Browsing by Subject "etnografia"

Tutkimukseni on tapaustutkimus kolmen suomalais-unkarilaisen sisaruksen kielen piirteistä. Pyrin työssäni selvittämään, minkä tyyppistä koodinvaihtoa heillä ilmenee, ja minkälaisia ovat koodinvaihdon taustalla mahdollisesti vaikuttavat vuorovaikutukselliset funktiot.   Käytän hyväkseni osallistuvaa havainnointia, eli tukeudun sekä arjessa tehtyihin kenttämuistiinpanoihin että perheen keskeisistä pelitilanteista tehtyihin, kokonaiskestoltaan noin kahden tunnin mittaisiin videonauhoituksiin. Tutkimukseni on luonteeltaan etnografista. Koodinvaihdon rakenteellinen tarkastelu on keskeinen osa työtäni, sillä suomi ja unkari ovat molemmat morfologisia kieliä, ja siksi tämän tason analyysi tuo esiin paljon kiinnostavia piirteitä lasten kielestä. Informanteillani on esimerkiksi havaittavissa toistuva kaava, jonka avulla he mukauttavat suomen verbejä unkarin morfologiaan: suomen pitkään AA-vokaaliin päättyvään taivutusmuotoon tai vartaloon lisätään tukiäänteeksi sz-äänne, mikä tekee verbien unkarinmukaisen taivuttamisen mahdolliseksi. Koodinvahdon funktioiden analyysissä näkökulmani on vuorovaikutussosiolingvistinen, ja yhdistän siinä Bhattin ja Bolonyain kehittämää optimaalisuusteoriaa Gumperzin koodinvaihdon teoriaan. Aineistossani keskeisin koodinvaihdon funktio on solidaarisuus, eli informanttieni halu osoittaa kuuluvansa joko Suomen tai Unkarin kulttuuripiiriin. Toisaalta lapset pyrkivät kieltä vaihtamalla käyttämään valtaa ja määrittelemään etäisyyttä perheenjäseniinsä, esimerkiksi sulkemalla keskustelusta ulos suomea osaamattoman isovanhemman. Monissa tilanteissa lapset muokkaavat tilanteen osallistumiskehikkoa koodinvaihdon avulla. Kieltä vaihtamalla ilmaistaan myös näkökulman vaihdoksia, ja poissaolevan vanhemman ääni tuodaan keskusteluun mukaan referoimalla häntä hänen omalla äidinkielellään. Anteeksipyyntötilanteessa koodinvaihto voi liittyä kasvojen säilyttämiseen. Tutkimukseni osoittaa, että informanttieni käyttämä koodinvaihto ei ole mielivaltaista. He myös pystyvät sisäsyntyisen kielitajunsa avulla yhdistämään suomen ja unkarin kieliopillisia rakenteita. Toisaalta koodinvaihdon taustalla vaikuttavat monenlaiset keskustelulliset funktiot, jotka ohjaavat sitä, kumpaa kieltä käytetään. Lapset ovat tietoisia kaksikielisyydestään ja heille on muodostunut vahva kaksikielinen identiteetti, johon myös kielillä leikittely kuuluu.

Tässä tutkimuksessa on havainnoitu Turku Saatanalle Black Metal Festivalia etnografian keinoin, tarkoituksena analysoida Ninian Smartin esittämän seitsemän uskonnon ulottuvuuden ilmenemistä tapahtumassa, satanismin ja black metallin viitekehyksessä. Tutkimuskysymys on: kuinka seitsemän uskonnon ulottuvuutta ilmenevät Turku Saatanalle VII Black Metal Festivaleilla, satanismin ja black metallin viitekehyksessä? Black metal -musiikki ja sen alakulttuuri sekä satanismi ovat tulleet suomalaisille tutuiksi ilmiöiksi 90-luvun saatananpalvojapaniikin myötä. Mustanpuhuvuus ja saatanallinen kuvasto ovat tunnusomaisia tässä alakulttuurissa sekä monet painottavat alakulttuurin satanistisuutta ja saatanakeskeisyyttä. Black metallia voidaan tarkastella satanistisuuden musiikillisena itseilmaisuna. Satanismin juuret linkittyvät eri filosofien, kuten Macchiavellin ja Nietzschen, ajatuksiin sekä kaunokirjallisuuteen. Satanismi tuli erityisen tunnetuksi Anton LaVeyn ja tämän perustaman Saatanan kirkon myötä – tämän ollessa shokeeraavaa. Saatanan kirkko edustaa ateistista satanismia, jossa Saatana toimii ikään kuin metaforisena ideaalina, olematta kuitenkaan totta. 90-luvulla saatananpalvojapaniikin myötä erottelua saatananpalvojien ja satanistien välille pyrittiin tekemään, mutta tänä päivänä erottelu voidaan nähdä turhana. Suomessa pesäeroa ateistiseen satanismiin on tehnyt Azazelin Tähti -seura, joskin seuraan kuuluvat muutkin kuin satanistit. Turku Saatanalle VII Black Metal Festival järjestettiin vuonna 2020 maaliskuussa. Tapahtumassa esiintyi black metal -yhtyeitä kahden päivän ajan. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografisesti havainnoimalla ja kenttäpäiväkirja sekä muut tallenteet on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Kaikki seitsemän uskonnon ulottuvuutta ilmenivät festivaaleilla, joskin erilaisin painotuksin. Festivaalitapahtuman luonteen vuoksi oli oletettavaa, että käytännön ja rituaalin ulottuvuus olisi muihin verrattuna yliedustettuna, sillä koko festivaalin voi itsessään nähdä rituaalisena tapahtumana. Filosofian ja säädöksen ulottuvuudet jäivät suhteellisen pienelle edustukselle, joka oli odotettavissa aineiston tyypin vuoksi. Kuitenkin kaikkia ulottuvuuksia löytyi festivaaleilta. Voidaankin siis ajatella, että black metal olisi rituaalista satanistista toimintaa, sillä rituaalin ja käytännön ulottuvuus tulisi mitä todennäköisimmin olemaan yliedustettuna myös muissa black metal -tapahtumissa.

