Browsing by Subject "fantasia"

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen tiedekunta Tekijä – Författare – Author Mervi Saarelainen Työn nimi – Arbetets titel – Title Charmed Life, Fire and Hemlock, Neverwhere, Coraline: Role Models for Girls by Diana Wynne Jones and Neil Gaiman Oppiaine – Läroämne – Subject Englantilainen filologia Työn laji – Arbetets art – Level Pro Gradu Aika – Datum – Month and year Marraskuu 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 71 Tiivistelmä – Referat – Abstract Yhdistän tässä Pro Gradu -työssäni kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä ja feminististä teoriaa. Primäärilähteinäni ovat neljä fantasiagenreen kuuluvaa kirjaa: Diana Wynne Jonesin Charmed Life (1977) ja Fire and Hemlock (1985) ja Neil Gaimanin Neverwhere (1996) ja Coraline (2002). Tutkin millaisia roolimalleja näissä kirjoissa esitetään tytöille. Esitän työssäni, että tasa-arvon edistämiseksi myös kulttuuristen esikuvien, kuten esimerkiksi lastenkirjallisuuden roolimallien tulisi olla monipuolisia ja vapautuneita ahtaista sukupuolinormeista. Teoreettisena lähtökohtanani on feministisen teorian esittämä kaksinapaisen vastakkainasettelun kyseenalaistaminen. Sen sijaan, että miehet perinteisesti nähdään edustavan älyä ja voimaa ja naisten tunteita ja heikkoutta, bipolaaristen dikotomioiden kyseenalaistaminen ehdottaa jyrkkien vastakohtien sijaan jatkumoa avuksi analysointiin. Feministisen kirjallisuudentutkimuksen taustaa vasten tarkastelen myös angloamerikkalaisen lastenkirjallisuuden historiaa ja analysoin tyttöjen ja naisten henkilöhahmoja valitsemissani teoksissa. Sovellan henkilöhahmoihin erilaisia teorioita tyttöjen ja naisten sankaruudesta, joka saattaa erota huomattavasti poikien ja miesten sankaruudesta. Pyrinkin nostamaan esille arkipäivän sankaruuden, joka saattaa olla naisille tyypillisempää kuin miehille. Jotta henkilöhahmojen keskinäinen vertailu olisi helppoa, tutkin samoja ominaisuuksia jokaisen henkilöhahmon kohdalla, ja kerään löydökseni kahdeksaan taulukkoon, joissa luonnehdin tutkimieni henkilöhahmojen keskeisiä piirteitä. Primäärilähteitteni tyttö- ja naishahmot saattavat poiketa paljon perinteisestä lastenkirjallisuuden mallista, joka on usein kasvatuksellinen. Lisäksi monet tutkimistani henkilöhahmoista kyseenalaistavat toiminnallaan käsityksiä esimerkiksi lapsuuden viattomuudesta. Tutkimani henkilöhahmot ovat piirteiltään usein monipuolisia kokonaisuuksia, joissa saattaa olla perinteisesti niin hyvinä kuin pahoinakin pidettyjä luonteenpiirteitä. Tutkimieni henkilöhahmojen arvottaminen yksinkertaisesti hyväksi tai pahaksi on usein haasteellista. Eräs tärkeimmistä löydöistäni on ulkonäön merkittävyys. Ainoastaan yksi henkilöhamoista, Coraline, esitellään lukijoille ennemminkin ajattelijana ja tekijänä, sillä hänen ulkoista olemustaan ei ole juurikaan kommentoitu. Ehdotankin, että Coraline on roolimallina erittäin inspiroiva, ja että hän saattaa olla tutkimistani hahmoista kaikkein modernein. Primäärilähteissäni on myös useita esimerkkejä naisten sankarillisuudesta. Nämä sankariteot saattavat olla perinteisiä urotekoja, kuten esimerkiksi maailman pelastaminen, tai arkipäiväisempää urheutta, kuten hädänalaisen lähimmäisen auttaminen. Pohdinnassani ehdotan jatkotutkimuksen aiheeksi etenkin Wynne Jonesin Fire and Hemlock -kirjaa, jonka eräät aiheet saattavat olla tällä hetkellä kyseenalaisia. Teoksen päähenkilö ystävystyy pikkutyttönä aikuisen miehen kanssa, ja tytön varttuessa heidän ystävyyttään voi kutsua jopa sukupolvien väliseksi flirtiksi, käyttäytymiseksi, joka on saattanut muuttaa merkitystään viime aikoina. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Kirjallisuudentutkimus, sukupuolentutkimus, fantasia, Diana Wynne Jones, Neil Gaiman, tyttöjen roolimallit, sankaruus Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information Noidan veli, Tuli ja myrkkykatko, Neverwhere – maanalainen Lontoo, Coraline: Diana Wynne Jonesin ja Neil Gaimanin roolimalleja tytöille

