Browsing by Subject "eläinsuojelu"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteitä Animalia-lehdessä vuosina 1975–2004 ja selvitetään, käytettiinkö lehdessä muita eläinasiaan liittyviä käsitteitä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia merkityksiä näille käsitteille on eri aikoina annettu ja miten käsitteiden käytössä tapahtuneet muutokset heijastelevat laajempia kehityskulkuja eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeissä. Aineistoa on analysoitu käsitehistoriallisesta näkökulmasta, sillä kamppailut eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeen ja samalla eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteiden välillä ovat määrittäneet eläimistä käytyä yhteiskunnallista keskustelua. Aineistosta on löydettävissä eri aikakausille tyypilliset käsitteet. Vuosina 1975–1985 eläinsuojelu oli eläinten kohteluun liittyvän keskustelun normi ja eläinten oikeudet lainsäädäntökontekstissa eläinsuojelun alakäsite. 1980-luvun puolivälistä alkaen eläinten oikeudet alkavat muotoutua omaksi käsitteekseen nousevan eläinoikeusliikkeen myötä. Samaan aikaan myös yhteiskunnalliset muutokset antavat tilaa uudelle eläinten hyvinvoinnin käsitteelle, joka liittyy ennen kaikkea kuluttamiseen. 1990-luvun puolivälissä eläinten oikeudet yhdistetään suoraa toimintaa harjoittaviin aktivisteihin. Animaliassa pyritään irtisanoutumaan ilkivallasta ja hakemaan omaa roolia Suomen EU-jäsenyyden tuomien muutosten keskellä. Lehdessä kirjoitetaan 2000-luvun vaihteen molemmin puolin eniten eläinten hyvinvoinnista ja eläinoikeuskeskustelu katoaa. Aineisto tukee pitkälti eläinoikeusliikkeen noususta esitettyjä tulkintoja. Lisäksi löytyy sellaista käsitteiden käyttöä, joka implikoi, että Animaliassa ei 1990-luvun vaihteessa tehty yhtä suurta eroa eläinten suojelun ja oikeuksien välillä kuin vuoden 1995 turkistarhaiskujen jälkeen. Aineiston perusteella Animaliassa on aina ollut monia erilaisia käsityksiä päämääristä ja eläinten asemasta.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, mitä vaikutuksia perusoikeuksien tunnustamisella eläimille olisi rikosoikeuden alalla. Erittelen useampia konkreettisia rikosoikeudellisia ongelmia ja pyrin osoittamaan, kuinka eläinten perusoikeudet tarjoaisivat niihin optimaalisen ratkaisun. Tarkastelen tutkielmassani muun muassa sitä, kuinka eläinten perusoikeudet vaikuttaisivat eläinten hyvinvoinnin paremmin turvaavalla tavalla laintulkintaan, lainsoveltamiseen ja lainsäädäntötyöhön, selkiyttäisivät eläinsuojelukriminalisointien taustalla olevaa oikeushyvää ja tarjoaisivat eläimille, jotka ovat jo nykyisellään rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, keinoja viedä rikosoikeudellisia oikeuksiaan täytäntöön edustajan välityksellä. Toisaalta pyrin osoittamaan, että rikosoikeus voi toimia luontevana sytykkeenä ja lähtöpisteenä eläinten perusoikeuksille, sillä eläinten rikosoikeudellinen asema on jo nykyhetkellä muihin oikeudenaloihin verrattuna melko edistyksellinen. Tämän osoittamiseksi olen käsitellyt tutkielmassa myös laajemmin eläimen oikeudellista asemaa ja oikeussubjektiutta ja pyrkinyt poistamaan perinteisestä oikeussubjektikäsityksestä seuraavia oikeusteoreettisia esteitä eläinten oikeuksien tieltä. Jos siirrymme perinteisestä, 1800-luvun saksalaisesta oikeustieteestä juurensa juontavasta oikeus- ja oikeussubjektikäsityksestä modernimpaan oikeussubjektikäsitykseen ja myönnämme eläinten olevan jo nykyisellään oikeussubjekteja suhteellisessa mielessä, kuten rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, voi tämä osaltaan edesauttaa eläinten perusoikeuksien tunnustamista. Pohdin tutkielmassa myös eläinten perusoikeuksien optimaalista sisältöä kahden vaihtoehtoisen mallin eli subjektiivisten perusoikeuksien ja julistusluonteisen ”eläinperusoikeuden” kautta. Subjektiiviset perusoikeudet, joihin liittyvää olemassa olevaa ehdotusta kommentoin tutkielman kuudennessa luvussa, ovat julistusluonteista perusoikeuskirjausta tehokkaammin suojattuja ja täytäntöönpantavissa, mutta merkitsevät hyvin radikaalia muutosta nykyiseen oikeustilaan, mistä syystä niiden toteutumista voidaan pitää epärealistisempana. Julistusluonteisella, perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeutta rakenteeltaan muistuttavalla eläinperusoikeudella taas olisi todennäköisesti paremmat toteutumismahdollisuudet, ja se sopisi luontevasti perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, mutta ei välttämättä tarjoaisi ratkaisua