Previous research has shown that colonization had profound impacts on precolonial Indigenous communities in North America. From the first contact, the explorers’ perception was colored by Eurocentric ideas rooted in European social systems, religion, cultures, and values, which called into question the moral worth and very humanity of Indigenous peoples. In Canada, colonialism introduced Indigenous peoples with a new social order, including new political, social, cultural, and economic structures, as well as a new stigmatized Indigenous identity, which became foundational for subsequent laws, policies, and institutional practices that aimed to erase those very elements deemed problematic. In Canada, Indigenous people have since colonization persistently suffered from poorer health compared to settler and more recent immigrant populations. Research points to both proximal and distal determinants behind the disparities documented in Indigenous health, and suggests that along with contemporary socioeconomic conditions, the distal factors of colonialism, virgin soil epidemics, and policies of subjugation and assimilation have been traumatic and have contributed negatively to the contemporary Indigenous population’s health. This research thesis is located in the field of medical anthropology and examines health, illness, and healing as culturally shaped, personal, embodied, and shared experiences, meanings, and illness realities. The theory used this thesis rests on an embodied meaning-centered approach of illness, which suggests that elements from the psychobiological, sociocultural, symbolic, political, and historical experiential realms blend to form a network of meanings for a sufferer, an embodied experience of an illness world that is shared as part of a community. Situated in the context of colonial history and present health disparities, the research questions of this thesis center on discovering major themes of embodied experiences and meanings of health, illness, and healing in an urban Indigenous community. Altogether eight weeks of daily ethnographic fieldwork was conducted in an Indigenous urban community in Vancouver, Canada, in the spring of 2017. The data for this thesis consisted of fieldnotes, ten individual interviews and one group interview, taped public speeches, photographs, and videos. A thematic analysis identified six significant categories of embodied meanings and experiences of health, illness, and healing in community narratives: colonization and colonialisms, colonization traumas, structural violence, survivance and resilience, reconciliation, and healing with culture. This thesis establishes that colonization and various colonialisms with policies of subjugation and assimilation are seen by community members as profoundly traumatic events with negative impacts on health that persist intergenerationally to this day. Collective memories of colonization and colonialisms inform what it once meant to be healthy, how communities became sick, and how they can become healthy again. Due to contemporary experiences of structural violence and racism, Indigenous community members continue to experience Canada as an enduring colonial space. Healing for community members is achieved by decolonizing minds from the once stigmatized identities introduced by colonization and by reindigenizing their world through reintroducing the original cultures and cultural identities back into their daily practices and healing their perceptions of the self.