Tutkielman aihe on luonnonkuvaus ja ihmisten ja luonnon välisten vuorovaikutussuhteiden esitys Ursula K. Le Guinin Maameri-sarjan (1968–2001) fantasiakirjoissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, miten ihmisten ja eläinten eroja esitetään kirjoissa fantastisten hahmojen kautta sekä miten fantastisia elementtejä käytetään kuvaamaan ihmisten ja luonnon vuorovaikutusta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään ekokriittistä kirjallisuudentutkimusta sekä fantasia- ja lastenkirjallisuudentutkimusta. Maameri-kirjoissa ihmisten ja eläinten välistä suhdetta voidaan nähdä käsiteltävän lohikäärmeiden kautta: lohikäärmeissä ihmisenkaltainen puhekyky yhdistyy ei-inhimillisiksi miellettyihin piirteisiin. Le Guinin lohikäärmeet pohjautuvat selvästi aikaisemman fantasiakirjallisuuden, erityisesti Tolkienin lohikäärmeisiin. Kirjasarjan aikana niiden representaatio kuitenkin muuttuu perinteisestä moniulotteisemmaksi ja niihin (sekä laajemmin eläimiin) liittyviä käsityksiä kyseenalaistetaan. Maameren mytologia sisältää sekä evolutiivisia että raamatullisia viitteitä ihmisten ja lohikäärmeiden (/eläinten) eriytymiseen liittyen, mutta painottaa kuitenkin näiden yhteistä historiaa ja sukulaisuussuhdetta. Ihmisten ja luonnon vuorovaikutus ilmenee kirjoissa taikuuden sekä tasapainon käsitteen kautta. Tasapainolla (’balance’) viitataan kirjoissa niin ekologiseen kuin yhteiskunnalliseen tai henkiseen tasapainoon ja terveyteen. Taikuus esitetään kirjoissa voimana, jonka käyttöä tulee rajoittaa vain välttämättömään, sillä se saattaa horjuttaa tasapainoa ihmisten ja luonnon välisten vuorovaikutussuhteiden takia. Luonnossa vallitsevia vuorovaikutussuhteita ja verkostoja konkretisoidaan siis kirjoissa tasapainon käsitteen kautta. Taikavoimat esitetään vallankäytön välineenä, jonka oikeaoppista käyttöä edustaa erityisesti sen käyttämisestä kieltäytyminen, sillä se saattaa vaarantaa ekologisen (tai muun) tasapainon, jonka säilyttäminen esitetään edellytyksenä sekä ympäristön että ihmisten hyvinvoinnille. Fantastisten elementtiensä kautta Maameri-sarja herättää kysymyksiä ihmisten vuorovaikutuksesta ja suhteesta luontoon. Tutkielma osoittaa, että ihmiskeskeisyys ja vallantavoittelu esitetään kirjoissa haitallisena luonnon ja yhteiskunnan hyvinvoinnille, joita ympäristökeskeisempi maailmankuva sen sijaan tukee. Huolimatta siitä, että kyse on fantasiakirjasta, Maameren ympäristöön liittyvät teemat ovat relevantteja ja ajankohtaisia nykypäivän kannalta, ja ne esitetään vetoavalla ja konkreettisella tavalla nimenomaan fantasian keinoja käyttäen.