Browsing by Subject "ekokritiikki"

Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.

Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.

Tarkastelen maisterintutkielmassani, millainen on ihmisen suhde luontoon kahdessa Arto Lapin runoteoksessa. Teokset ovat Veden ääret (2018) ja Pohjoiset tuulenpesät (2020). Analysoin ja tulkitsen teosten runoja haikun ja tankan lajien sekä ekokritiikin näkökulmasta. Arto Lapin runot kuvaavat lyhyitä kohtaamisia ihmisen ja luonnon välillä. Ihminen tarkkailee runoissa usein luontoa. Runoissa kritisoidaan ihmisen toimintaa, mutta samalla luonto tarjoaa hengellisiä kokemuksia ihmiselle. Luontorunojen henkisyys ilmenee Lapin runoissa esimerkiksi sanatason viittauksina jumaliin, kirkkoon ja pyhiin paikkoihin. Hyödynnän Lapin runojen tarkastelussa Karoliina Lummaan (2010) luonnonrunouden ja ympäristörunouden termejä. Luonnonrunous pohjautuu 1970-luvun niukkasanaiseen runouteen, jossa luonto ei saa symbolisia merkityksiä. Ympäristörunous on laveampisanaista runoutta, jossa kritisoidaan muun muassa ympäristöä tuhoavaa ihmistä. Henkisyys ei kuulu osaksi kumpaakaan kategoriaa. Lapin runot haastavat Lummaan jaottelua, sillä Lapin luonnonrunot vuotavat usein ympäristörunouden suuntaan. Lapin runot haastavat mitallisuutensa, henkisyytensä ja valumisensa avulla käsitystä siitä, millaista suomalainen luontoaiheinen nykyrunous voi olla. Tutkielmani osoittaa, että Lapin teokset uudistavat haikua ja tankaa lajeina. Haiku ja tanka eivät perinteisesti ole käsitelleet poliittisesti kiistanalaisia ongelmia, vaan ne ovat keskittyneet luonnon kuvailemiseen. Lappi kuitenkin hyödyntää näitä lajeja runoissaan, joissa kritisoidaan ihmisen toimintaa. Lapin kieli on lajeille tyypillisesti vihjailevaa, mutta osassa runoista hän kritisoi suorasanaisesti ihmistä, joka tuhoaa luontoa. Tutkielmani osoittaa, että japanilaisten lajien hyödyntäminen vahvistaa runojen ympäristöeettistä sanomaa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Cormac McCarthyn teosta The Road (2006) yhdistämällä romaanin kristillisten elementtien ja raamatullisen vertauskuvallisuuden osaksi ekokriittistä lähestymistapaa. Esitän, että teos kritisoi Raamatun luomiskertomuksesta johdettua, ja myös juutalaisten ja kristittyjen lisäksi keskuudessamme varsin yleisluontoisesti hyväksyttyä näkemystä ihmisestä luonnon hallitsijana. Näin The Roadin voidaan katsoa ottavan kantaa siihen, kuinka suhtaudumme ympäristöön tänä päivänä. Lähden liikkeelle taustoittamalla, kuinka modernissa kristinuskossa ilmenevät näkemykset hyvän ja pahan välisestä taistosta maailmanlopun äärellä vahvistavat jaottelua eri ihmisryhmien välillä. Tuon esille, kuinka kahtiajako hyvän ja pahan sekä meidän ja muiden välillä on egoistisuudessaan sidoksissa ihmiskeskeiseen ajatteluun myös laajemmassa mittakaavassa. Lisäksi taustoitan romaanin maailmanlopun tematiikkaa suhteessa Ilmestyskirjaan sekä kiirastuleen ja helvettiin. Seuraavaksi käsittelen The Roadin raamatullisia viittauksia vertauskuvallisina symboleina, ja tarkastelen henkilöhahmojen kristillistä representaatiota. Kiinnitän huomion teoksen poikaan fiktiivisenä inkarnaationa Jeesuksesta ja vanhaan Ely-nimiseen mieheen Raamatun profeetta Elian vastakohtana. Lopuksi osoitan, kuinka teos kyseenalaistaa uskonnon merkityksen yhteiskunnassamme ylipäänsä. Viimeisessä luvussa siirryn tarkastelemaan juudeokristillisen ympäristöfilosofian merkitystä romaanin kontekstissa. Erittelen romaanin ekokriittisiä piirteitä, ja esitän perusteluni sille, miksi The Road voidaan lukea juudeokristillistä ympäristöfilosofiaa kritisoivana teoksena. Tutkielmani teoreettinen tausta nojaa ekokritiikkiin. Lisäksi hyödynnän uskontotieteellistä lähdekirjallisuutta sekä muuta McCarthyn romaaniin keskittynyttä kirjallisuustieteellistä tutkimusta tukemaan esittämiäni väitteitä. Lopuksi kokoan yhteen päätelmäni ja osoitan, että teos kritisoi vankkumatonta luottamusta sekä uskontoon että teknologiseen kehitykseen ekologisen kriisin ratkaisijana. Vastauksen ongelmiin on löydyttävä ihmisen omista toimintatavoista.