Goals. In Finland the popular confirmation school provides young people an opportunity to reflect on their values. One of the goals of confirmation work is to equip the young to ethical reflection on themes like sustainability. As a part of sustainability education food-related themes provide an easily approachable way to reflect on the impact of one´s choices on oneself and others. Eating is a complex phenomenon related to many conflicts both at the individual and societal level. The goal of this study is to describe and analyze meals at a confirmation camp from the perspectives of different actors. The purpose is to examine the role of food at a confirmation camp and to look at the practices that are regarded as indicating sustainability at meals. This study also analyzes how sustainability can be improved at confirmation camps. Methods. This study was conducted as an ethnographic case study. The data was collected at a Vantaa parish confirmation camp and consisted of focused interviews of confirmands, young confirmed volunteers, parish workers and food service staff as well as a field diary kept by the researcher. The interviews were carried out individually or in groups with 20 people participating. After being transcribed the data was analyzed using data-driven content analysis. Results and conclusions. Food had a wide range of meanings at the confirmation camp of which the most important seemed to be receiving nutrition and experiencing eating as a so-cial event. The meal times were also moments to share information, they gave a structure to the days and food was seen to affect the atmosphere at camp. Between the shared meals, the young people were constantly snacking sweets and other snacks they had brought to camp. Different actors had different perceptions of the visibility of sustainability in confirma-tion camp meals, but in general it was thought not be visible enough. Among other things increasing the share of vegetarian food and improving recycling opportunities were suggested to promote sustainability. The lack of resources and co-operation and the eating habits of young people were seen as challenges for carrying out the developmental suggestions concerning sustainability.

The aim of this master’s thesis is to study disorder in the everyday life of primary school. As an institution, primary school aims at order and the maintaining of order which can be perceived as compulsory education, regulated grade levels and teacher leadership. The formal side of Finnish comprehensive school and its orders have been studied widely in Finland. Instead, disorder in schools and the informal side of the school system have received less attention. Order and disorder are often viewed as a pair of counterparts, with former being desirable and latter avoidable. By looking into disorder, the aim is to understand disorder as a phenomenon that takes place in the everyday life of primary school. This master’s thesis draws its theoretical background from feminist studies, critical education, and sociology. This piece of research is a qualitative study and was conducted through an ethnographic method. The data collected consists of field notes that were produced at a primary school in the Helsinki Metropolitan Area. The field work lasted from the beginning of August until the end of October 2020. The observation took place in the physical setting of the school. The observational focus was first on calling attention to and naming disorder. In addition, attention was drawn to the power relations of various agents of the school. Also, the relationship between power and disorder was observed. In the examination of the collected data, the events where order and disorder appeared as counterparts were pointed out. Also, the events where order was named were also the situations which indicated disorder. As a result of this research, three main themes were found. First, disorder can be seen to be tangled in the everyday life of primary school and its spaces and time. Second, in the everyday life of primary school disorder and order are constantly being redefined. Third, by the repetitions of different actions, power was accumulated to certain agents of the school. These agents held the power to name disorder. In the everyday life of primary school, disorder can be viewed in multiple ways. This research identifies some of them.

Tavoitteet. Tässä tutkielmassa tavoitteena oli kuvata 1-vuotiaiden lasten vuorovaikutusta päiväkodin sosiaalisessa ympäristössä. Kiinnostuksen kohteina olivat, miten 1-vuotiaat lapset asettuvat vuorovaikutukseen vertaistensa ja aikuisten kanssa, sekä se miten aikuinen asettuu vuorovaikutukseen 1-vuotiaan lapsen kanssa. Tutkielmaan osallistui kaksi lasta, jotka olivat vasta aloittaneet varhaiskasvatuksessa ja heidän ryhmänsä työntekijät sekä osa vertaisryhmästä. Pienten lasten arjesta päiväkodissa on vielä vähän tutkimusta verrattuna isompiin varhaiskasvatusikäisiin lapsiin tai koululaisiin (White ym., 2022a). Amorim kollegoineen (2022) toteaa aiempien tutkimusten osoittavan, että lapsi on jo hyvin pienestä alle vuoden ikäisestä lähtien vuorovaikutukseen suuntautuva ja siihen oma-aloitteisesti myös muita kutsuva. Usein tutkimuksissa pienten lasten vuorovaikutus jää kuitenkin heidän mukaansa hyvin vähälle tarkastelulle. Menetelmät. Tämä tutkimus on etnografinen tutkimus kahdesta noin vuoden ikäisestä lapsesta, heidän ryhmänsä työntekijöistä sekä vertaisista. Aineisto kerättiin päiväkotipäivien aamupäivistä havainnoimalla aitoja vuorovaikutustilanteita. Havainnoinnissa yhdistyivät suoran havainnoinnin sekä osallistuvan havainnoinnin tyylit. Aineiston analyysi alkoi sisällön analyysilla, aineistoa järjestämällä ja poistamalla siitä kysymysten kannalta epäolennaisia tilanteita. Lopullinen aineisto analysoitiin tiheällä kuvauksella. Tulokset ja johtopäätökset. Tämän tutkimuksen keskeisiä havaintoja olivat, miten paljon 1-vuotiaat lapset osallistuvat sekä suuntautuvat vuorovaikutukseen ja haluavat vaikuttaa ympäristöönsä sekä tulla huomatuiksi. Aikuisen asettuminen vuorovaikutukseen oli olennaista siinä, että vuorovaikutustilanne oli pitkäkestoinen ja sisällöltään rikas. Lapset suuntautuivat myös usein vertaisiinsa ja aikuisen tärkeänä tehtävänä oli mahdollistaa vertaisten vuorovaikutus. Aikuinen voi toiminnallaan estää tai tukea näitä tärkeitä vertaissuhteita ja niistä seuraavaa vuorovaikutusta ja oppimista. Tästä johtopäätöksenä voidaan todeta, miten merkittävää on, että varhaiskasvatuksen henkilöstö ymmärtää pienten lasten vuorovaikutuksen merkitystä ja sen luonnetta varhaiskasvatusympäristössä. Ammattilaisten on tunnistettava ja tunnustettava jo pienten lasten tapa asettua ja olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa sekä tuettava vuorovaikutustilanteita, jotta lapset voivat kasvaa ja kehittyä osaksi omaa yhteisöään sen tasavertaisina jäseninä.