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Tässä pro gradussa käsitellään kuvan ja sanan kääntämistä kuvitetussa fantasiaromaanissa. Tutkimuksessa pohditaan, mitä tapahtuu kuvitetun kirjan käännökselle, kun käännös painetaan ilman kuvia. Samalla analysoidaan kuvien funktiota kuvitetussa romaanissa. Aihe liittyy kuvan ja sanan, intersemioottisen kääntämisen sekä kuvakirjatutkimuksen perinteeseen. Teoriaosuudessa käsitellään Roman Jacobsonin (1987) intersemioottista teoriaa sekä Ulla Rhedinin (1992) ja Uri Shulevitzin (1985) kuvakirja-teorioita. Suomessa kuvan ja sanan aihepiiriä ovat tutkineet mm. Kai Mikkonen ja Riitta Oittinen. Pro gradun aineistona on Cornelia Funken Reckless, Steinerness Fleisch -romaani (2010) ja sen suomennos Reckless, Kiveen kadonnut (2011). Romaanin on suomentanut Marja Kyrö. Kirja on suunnattu nuorille. Lähdeteoksessa on 350 sivua ja suomennoksessa 299 sivua. Lähdeteoksen 80 kuvasta on valittu analysoitavaksi 16 mahdollisimman erilaista kuvaa. Kuvat sijoittuvat kirjan alkuun, loppuun sekä lukujen alkuihin ja loppuihin. Tekstistä on poimittu kuviin viittaavat kohdat, joita verrataan sekä kuviin että käännöksen vastaaviin kohtiin. Tutkimuksen metodi perustuu Hartmut Stöcklin (2011) kuva-analyysiin ja Gunther Kressin ja Theo van Leeuwenin kuvakielioppiin (2006). Stöcklin teorian mukaisesti lähdeteoksesta on analysoitu kirjan ulkonäköä, kuvien sisältöä sekä kuvien ja tekstin välistä suhdetta. Kuvien sisällön tutkimuksessa on hyödynnetty Kressin ja van Leeuwenin kuvakielioppia. Tutkimuksessa saatiin vastaavia tuloksia kuin Ulla Rhedin (1992) on saanut eeppisestä kuvakirjasta. Reckless-romaanin kuvissa on hyvin vähän liikettä verrattaessa kuvia tekstiin. Kuvissa oleva liike taas on pienieleistä. Kuvissa kuvataan melko pitkiä tekstikappaleita. Kuvien aiheella on suuri merkitys tekstissä. Lisäksi todetaan, että kuvien ensisijainen funktio on teoriakirjallisuuden mukaisesti koristava sekä tarkentava. Kuvilla on kirjaa yhteen sitova sekä tekstiä ennakoiva funktio. Kuvia ei ole yhtä poikkeusta lukuun ottamatta huomioitu käännettäessä. Koska lähes kaikki kuvat olivat kuitenkin niin yhdenmukaisia tekstin kanssa kuin mahdollista, käännöksessä kuvia olisi ollut vaikea huomioida enää paremmin. Toisin kuin kuvakirjoissa, moni kuva on lineaarisessa suhteessa tekstiin eli kuvat ja teksti vuorottelevat vähemmän kerronnassa. Lopuksi voidaan todeta, että kuvien pois jättämisellä on vain vähäinen merkitys sisällön kannalta. Kuvien pois jättäminen saattaa silti vaikuttaa siihen, millaisen ensivaikutelman kirja tekee ostajaan. Lähdeteoksen kannet ja ulkoasu luovat sisältöä paremmin vastaavan mielikuvan kuin käännös. Tämän lisäksi lähdeteoksen kuvat ovat tekstiä ennakoivia, eli ne saavat lukijan odottamaan seuraavaa lukua. Kuvien funktio on siis saada lukija jatkamaan lukemista. Tämä funktio ei välity käännöksestä.

Pro gradu -työssäni tutkin Marko Hautalan romaanin Unikoira (2012) fiktiivistä maailmaa ja lajia. Keskeisenä ikkunana näihin molempiin toimii mimesiksen ja fantasian välinen suhde: millainen se on Hautalan romaanissa ja millainen se tyypillisesti on ollut eri genreissä. Analysoin romaanin mimeettisiä ja fantastisia piirteitä ja niiden välistä jännitettä suhteessa maagisen realismin, tieteisfiktion ja kauhun vakiintuneisiin tapoihin kuvata maailmaansa. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana toimii Alastair Fowlerin lajiteoria (1982), jonka mukaan kirjallisuuden lajit rakentuvat vakiintuneiden piirrerepertoaarien ympärille. Hautalan romaanin lajiyhteyksiä hahmottaakseni lähestyn teosta järjestelmällisesti tarkastellen sitä maagisen realismin, scifin ja kauhun teorioita vasten. Millaisia elementtejä teos lainaa eri lajien repertoaareista? Kuvastaako romaani niin kokonaisvaltaisesti genrejen repertoaareja, että teos voidaan nähdä lajia edustavana? Unikoira osoittautui monitasoiseksi teokseksi, jossa lähes jokainen elementti on merkityksellinen kokonaisuutta vasten tarkasteltuna. Runsaat viittaukset teoksen sisä- ja ulkopuolelle