Tutkielmassa tarkastellaan lasten tietokirjojen eläinten representaatioita sekä kirjoittajan ja lukijan välistä vuorovaikutusta. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia eläinten representaatiot ovat lasten luontoaiheisissa tietokirjoissa, millaisia diskursseja ja ääniä representaatiot luovat ja millaisia ääniä kirjoittajan ja lukijan vuorovaikutus tuo teksteihin. Tutkielma pohjautuu teoreettiselta taustaltaan systeemis-funktionaaliseen kielioppiteoriaan ja on lähestymistavaltaan diskurssianalyyttinen. Diskurssianalyysin välineenä hyödynnetään ekokriittistä teoriaa. Aineisto koostuu 24 eläinaiheisesta tietokirjatekstistä, jotka on poimittu satunnaisesti neljästä suomalaisesta ja alun perin suomeksi julkaissuista lapsille suunnatusta luontoaiheisesta tietokirjasta. Kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2001–2012. Tutkimuksessa aineiston keskeiseksi piirteeksi hahmottuu diskurssien vaihtelu ja limittyminen. Erilaisia diskursiivisia aineksia ja konteksteja aktivoituu eläimiä nimeävien ja luokittelevissa NP:issä ja toiminnan kuvaamisen prosessityypeissä, joissa käytetään rinnakkain muun muassa tieteellisen neutraaleja ja arkisen värittyneitä ilmauksia. Työssä osoitetaan, että aineiston eläinrepresentaatioiden ja ekokritiikin trooppien välillä on selviä yhtymäkohtia. Diskurssien rakentumisessa vallitsevaksi piirteeksi osoittautuu muun muassa eläinmaailman ja ihmisten todellisuuden rinnastuminen toisiinsa. Diskurssien sekoittuminen toimii aineistossa myös vuorovaikutuksellisena elementtinä. Fokalisaation muutoksilla, genreupotuksilla ja erilaisilla affektisilla kielenkäytön tavoilla kirjoittaja säätelee tekstin havaintopisteitä ja ilmaisee subjektiivista suhtautumista sekä representaation kohteita että lukijaa kohtaan. Lisäksi monet aineiston tunnusmerkkiset piirteet osoittautuivat tekstien tiedonvälityksen kannalta keskeisiksi: niitä käytetään tarkentavina, tulkintaa ohjaavina ja havainnollistavina elementteinä. Tutkielman lähestymistapa poikkeaa aikaisemmasta, kaunokirjallisuuspainotteisesta lastenkirjojen tutkimuksesta. Se avaa näkymiä lasten tietokirjallisuuteen monipuolisena tutkimuskohteena. Tutkielma myös osoittaa, että ekokriittinen teoria voi luoda uusia kiinnostavia lähestymistapoja myös tietokirjallisuuden teksteihin.