Tutkielmassa tarkastellaan museokuluttajien kokemuksia museovierailun aikana. Tutkimus rakentaa tulkintaa museokuluttajien kokemuksista analysoimalla niitä hetkiä, jolloin kuluttajat kohtaavat museon tarjoaman palveluympäristön. Museokokemuksen analyysiin sovelletaan palvelumuotoilun teoriaa ja lähestymistapoja, jossa kontaktipisteiden merkitys nähdään merkityksellisenä kokemuksen muodostumisessa. Tutkimus pyrkii myös kehittämään museopalveluita, jotta museokuluttajille voidaan tarjota muistettavampia kokemuksia. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografisin menetelmin havainnoimalla ja haastattelemalla museokuluttajia syyskuusta joulukuuhun 2013. Havainnointi suoritettiin Suomen kansallismuseon tiloissa haastattelujen ja juttutuokioiden lomassa. Haastatteluaineisto koostuu viidestä haastattelusta sekä 28 lyhyestä, keskustelumaisesta juttutuokiosta. Aineiston analyysissa on eritelty palvelukokemuksen syntymistä museotilassa sekä tyypitelty museokuluttajaryhmiä heidän kokemustensa perusteella. Tutkimuksen mukaan museokokemus muodostuu kolmesta osa-alueesta: museotunnelmasta, tarinoista ja oppimiskokemuksesta. Museotunnelma asettaa museovieraan tietynlaiseen rentoutuneeseen olotilaan. Rentoutunut olotila kumpuaa museon epäkaupallisesta ympäristössä, jossa toimitaan epäitsekkäästi toiset museovieraat huomioon ottaen. Museot toimivat myös tarinoiden välittäjinä itsestään toisille osapuolille, tarinat elävät aikaa ja voivat vaikuttaa vielä museovierailun jälkeenkin. Näyttelyistä etsitään lisäksi oppimiskokemuksia ja haastetta mielikuvitukselle. Museokävijät on tyypitelty tutkimuksessa kahteen tyyppiin: paljon ja harvoin museossa käyviin. Paljon museossa käyvät pystyvät nauttimaan museosta myös yksin ja heille museon tunnelma ja vaihtuvat näyttelyt ovat tärkeitä. Harvoin museossa käyvät hakevat helpompia elämyksiä osallistuttavista näyttelyistä ja heille on tyypillistä myös se, etteivät he saa kokemuksesta täyteläistä ilman sosiaalista kanssakäymistä. Kuluttajat hakevat yhä enemmän elämyksiä – myös museoista. Museon elämyksellisyyteen liittyy kaikkien aistien muodostama kokonaiskokemus. Moniaistisuuden lisäksi museokuluttajan osallistaminen näyttelyyn lisää näyttelyn elämyksellisyyttä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa esittelen erilaisia kulttuuriperintötyöhön osallistumisen muotoja ja motivaatiota niiden takana. Tutkielman aineisto koostuu kaksilla avoimilla kaivauksilla tehdyistä haastatteluista ja havainnoinnista sekä esimerkeistä, jotka ovat poimittu kaivauksien yhteydessä olleista sosiaalisen median kanavista. Tutkielman olen tehnyt osana Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanketta. Kiinnostukseni kohteina ovat sekä kenttätyöt että niiden rinnalla sosiaalinen media, jolla tarjottiin laajemmalle yleisölle mahdollisuus osallistua kulttuuriperintötyöhön. Tutkielmani teoreettinen tausta ammentaa osallistavasta etnografiasta (participatory ethnography), mutta nojautuu myös varhaisempiin näkökulmiin osallistumisesta. Työssäni selvitän osallistamisen ja sosiaalisen median käytön hyötyä kulttuuriperintötyölle. Haastatteluaineiston keräsin avoimilla arkeologisilla kaivauksilla kesinä 2016 ja 2017. Sosiaalisen median sisältö on hankkeen tutkijoiden yhdessä tuottamaa ja valikoin sieltä edustavimpia esimerkkejä. Analysoin aineistoa etsien tiettyjä teemoja ja samankaltaisuuksia näiden toisistaan eroavien aineistojen välillä. Aineiston ja analyysin kontekstina toimivat toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ja nk. synkkä kulttuuriperintö Lapissa. Työssä tutkin sekä vapaaehtoisten kaivajien kokemuksia, että sosiaalisen median ja kaivausten synnyttämää osallisuutta yhteisöarkeologian ympärillä. Moniaineistoinen työ mahdollisti kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen näkökulman yhdistämisen etnografian kuvailevaan tutkimustapaan. Aineistoa olen analysoinut englanninkielisten sanojen "participation" ja "engagement" kautta. Ensimmäinen viittaa syvempään ja kokonaisvaltaisempaan osallistumiseen, kun jälkimmäinen taas on pinnallisempi kosketus kulttuuriperintötyöhön. "Participation" sopii siis paremmin fyysisesti kentällä tapahtuneeseen vapaaehtoisten osallistumiseen ja "engagement" sosiaalisen median kautta muodostuneeseen yhteyteen kaivauksien kanssa. Työssä pohdin myös osallistumisen mahdollistavia puolia esteettömyyden ja kulttuuriperinnön politisoitumisen kautta. Kaivauskokemus ja sosiaalisen median tarjoamat mahdollisuudet otettiin positiivisesti vastaan ja yhteisöllisen kulttuuriperintötyön hyödyt olivat nähtävissä aineistosta.

