Browsing by Subject "eläinsuojelulaki"

Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.

Tässä tutkielmassa tutkin, miten vuoden 1996 eläinsuojelulain lainvalmisteluun osallistuneet sidosryhmät oikeuttivat näkemyksensä tuotantoeläinten kohtelusta. Kyseisen lainvalmisteluprosessin tutkiminen on tärkeää, koska sen pohjalta syntyi voimassa oleva eläinsuojelulaki, joka määrittelee eläinten aseman suomalaisessa yhteiskunnassa. Aineistonani toimii vuoden 1996 eläinsuojelulakiluonnoksen lausuntokierroksella annetut sidosryhmälausunnot. Aineistoni ulkopuolelle rajattiin lausunnot, joissa ei käsitelty tuotantoeläimiä. Hyödynsin tutkielmassa Douglass C. Northin kehittämää neljää eri organisaatiokategoriaa, jotka ovat poliittiset toimielimet, taloudelliset toimielimet, sosiaaliset toimielimet ja oppilaitokset. Luokittelin eläinsuojelulakiluonnokseen vastanneet sidosryhmät näihin neljään eri organisaatiokategoriaan. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin kehittämä oikeuttamisteoria. Oikeuttamisteoria pohjaa ajatukselle siitä, että sosiaalisessa elämässä tulee usein kiistatilanteita, joissa toimijoille syntyy tarve oikeuttaa oma toimintansa. Kiistatilanteissa toimijat rakentavat argumenttinsa tavalla, jossa vedotaan yhteisenä hyvänä pidettäviin arvonäkökohtiin. Toisistaan poikkeavat näkökohdat muodostavat teorian mukaan seitsemän erilaista oikeuttamisen maailmaa. Tutkimukseni menetelmänä toimii Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan kehittämä julkisen oikeuttamisen analyysi, joka pohjaa oikeuttamisteorian analyysikehikolle ja seitsemälle eri oikeuttamismaailmalle. Olen luokitellut oikeuttamispuheen prosentuaaliset ilmentymät organisaatiokategoriakohtaisesti. Tutkielmani keskeisin tutkimustulos on, että lakiuudistuksessa markkinoiden ja ekologian maailmat asettuivat vastakkain. Tulkitsen markkinoiden maailman luoneen reunaehdot eläinsuojelulakiuudistukselle, koska tuotantoeläimet ovat eläinsuojelulaissa omaisuutta, jonka käyttöä laki säätelee. Analyysini kautta huomasin, että kaikkien organisaatiokategorioiden yhteenlasketuissa sidosryhmälausunnoissa vedottiin eniten ekologian (86 %) ja markkinoiden maailmaan (86 %). Toiseksi eniten lausunnoissa vedottiin teollisuuden (76 %) ja kansalaisuuden maailmoihin (76 %). Maineen (14 %), inspiraation (10 %) ja kodin maailmat (5 %) olivat tutkimukseni sivuosassa, koska näihin maailmoihin vedottiin hyvin harvoin. Tutkielman toinen keskeinen tutkimustulos on se, että tuotantoeläimiin liittyvää oikeuttamispuhetta ilmeni vain 45 % tutkimistani lausunnoista. Tämä voi kertoa siitä, että lausunnonantajat eivät kokeneet tarpeelliseksi selittää omia näkemyksiään minkään oikeuttamismaailman kautta, koska tuotantoeläinten asema osana eläintuotantoa otettiin tulkintani mukaan annettuna. (Tutkielma on tehty osana strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa SILE-hanketta, päätösnumerot 335442 ja 335655.)