osaan merkittävistä eläinten oikeudellista asemaa koskevista ongelmista, eikä julistusluonteisen säännöksen asema intressipunninnassa ihmisten subjektiivisia perusoikeuksia vastaan olisi kovin vahvalla pohjalla. Näen rikosoikeuden aktiivisena muutosvoimana, jonka tehtäviin kuuluu positiivisten yhteiskunnallisten vaikutusten ja muutosten aikaansaaminen. Eläinten oikeudet tekevät tuloaan, ja nyt on korkea aika eläinten oikeudellista asemaa koskevalle uudelleenarvioinnille ja eläinten oikeuksien huomioimiselle myös juridisessa käsitteenmuodostuksessa. Katson, että tämä muutos voi hyvin lähteä rikosoikeudesta. Samalla muutos voi toimia luontevana seuraavana askeleena rikosoikeuden modernisaatiossa ja vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta alkunsa saaneessa perusoikeuksien ja rikosoikeuden yhä kasvavassa vuorovaikutuksessa.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.

This thesis examines Facebook posts that Finnish animal welfare associations have published about rescue cats. The object of analysis is established as ‘rescue cat stories’ – a particular kind of narrative that tells the story of one or many cats who are rescued or attempted to be rescued by people who work or volunteer for animal welfare associations. Drawing from the fields of feminist animal studies and critical animal studies, the analysis discusses what thematic elements are prominent in viral rescue cat stories that promote neutering and how these stories are constructed narratively and affectively in a social media environment. The research material consists of four individual narratives: three stories of individual cats and one story of a feral cat colony. In order to locate the research topic, the study discusses what kind of differences and similarities there are in animal welfare, animal rights, and animal liberation philosophies, how the philosophies tend to interlock in certain contexts, and where animal rescue work is located in relation to other forms of animal advocacy. Finnish animal rescue work, which has previously been marginalised in academic research, is regarded with a feminist sensitivity that pays heed to the gendered nature of the caring work that rescue workers are involved in while also taking into account the risk of speciesism that follows from considering only some species as ‘protectable’ and ‘lovable’. In agreement with recent research that has been conducted in the field of feminist animal studies, the analysis contests the stark binary of abolitionism and welfarism and suggests that it is crucial to consider interspecies entanglements without resorting to ableist rationalisations that argue that it would be better for dependent domesticated animals to go extinct than to live as vulnerable beings. The topic of the research is analysed thematically with the help of Sara Ahmed’s theorisation of affects, affective economies, and sticky concepts and Susanna Paasonen’s theorisation of viscerally grabbing resonances. Additionally, Ruth Page’s delineation of mediated narrative analysis is employed in order to distinguish what is characteristic of stories that are shared in a social media environment. The methodological concept of ‘shared stories’ further informs the multimodal, mediated, and participatory nature of narratives that are produced, reproduced, and encountered in a social media environment. The analysis identified the act of naming, death, and mourning as prominent thematic elements that form the backbone of viral rescue cat stories. While the act of naming serves an important role in establishing cats as individuals, it does not seem to entail as much power to ignite the affective economy of a shared story as the aspects of death and mourning do. The goal of all the stories studied in the thesis is to promote feline neutering, but neutering as such does not seem to be sticky enough to ignite the affective economy of a post. Therefore, the research material suggests that the kind of stories that provided a sufficiently contextualised account of naming, death (or the risk of death), and mourning were more likely to grab the audience and generate interactions. Finally, the analysis concludes by stating that while it is possible that the affect-based focus on sharing a particular kind of reaction entails the risk of resonating in anthropocentric registers, other-oriented animal narratives can also have the power of inspiring simulative, other-directed empathy.