Jätteet ovat olennainen osa länsimaista elämänmuotoa, sen tuotanto- ja kulutusketjuja sekä sosiaalisten suhteiden ja arkielämän järjestystä. Kulutusyhteiskunnan marginaalissa toimii joukko ihmisiä, jotka vähentävät hiilijalanjälkeään ja hyödyntävät muiden jätteitä dyykkaamalla niitä roskiksista. Tämän pro gradun tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitä dyykkaus on arkisena toimintana, ja millaisia merkityksiä dyykkarit itse siihen liittävät? 2) Kuinka dyykkarit haastavat länsimaisen kulutusyhteiskunnan normit ottamalla jätteiksi luokitellut tavarat uudelleen käyttöön? Vaikka jäteyhteiskunnasta ja ruokahävikistä on käyty viime vuosina paljon sekä julkista että yhteiskuntatieteellistä keskustelua, on dyykkausta ilmiönä tutkittu tähän mennessä melko vähän Suomen oloissa. Tämä tutkielman kontribuutio on tarjota aiheesta lisää empiiristä tutkimustietoa. Tutkielman lähestymistapa on etnografinen tapaustutkimus, jota varten on haastateltu yhteensä 11 dyykkausta harrastavaa henkilöä. Tutkimusaineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista ja haastatteluista sekä yhdestä puolistrukturoidusta ryhmähaastattelusta. Aineisto on koodattu ja analysoitu laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Teoreettinen viitekehys sijoittuu yhteiskuntatieteelliseen jätetutkimukseen sekä aikaisempaan dyykkausta pääasiassa alakulttuurina käsittelevään tutkimukseen. Tämän tutkielman keskeinen johtopäätös on, että dyykkaus on arkielämän tee-se-itse-aktivismia ja alakulttuuria, jossa on keskeistä löytämisen ilo ja yhteisöllisyys. Kulutusyhteiskunnan runsaan ylijäämän hyödyntäminen mahdollistaa vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan, jota motivoivat taloudellinen riippumattomuus ja ekologiset arvot. Dyykkaukseen kohdistuu moninaista kontrollia elintarviketurvallisuuden ja jätteiden omistussuhteiden vuoksi. Tutkielmassa osoitetaan, kuinka dyykkarit lajittelemalla, käsittelemällä ja säilömällä roskiksesta lahjana saamansa saaliit kyseenalaistavat länsimaisessa yhteiskunnassa vallitsevan käsityksen siitä, mitkä asiat luokitellaan likaisiksi jätteiksi ja luovat niille uuden arvon käyttökelpoisina ruokina ja esineinä. Muutokset elämäntilanteissa vaikuttavat dyykkaustottumuksiin.

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.