tuottavat vaikutelman itsetietoisesta romaanista. Fiktiivisen maailman häilyminen mimesiksen ja fantasian välillä on eräs romaanin tietoisen harkituista asetelmista: romaanin sisäistekijä rakentaa monitulkintaisuutta pyrkimällä toisaalta luonnollistamaan fantastisten elementtien esiintymistä teoksessa, toisaalta ylläpitämään mimesiksen ja fantasian vastakkainasettelua. Romaani ottaa epäsuorasti kantaa omaan paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa toisaalta leikittelemällä realistisen ja fantastisen kirjallisuuden rajamailla yhdistelemällä molempien konventioita, toisaalta upottamalla maailmaansa runsain määrin aineksia eri lajien repertoaareista sekä tieteis- ja kauhufiktiivisistä subteksteistä. Postmodernin itsetietoisena ja lajirajoja ylittävänä teoksena Hautalan Unikoiran edustaa uudenlaista spekulatiivista fiktiota, jota voidaan luonnehtia esimerkiksi reaalifantasiaksi. Fowlerin lajiteorian mukaan lajeja yhdistelevä teos voi olla hybridi tai modulaatio. Hybridissä kahden tai useamman genren repertuaarit ovat tasapainossa siten, ettei yksikään dominoi kokonaisuutta kun taas modulaatiossa tällainen tasapaino ei toteudu. Unikoira näyttäytyy lajihybridinä, kun tarkastelu rajoitetaan kauhun ja tieteisfiktion suhteeseen. Samaan aikaan teoksessa esiintyy myös piirteitä lajeista, joiden repertoaarit eivät kuitenkaan ole tarpeeksi kokonaisvaltaisesti läsnä tuottaakseen lajitulkintaa. Esimerkiksi maaginen realismi osoittautuu analyysin perusteella ennemminkin Hautalan romaanin tyylilajiksi kuin lajiksi.

Tarkastelen työssäni Seita Vuorelan romaanin Karikon (2012) kerrontaa, lajia ja fiktiivisen maailmankaikkeuden rakennetta. Tutkin, millaisista osista teoksen maailmankaikkeus koostuu, millaisia kerronnallisia keinoja sisäistekijä teoksessa käyttää ja millaisen kuvan kertojat välittävät teoksen reaalimaailmasta. Erityisen kiinnostunut olen syistä: miksi juuri näitä kerronnallisia keinoja on käytetty ja miksi kertojat välittävät tietyn kuvan reaalimaailmasta? Lisäksi tutkin, onko reaalimaailma yliluonnollinen vai luonnollinen ja lopulta sitä, mihin temaattiseen tulkintaan teoksen rakenteet lukijaa kutsuvat. Karikko kertoo 14-vuotiaan Mitjan kuolemasta ja sen hyväksymisestä. Henkilökertoja Mitja kertoo retrospektiivisen tarinan, jossa hänen paras ystävänsä Noel kuolee tapaturmaisesti pudotessaan hylätyn rakennuksen kattopuomilta. Kuoleman jälkeen Mitja lähtee perheensä kanssa matkalle, joka päättyy ennen aikojaan tuntemattomalle leirintäalueelle. Leirintäalueen rannalla Mitja tutustuu hylyiksi itseään nimittäviin poikiin, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Rannalla asustaa myös salaperäinen tyttö, joka pitää Hotelli Horisonttia. Kerrontahetkellä Mitja tietää olevansa kuollut, mutta uskottelee lukijalle toisin. Romaani on kerrottu useasta eri näkökulmasta, jotka yhdistämällä lukija saa pirstaleisen ja ristiriitaisen kuvan tapahtumista. Henkilökertojan lisäksi Karikossa on ulkopuolinen kertoja, joka fokalisoi vuoroin Mitjan isoveljeä Vladimiria ja rannalla asuvaa tyttöä. Jokainen henkilö ja kertoja muodostaa osamaailmoja, joiden suhdetta fiktiiviseen reaalimaailmaan tarkastelen. Analysoin kertojatyyppejä ja tutkin niiden luotettavuutta. Henkilökertoja Mitja myöntää valehtelevansa ja muistavansa asioita väärin, joten häntä voi pitää paitsi epäluotettavana myös äärimmäisen rehellisenä kertojana. Lukija muodostaa kuvan fiktion reaalimaailmasta kertojien kertoman perusteella. Karikossa kertojat eivät todenna yhtenäistä reaalimaailmaa, joten on tulkintakysymys, onko