäinen osa aineistosta sekä 3) organisaatiotahoina, jonka avulla koko aineisto on luokiteltavissa. Strukturoitu luokittelurunko rakentui aiemman tutkimuksen perusteella. Luokittelun jälkeen kvantifioin tuloksia; syntyneitä luokkia kuvataan sanallisesti sekä ristiintaulukoimalla. Organisaatiotahojen osalta voidaan todeta kolmannen sektorin ja yrityssektorin kutsujen osuuden kasvaneen ja julkisen sektorin saamien kutsujen osuuden vähentyneen aiemmasta. On mahdollista, että koronapandemiaa edeltänyt, institutionalisoitu toimintamalli on kehystänyt valiokuntien ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta myös covid-19-pandemian hallintaan tähtäävissä toimissa. Tiedontuotannon regiimin teoriaa sovellettaessa ongelmaksi voi muodostua se, että merkittävä joukko asiantuntijuutta edustavia tahoja jää tarkastelun ulkopuolelle; regiimin toimijoiksi määriteltyjen yksityisten tutkimuslaitosten sijaan valiokunnat näyttävät kääntyvän herkemmin suoraan niiden taustatahojen puoleen.