Tuotantoeläinten hyvinvointia ja eläinsuojeluvaatimusten toteutumista valvotaan Euroopan unionin ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti tehtävillä eläinsuojelutarkastuksilla. Suomessa tuotantoeläintilojen eläinsuojelutarkastuksia tehdään vuosittain yli 3000. Vuonna 2009 voimaan tulleen uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) myötä uudistettiin myös Suomen eläinsuojelujärjestelmää ja eläinsuojeluvalvontaa alettiin keskittää tietyille eläinlääkäreille mm. eturistiriitojen välttämiseksi. Eläinsuojeluvalvonnan toteutusta ja erityisesti tuottajien näkemyksiä valvonnasta on tutkittu hyvin vähän Suomessa ja muualla maailmassa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten tuottajat itse kokevat eläinsuojelutarkastusten tekemisen, niiden tärkeyden ja merkityksen sekä niihin liittyvät valvontatoimenpiteet ja seuraamukset. Tutkimuksessa keskitytään käsittelemään epäilyyn ja otantaan perustuvia eläinsuojelutarkastuksia sekä täydentävien ehtojen eläinten hyvinvointiin liittyviä tarkastuksia. Tutkimus toteutettiin lähettämällä internetissä täytettävä kysely 500:lle nauta- ja 500:lle sikatuottajalle. Vastausprosentti oli 20,0 %. Vastaukset analysoitiin SPSS-ohjelmiston avulla. Tulosten mukaan suomalaiset nauta- ja sikatuottajat kokevat eläinsuojeluvalvonnan Suomessa tarpeelliseksi ja riittäväksi. Myös tiedotus eläinsuojeluvaatimuksista koettiin riittäväksi ja vastaajat kokivat tuntevansa eläinsuojelulainsäädännön tarpeeksi hyvin eläintenpitoaan ajatellen. Osa oli tyytymättömiä usein muuttuviin säädöksiin ja niiden tulkintaan. Nykyiset hallinnolliset ja rikosoikeudelliset toimenpiteet koettiin melko toimivina, mutta tukien sidonnaisuus tarkastuksiin koettiin epäreiluna. Eläinsuojelujärjestelmään eläinlääkintähuoltolain (765/2009) myötä tehtyjen muutosten tarpeellisuus jakoi selvästi sika- ja nautatuottajien mielipiteet. Vastaajien kokemukset eläinsuojelutarkastuksista olivat pääasiassa positiivisia. Kommunikointi tarkastajan kanssa sujui hyvin, asioista keskusteltiin ja tarkastus tehtiin yhteisymmärryksessä tarkastajan kanssa. Ilmapiiri koettiin toisaalta avoimena, mutta toisaalta jännittyneenä. Tarkastuksesta laaditut asiakirjat koetiin selkeiksi ja hyvin perustelluiksi. Tarkastuksia ei välttämättä koettu omalla kohdalla tarpeelliseksi ja niiden koettiin jonkun verran häiritsevän tilan normaalia toimintaa, mm. koska niistä ei ollut ilmoitettu etukäteen. Osa oli kokenut tarkastuksen perusteettomaksi ja jopa loukkaavaksi. Yli neljäsosa vastaajista koki, että heidän oikeusturvaansa oli loukattu tarkastuksella. Osa vastaajista ilmaisi huolensa tuottajien jaksamisesta ja siitä huolehtimisesta sekä tarkastajien välisiin eroihin liittyen. Lisäksi osa koki hankalaksi, että EU:n sisäiset erot ovat maiden välillä suuria ja erot asettavat tuottajat eriarvoiseen asemaan. Tutkimuksen tulokset ovat saman suuntaisia muiden alaan liittyvien tutkimustulosten kanssa. Tutkimusta tarvitaan kuitenkin enemmän ja laajemmin, jotta se kattaisi paremmin koko eläinsuojelujärjestelmän eri osa-alueet ja tilanteet. Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, miten Suomen eläinsuojelujärjestelmä toimii tuottajien näkökulmasta ja missä asioissa on parannettavaa. Tuloksia voidaan käyttää hyväksi tulevaisuudessa eläinsuojeluvalvonnan kehitystyössä sekä esimerkiksi tuottajien jaeläinsuojelutarkastajien koulutuksessa.