teoksen reaalimaailma luonnollinen vai yliluonnollinen. Teoksen monimutkainen rakenne kutsuu lukijaa temaattiseen tulkintaan. Mahdollisten maailmojen poetiikan mukaan teos ei jäljittele meidän todellisuuttamme vaan muodostaa oman fiktiivisen maailmankaikkeutensa, jossa asiat, jotka olisivat voineet tapahtua, ovat yhtä tärkeä osa juonta kuin oikeasti tapahtuneet asiat. Karikossa kerrotaan vaihtoehtoisia tapahtumankulkuja, joista lukijan annetaan valita mieleisensä. Karikkoa voi lukea fantasiana, jossa kuolleet voivat olla yhteydessä eläviin, mutta sen voi lukea myös allegoriana, joka kuvaa Vladimirin ja muun perheen suruprosessia perheenjäsenen menehtymisen jälkeen. On myös mahdollista tulkita, että Vladimir on Karikon tekijä-kertoja. Romaanissa kuvataan Vladimirin kirjoitusprosessia, jonka tuotos muistuttaa erehdyttävän paljon Karikon tarinaa. Tulkitsi romaanin kummin vain, kertominen nähdään joka tapauksessa eheyttävänä toimintana trauman käsittelyssä. Vladimiriksi tulkittava ääni Karikon prologissa pitää kertomista välttämättömänä, jotta pääsisi pois ”pimeästä”. Myös Mitja pitää kertomista velvollisuutenaan. Karikon alussa lukija saa väärän käsityksen tapahtumista, koska hän joutuu tarkastelemaan teoksen reaalimaailmaa Mitjan ja Vladimirin toivemaailmojen läpi. Näissä toivemaailmoissa Mitja on elossa. Kun toivemaailmat väistyvät, lukijalle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista versiota teoksen reaalimaailmasta: joko Mitja on ollut kuolleena elävien maailmassa ja päässyt lopulta lähtemään matkalle kohti kuolleiden maailmaa tai Vladimir on kuvitellut kaiken. Karikko on monitulkintainen romaani, jonka sisäistekijä ei tarjoa yhtä tulkintavaihtoehtoa. Itsestään tietoisella eli metafiktiivisella romaanilla halutaan saada lukijan pohtimaan todellisuuden luonnetta: mitä oikeastaan voimme tietää ja millä perusteella?

Tutkielmassani tarkastelen miten Terry Pratchettin satiirinen fantasiasarja Discworld (suom. Kiekkomaailma) rakentaa fiktiivisen maailmaansa kuvailun, kerronnan ja genren avulla, ja miten nämä eri ominaisuudet toimivat yhdessä. Käyn läpi maailman eri osia, esimerkiksi taian ja teknologian käyttö ja kehitys sekä hahmojen suhteet toisiinsa ja maailmaan. Lisäksi käsittelen fiktiivisen maailman politiikkaa ja historiaa sekä fantasian ja satiirin vaikutukset kerrontaan ja maailman ontologiseen perustaan. Keskityn ensisijaisesti neljään romaaniin. Nämä ovat sarjan 13. romaani Small Gods (suom. Pienet jumalat), 23. romaani Carpe Jugulum, 25. romaani The Truth (suom. Totuuden torvi), sekä 34. romaani, Thud! (suom. Muks!). Käsittelen kuitenkin myös lyhyesti sitä, miten sarja toimii kokonaisuutena. Terry Pratchett luo maailmanrakentamisen keinoin uskottavan tarinamaailman, joka perustuu lukijoille tuttuihin fantasian ja todellisen maailman ominaisuuksiin. Romaanit rakentavat maailmaa tarkastelemalla kerronnoissaan eri maita, kulttuureja ja maailmankuvia. Vaikka sarjan maailma on sinänsä absurdi, johdonmukaiset yksityiskohdat ja kertomukset tekevät siitä ymmärrettävän ja kiinnostavan. Lukijat pystyvät näin ollen päättelemään maailmasta enemmän kuin romaanit siitä kertovat, joka puolestaan saa tarinamaailman tuntumaan yhtenäiseltä ja itsenäiseltä kokonaisuudelta. Tutkielmassani osoitan, ettei kerronta välttämättä ole maailmanrakentamisesta irrallinen prosessi, toisin kuin jotkut maailmanrakentamisen teoreetikot ovat esittäneet. Kerronta, kuvaus ja lajityypin eri keinot vaikuttavat vahvasti toisiinsa ja muodostavat yhdessä maailmanrakentamisen prosessin.