Tutkimukseni kohde on Anni Kytömäen romaani Kultarinta (2014). Tarkastelen sitä, miten luonto ja metsä ja erityisesti ihmisen suhde metsään teoksessa kuvataan ja mitä tapahtuu, kun ihminen ja metsä, karhu, ei-ihminen, kohtaavat. Tutkin myös sitä, miten karhuun, metsään ja keijuihin liittyvät kansanuskomukset suhteutuvat ympäristötietoisuuden rakentumiseen ja luonnonsuojelijuuteen. Teoreettisena lähtökohtana on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli suuntaus, joka ihmismielen ja yhteiskunnan kuvauksen lisäksi keskittyy inhimillisen ja ei-inhimillisen kohtaamiseen. Tarkastelen Kytömäen romaania Terry Giffordin teoksessaan Pastoral (1999) hahmottelemien postpastoraalin piirteiden kautta. Postpastoraali kuvaa ihmistä, joka on mukautunut ympäristöönsä ja joka kykenee ylittämään vieraantuneisuutensa luonnosta. Postpastoraali yhdistää ympäristötietoisuuden ja intuitiivisen tunteen ympäristöön kuulumisesta.Tutkimuksessa osoitan, millä tavalla romaanissa tulevat esiin liike ihmiskeskeisyydestä kohti luontokeskeisyyttä, luonnon kiertokulku ja prosessuaalisuus, ihmisen ymmärtäminen osana luontoa, luonnon ja kulttuurin välisen vastakkainasettelun purkaminen sekä tietoisuuden muuttuminen omaksitunnoksi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Tutkimukseni taustana toimii myös eläinfilosofia ja sen toinen sukupolvi, joka korostaa teoriasidonnaisuuden ja objektiivisuuden ideaalin sijaan tunteiden, kokemusten ja kielen merkitystä. Tutkimuksessa osoitan, millaista ei-inhimillistä toimijuutta romaanista löytyy. Näytän, miten ihmiskeskeisyydestä liikutaan kohti luontokeskeisyyttä, kun fokalisoijana toimii ihmisen sijaan karhu. Monet luonnon osat, oliot ja entiteetit, näyttäytyvät läsnäolevina. Läsnäolon tuntu syntyy siitä, että toiset luonnonosat tunnistetaan subjektintapaisiksi, elollisiksi. Esitän, miten luonnon prosessuaalisuus, aina käynnissä oleva muutostila, näkyy romaanissa niin ihmisen muokkaamassa ympäristössä kuin myös koskemattomassa luonnossa. Jatkuva syntyminen ja jatkuva kuoleminen liittyy romaanissa kaikkeen elämään. Ihmisen kuvaaminen luonnon osana liittyy paikan tuntemiseen ja siihen kiinnittymiseen. Näitä kysymyksiä lähestyn tutkimuksessa lajitietouden, metsänpelon ja kanssaolennon kautta. Nöyryys ja läheisyys ympäristön kanssa kiinnittävät Kultarinnassa sen henkilöitä ympäristöön. Ihmisiä ja muita eläimiä tarkastellaan samalla tavalla. Romanttisessa luonnonkuvauksessa tiheään esiintyvään ajatukseen luonnon osista ystävällisinä matkatovereina yhdistyy Kultarinnassa tarkka lajitietous. Yksityiskohtien huomaaminen liittyy nöyryyden ja läheisyyden lisäksi tarkkaavaisuuteen, olemiseen. Tutkimuksessa osoitan, että myös kehollisuus yhdistää. Kehollisuuden kuvauksessa tapahtuu myös kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelun purkamista. Metsä on samanaikaisesti herkkä ja puolustuskyvytön ja vahva ja piittaamaton. Metsä on taipuisa. Tutkimukseni osoittaa, että metsä voi olla kaikki yhtä aikaa. Tarkastelen sitä ristiriitaa, joka syntyy tietämisen ja omistamisen halusta ja sen mahdottomuudesta. Niin metsässä kuin toisissa ihmisissäkin pysyy aina asioita, joita ei voi saada tietää. Toisen subjektius, toisen mielen erillisyys, altistaa kaikelle. Tutkimukseni osoittaa, että kun toisen pelkoon ja vierauteen sekoittuu avautumista ja kun metsä määrittyy vierauden ja pelon lisäksi turvallisuuden ja samuuden kautta, se muuttuu objektista subjektiksi ja empatia mahdollistuu. Tutkimuksessa esitetään, että ihmisen ja karhun kohtaamista ja muodonmuutosta voi lähestyä intersubjektiivisuuden käsitteen avulla. Muodonmuutos kertoo kahden subjektin hetkellisestä yhteensulautumisesta heidän pakenemisessaan ja kuolemanpelossaan. On kyse vastaanottavaisuudesta ja täydellisestä keskittymisestä, vuorovaikuttumisesta.

Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.

Pro gradu -työssäni tutkin kolmea Italian teollisuutta käsittelevää romaania ekokritiikin näkökulmasta. Pohjois-Italian teollistumisella ja sen aiheuttamilla yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkittävä asema italiankielisessä kirjallisuudessa maan talousihmeen aikana, eli 1960- ja 1970-luvulla. Korpukseksi valitsin kolme lähes samaan aikaan julkaistua romaania, jotka ovat teollisuutta käsittelevän kirjallisuuden ensimmäisen vaiheen keskeisimpiä teoksia. Paolo Volponin esikoisromaani Memoriale (1962) on työmies Albino Saluggian vainoharhainen elämäkerrallinen tarina tämän työstään, henkisestä ja fyysisestä sairaudesta sekä tämän suhteesta teollistuneeseen maailmaan. Samana vuonna julkaistu La vita agra on Luciano Bianciardin menestyksekkäin romaani, ja se suhtautuu erittäin kriittisesti Italian näennäiseen vaurauteen ja hyvinvointiin. Tässä romaanissa nuori toscanalainen muuttaa Italian talouspääkaupunkiin Milanoon kostaakseen kylänsä kaivostyöläisten kuolemat. Pian vallankumoukselliset aikomukset paljastuvat mahdottomiksi ja nuoren anarkistin pitää sopeutua maailmaan, jossa pysäyttämätön liiketoiminta on ihmissuhteita tärkeämpää. Ottiero Ottierin La linea gotica (1963) on nuoren vasemmistolaisen intellektuellin päiväkirja ja samaan aikaan Italian talousihmeen sosiologinen analyysi. Päähenkilö työskentelee henkilöstöpäällikkönä tärkeässä nimettömässä yhtiössä ja matkustaa ympäri Italiaa. Hän on turhautunut tehtaiden olosuhteisiin ja olemattomaan poliittiseen edustukseen, mutta on kyvytön saamaan mitään aikaan neuroottisuutensa ja epävarmuutensa vuoksi. Ekokritiikki on humanisteja ja luonnontieteilijöitä yhdistävä tutkimussuuntaus, jossa tutkitaan miten esimerkiksi kirjallisuudessa esitetään inhimillisen ja epäinhimillisen välistä suhdetta. Tutkimuksessani pyrin sekä esittelemään kirjallisuuden ekokritiikin historian merkittävimpiä vaiheita että soveltamaan alkuperäistä anglosaksista lähtökohtaa italialaisen kirjallisuuden tutkimukseen Niccolò Scaffain kirjallisuusekologian teorian pohjalta. Teollisuuskaupungin kulttuurisessa tutkimuksessa toistuvat teemat ovat saastuttaminen, jätteiden tuottaminen ja ihannemaiseman (locus amoenus) ja inhottavan ympäristön (locus horridus) vertaileva kuvailu. Näiden osalta seurataan Lawrence Buellin toksiseen diskurssiin sekä Terry Giffordin ja Niccolò Scaffain pastoraaliin liittyviä jaotteluja ja käsittelytapoja. Tämän lisäksi olen kiinnittänyt erityistä huomiota vieraannuttaminen -käsitteen käyttöön, jonka tarkoituksena on häiritä normaalia tapaamme katsoa tuttuja asioita, jotta voimme nähdä ne uudella tavalla. Analyysini osoittaa, että kaikki tutkimani kirjailijat hyödyntävät samanlaista toksista diskurssista, jossa maaseutu kuvaillaan idealisoidun rauhallisena ja miellyttävänä paikkana oleilla ja teollisuuskaupunki on sitä vastoin fyysisesti ja moraalisesti saastunut yhteiskunnan turmeltumisen symboli. Tutkielmani eräs keskeinen teema on juuri se, että teollisuuden aiheuttama saastuminen vaikuttaa myös ihmissuhteisiin ja ihmisten ja oman maan väliseen siteeseen. Viimeisissä luvuissa tutkin vieraannuttamisen käyttöä retorisena keinona venäläisen formalismin ja Kenneth Burken perspective by incongruity -käsitteen valossa sekä sitä, miten kirjailijat käsittelevät luonnonsuojelun aihetta. Analyysini osoittaa tältä osin, että Volponi ja