Ylämaankarja on Skotlannista Iso-Britanniasta kotoisin oleva lihanautarotu. Ylämaankarjan iho on paksu ja talviturkki kaksikerroksinen ja hyvin tiheä. Sisempi kerros ei kastu kokonaan edes kovalla sateella, vaan ihon päälle jää kuiva kerros. Suomeen ensimmäiset rodun edustajat tuotiin vuonna 1993, ja nyt ylämaankarjaa on noin 200 tilalla yhteensä noin 4000 nautaa. Eläinsuojeluvaatimukset etenkin rakennetun säänsuojan tarpeen osalta on voitu kokea epätarkoituksenmukaisiksi. Sekä eläinsuojeluviranomaisten että elinkeinon kannalta on tärkeää, että vaatimukset ovat selkeät. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millaisissa olosuhteissa ylämaankarjaa Suomessa pidetään kiinnittäen erityistä huomiota rakennetun säänsuojan olemassaoloon ja tyyppiin sekä arvioida rakennetun säänsuojan tarpeellisuutta pitopaikoissa. Lähtötilanteessa arveltiin, että ylämaankarjaa pidetään enimmäkseen yksinkertaisissa metsätarhoissa, joissa ei välttämättä ole rakennettua säänsuojaa. Tutkimuksessa ylämaankarjan pito-olosuhteet ja tuotantotapa selvitettiin tilakäynnein, joita tehtiin 14. Tilat valittiin ympäri Suomea sellaisten tilojen joukosta, joilla oli vähintään 25 ylämaannautaa. Ylämaankarjan kasvatus oli useimmilla tiloilla pääelinkeino, ja ylämaankarjaa pidettiin enimmäkseen lihantuotannon takia mutta myös maisemanhoidollisissa ja matkailullisissa tarkoituksissa. Keskimääräisellä tutkimustilalla oli noin 50 nautaa, joista vajaat 20 emolehmiä, ja 50 hehtaaria peltoa. Lähes puolella tiloista ainakin osa tuotannosta oli luonnonmukaista. Aineiston yhteensä 35 pitopaikasta 88 % oli ulkotarhoja. Suurimmassa osassa ulkotarhoista oli metsää. Vajaassa kahdessa kolmasosassa (63 %) ulkotarhoista oli rakennettu säänsuoja. Muutamat pitopaikat saattoivat olla sellaisia, ettei rakennettua säänsuojaa tarvita eläinten hyvinvoinnin takia. Tällaisissa pitopaikoissa oli vaihtelevaa, tiheää metsää ja korkeuseroja, jotka tarjosivat suojaa sääolosuhteita vastaan. Tällaisissa pitopaikoissa oli myös alhainen eläintiheys ja kantava ruokintapaikan pohja, jotka mahdollistivat eläinten pysymisen riittävän puhtaina. Puhdas karvapeite on tärkeä säänkestävyyden kannalta. Suuressa osassa pitopaikoista rakennettu säänsuoja saattaa olla tarpeen, sillä maasto ei välttämättä tarjonnut riittävää suojaa eikä eläimillä ollut edellytyksiä pysyä riittävän puhtaina tai löytää riittävän puhdasta makuupaikkaa. Ylämaankarjan säänsuojaksi voi sopia esimerkiksi yksinkertainen kolmiseinäinen katos, jossa on kuivitettu makuualue. Ruokinnasta, tiineyttämisestä, poikimisten valvonnasta, vieroituksesta ja terveydenhuollosta tehtyjen havaintojen perusteella tuotanto ei usein ollut ammattimaista, vaikka ylämaankarjan kasvatus oli useimpien tilojen pääelinkeino. Parhailla ylämaankarjatiloilla eläintenpito mitä ilmeisimmin edisti eläinten hyvinvointia. Ulkotarhat tarjosivat virikkeitä ja tilaa liikkua ja mahdollistivat lajityypilliseen käyttäytymisen. Yleisin ylämaankarjan hyvinvointiin liittyvä epäkohta oli märkä ja likainen makuualue riittämättömän kuivituksen tai puutteellisen säänsuojan vuoksi. Vieroitetut vasikat olivat monilla tiloilla laihoja tai huonosti kasvaneita, mikä saattoi johtua riittämättömästä ruokinnasta. Puutteita oli myös sairaiden eläinten hoidossa. Huonoimmilla tiloilla eläintenpito ei välttämättä täyttänyt kaikkia eläinsuojelulainsäädännön vaatimuksia. Monet ylämaankarjan pitopaikat kuormittavat ympäristöä, sillä maahan päätyy moninkertaisia määriä fosforia verrattuna peltojen lannoitustasoihin. Ympäristökuormitusta tulisikin pyrkiä vähentämään esimerkiksi järjestämällä ruokinta kiinteällä laatalla, johon liittyy lantala.