Browsing by Subject "evankelis-luterilainen"

Yhteiskunnan vähäosaisista huolehtiminen oli perinteisesti kuulunut kirkon tehtäviin. Vuonna 1865 Suomessa kuitenkin annettiin kunnallisasetus, jonka myötä kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan, ja yhteiskunnalliset tehtävät, köyhäinhoito mukaan lukien, siirtyivät seurakunnilta kuntien vastuulle. Tämä työ selvittää seurakuntien roolia maalaispitäjien köyhäinhoitotoiminnassa vuoden 1865 jälkeen. Aihetta tarkastellaan arkistolähteiden valossa yhden esimerkkipitäjän, Etelä-Savossa sijaitsevan Heinäveden, kautta. Tutkimuksessa selvitetään, mitä oli sairaiden ja vammaisten hoito Heinävedellä vuosina 1865–1879. Miten sairaita ja vammaisia hoidettiin, mikä oli seurakunnan ja kunnan rooli maalaispitäjän huoltotoiminnassa, ja millaista muutosta köyhäinhoidossa tapahtui? Työssä tarkastellaan myös sitä, mitä sairauksia maalaispitäjässä 1800-luvun jälkipuoliskolla esiintyi, ja miten niitä yritettiin parantaa. Heinävedellä kunta saatiin perustettua vasta vuonna 1869, ja seurakunta huolehti sairaista ja vammaisista vielä vuodet 1865–1869, kun nälkävuodet aiheuttivat pitäjän köyhäinhoidolle suuren rasituksen. Kunnallishallinnon toimeenpanon jälkeen vastuu köyhäinhoidosta siirtyi nopeasti kunnalle, ja seurakunnan rooli hätää kärsivien auttamisessa väheni, mutta ei kuitenkaan lakannut kokonaan. 1870-luvulla papit vielä ikään kuin paikkasivat kunnallisen köyhäinhoidon aukkoja ja ilmoittivat avuntarpeesta edelleen muille viranomaisille. Seurakunnan edustus kunnalliselimissä myös pysyi vahvana koko 1870-luvun ajan. Heinävedellä sairaita ja vammaisia huollettiin ruotuhoidossa ja elätteellä, ja lisäksi tarvitseville jaettiin avustuksia rahana ja viljana. Köyhäinhoidon kulut maksettiin vaivaishoitokassasta, jonka pääasiallinen tulonlähde oli väestöltä kannettu köyhäinhoitovero. Vuosina 1865–1879 köyhäinhoidon tarve kasvoi Heinävedellä jatkuvasti, mihin osaltaan vaikuttivat 1860-luvun nälkävuodet. Kasvaneeseen köyhäinhoidon tarpeeseen pyrittiin vastaamaan korottamalla köyhäinhoitoveroja. Heinäveden asukkaiden terveydestä huolehtiminen kuului alueen piirilääkärin vastuulle, mutta käytännössä lääkärin toiminta sairaiden hyväksi jäi melko vaatimattomaksi piirin laajan maantieteellisen alueen ja suuren väestömäärän vuoksi. Suurimman uhan väestön terveydelle tutkitulla ajanjaksolla muodostivat erilaiset tartuntataudit, kuten punatauti, isorokko ja hinkuyskä. 1870-luvun jälkipuoliskolla terveyspalvelut alkoivat Heinävedellä vähitellen kehittyä esimerkiksi kätilön palkkaamisen ja apteekkilaatikon perustamisen kautta. Tutkimuksessa esiin nousseet tulokset kuvaavat Heinäveden pitäjää ja seurakuntaa, mutta niiden perusteella voidaan kenties hahmotella yleisiä suuntaviivoja itäisen Suomen maalaispitäjien sairaiden ja vammaisten huoltamisesta.