Ottieri käyttävät ekologista diskurssia ainoastaan historiallisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välineenä, kun taas Bianciardin romaanissa luonnon- ja ympäristönsuojelu on itse kertomuksen kohde. Bianciardin ekologinen kertomus muistuttaa sekä Arne Naessin syväekologian ajattelusta että kreikkalais-roomalaisen kulta-ajan käsitteestä. Kaikista kolmesta teoksesta välittyy sama melankolinen ja avuton tunne, ettei parempaan aikaan ole enää paluuta. Korpuksen romaanien analyysin lisäksi tutkimukseni tarkoitus on todistaa kuinka myös teollisuutta käsitteleviä selvästi realistisia romaaneja voidaan tutkia ekologisesti kriittisestä näkökulmasta. Kirjailijat tarjoavat eri keinoin ja eri tarkoituksissa lukijalle uuden perspektiivin ajanjaksoon, josta Italiassa yleensä puhutaan ylevillä termeillä. Ekokriittinen analyysi problematisoi kertomusta ja auttaa lukijaa ymmärtämään todellisuuden monimutkaisuutta.

Mallinnan pro gradu -tutkielmassani nuorten ilmastoahdistuksen käsittelyä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Tutkielmani lähtökohta on ilmastoahdistuksen käsite, mutta kehotan opettajia puhumaan yleisemmin ilmastotunteista. Olen selvittänyt tutkimuskirjallisuuden avulla: 1) mikä on opettajan rooli nuoren ilmastotunteiden kohtaajana, 2) mitkä olisivat parhaat metodit käsitellä aihepiiriä opetuksessa ja 3) millaisia mahdollisuuksia ilmastonmuutosta käsittelevä kirjallisuus antaa nuorille ilmastotunteiden kohtaamiseen. Tavoitteeni on tarjota käytännön pedagoginen opetuskokonaisuus äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Tutkielmaani sisältyy lukioon suunnattu opetuskokonaisuus, joka perustuu Emmi Itärannan ekodystopiaromaani Teemestarin kirjaan (2012). Opetuskokonaisuuden pedagogiset lähtökohdat ovat draamakasvatus ja kontemplatiivinen pedagogiikka. Draamakasvatuksen toiminnallisilla ja kehollisilla menetelmillä eläydytään teoksen maailmaan. Kontemplatiivisen pedagogiikan harjoituksilla vahvistetaan läsnäolo- ja tunnetaitoja sekä luontosuhdetta. Opetuskokonaisuuden teoreettisena perustana toimivat ilmastotunteiden käsittelyn kolmiportainen malli ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Opetuskokonaisuuden voi mieltää käytännönläheiseksi malliksi, joka yhdistää ilmastotunteet ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen. Taustoitan opetuskokonaisuutta analysoimalla Teemestarin kirjaa ekokriittisestä näkökulmasta. Analyysi nostaa esiin teoksen keskeisiä ympäristöteemoja. Nuortenkirjallisuuden ekodystopiat herättävät nuoret pohtimaan ilmastonmuutosta ja omaa toimijuuttaan. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen kaunokirjallisin keinoin tekee monimutkaisesta ilmiöstä ymmärrettävämmän. Kirjallisuus tarjoaa paikan reflektoida tunteita ja se voi myös ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Opettajan tärkein tehtävä on olla vähättelemättä tai lietsomatta nuorten ilmastoahdistusta. Opetuksessa tulee mahdollistaa turvallinen ympäristö kaikenlaisten ilmastotunteiden käsittelyyn. Samaan aikaan kun opetus auttaa käsittelemään vaikeita ilmiöitä, on tärkeää korostaa toivon näkökulmaa. Esittelen tutkimuksessani ajankohtaisia hankkeita ja verkkomateriaalia ilmastotunteiden käsittelystä opettajien tueksi. Ne auttavat opettajaa oppiainerajat ylittävässä ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja esittävät myös ratkaisuja kompleksisen aihepiirin käsittelyyn.