Browsing by Subject "fenomenologia"

Maisterintutkielma on laadullinen tutkimus nuorten kokemuksista rikosprosessiin liittyen. Suomessa ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta nuorten kokemuksista rikosprosessista ja sosiaalityön tutkimus aiheeseen liittyen on muutoinkin suhteellisen vähäistä. Myös kansanvälistä tutkimusta on nuorten kokemuksien näkökulmasta verrattain vähän. Tutkielman aineisto on kerätty keväällä 2020. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä nuorta, jotka ovat tehneet rikoksen alaikäisenä. Sekä aineiston keruu että analyysi on toteutettu fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti. Fenomenologiassa olen lähtenyt liikkeelle Husserlin fenomenologiasta ja aineiston olen analysoinut Juha Perttulan analyysimenetelmän mukaisesti. Tutkielman teoreettisena kehyksenä olen hyödyntänyt kriminologian alan tutkimusta nuorisorikollisuuteen liittyen sekä tutkimusta sosiaalityöstä rikoksentekijöiden parissa. Keskeisinä käsitteinä tutkielmassa ovat institutionaalisuus ja nuoruus institutionaalisessa ympäristössä sekä moraalijärjestys. Rikosprosessina tässä tutkielmassa käsitän ajanjakson rikoksen tekohetkestä asian käsittelyyn tuomioistuimessa. Tutkielman yleiset merkitysverkostot muodostuivat rikosprosessin aiheiden ympärille. Tutkielma on fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti aineistolähtöinen. Saamiani tuloksia vertasin aikaisempaan tutkimukseen rikosprosessista. Tutkielman kannalta keskeisiksi teemoiksi nousivat tasa-arvoinen kohtelu viranomaisessa, nuoren osallisuus ja nuori institutionaalisessa ympäristössä. Nuoret kokivat rikosprosessin kokonaisuudessaan negatiiviseksi. Korostuneesti rikosprosessin ikävin vaihe oli poliisivankilassa kiinniotettuna oleminen. Lastensuojelun sosiaalityö koettiin myös joko hyödyttömäksi tai kokemukset siitä huonoiksi. Nuorten positiiviset kokemukset rikosprosessista liittyivät muun muassa asianajajien ammattitaitoon. Alaikäisenä rikoksen tehneiden nuorten rikosprosessia olisi mahdollista kehittää asiakasystävällisemmäksi esimerkiksi kehittämällä nuorten systemaattista kuulemista ja kiinnittämällä huomiota tasa-arvoiseen kohteluun. Nuorille tulisi myös informoida prosessin kulusta huolellisesti.

This study is an analysis of the dwelling of an old house and unfolding it's ontology. The interpretation is mainly built on observations as well as interviews with inhabitants. The study is a process of interpretation driven also by the impressions on the phenomena delivered by visual arts, literature and media as well as by the researcher's own interpretations and experiences. What is the ontology of the dwelling of an old house, is a question posed in this study. A phenomenological analysis is the basis of the research. The method chosen means that the analysis is built on the phenomena itself and its unfolding. The research is first and foremost interested in the experience associated with the dwelling of an old house rather than its appearance. The study possesses features of a case study, as its main research material is composed of three cases: two open group discussions and an open interview. The analysis is also influenced by observation and personal reflection. The study is transdisciplinary and conveys a natural discourse between interpretations rising from different sciences. In addition to home economics, the study of arts and aesthetics are central to this dialogue. The goal is to generate new viewpoints to home economics and to give stimulus to the other sciences involved in the dialogue. The study questions within the sciences. In this study the transdisciplinary approach strives at returning new kinds of interpretations on the phenomena of dwelling, which in turn advances and builds the theoretical foundation and vision of home economics as well as probes in to the future. The analysis of the dwelling of an old house is a process of interpretation, which crystallizes as an idea of the dwelling of an old house as a performance. The dwelling of an old house is an overall aesthetic experience that includes motion, unpredictability and interaction. The metaphor of a performance highlights the dynamism and uniqueness of the dwelling.

Pro gradu -tutkielmassa käsitellään esitystä kokemuksena. Tutkielmaa varten on haastateltu Arktinen Hysteria –puhallinkvintetin soittajia heidän kantaesittäessään Paavo Heinisen kvintettoa Sykerre op. 113. Haastattelu on toteutettu fenomenologis-hermeneuttisia periaatteita soveltaen vapaana teemahaastatteluna. Soittajilta on kysytty heidän kokemuksestaan ensin yleisesti ja sitten painottaen ruumiillista kokemusta. Esille nousseista teemoista on kysytty täydentäviä kysymyksiä ja ne ovat vieneet keskustelua ennakolta suunnittelemattomaan suuntaan. Tällä on pyritty tavoittamaan eletty kokemus mahdollisimman autenttisena sekä tiedostamaan tutkijan omien käsitysten vaikutus. Tutkimuksen yhteydessä on tutkijan oman esiymmärryksen sulkeistaminen ollut keskeisessä roolissa. Taidemusiikkikontekstissa on musiikkia tarkasteltu useimmiten partituurien ja nuottimateriaalien kautta, tekstinä. Soittajan rooli on käsitetty lähinnä tuota tekstiä säveltäjältä kuulijalle välittävänä. Tarkentamalla huomio esittämisen hetkeen ja soittajan kokemukseen voidaan tavoittaa tietoa, joka on jäänyt akateemisessa keskustelussa aiemmin vähälle tarkastelulle. Tästä näkökulmasta on myös mahdollista nostaa esiin esittämisen käytäntöihin liittyvää, niin sanottua hiljaista tietoa. Keskeisinä teoreettisina käsitteinä tutkielmassa ovat Merleau-Ponty’n ruumiinfilosofiset pohdinnat sekä musiikintutkija Nicholas Cookin ajatus teoksesta käsikirjoituksena (social script). Teoksen ottaminen tarkasteluun käsikirjoituksena mahdollistaa soittajan roolin ymmärtämisen uudella tavalla sekä korostaa esitystilanteen merkitykstä ja tuo esille esittämisen moniulotteisuuden, mikä ilmenee esimerkiksi sen yhteisöllisyydessä. Soittajien haastatteluista nousee esille kuusi keskeistä teemaa esityksen kokemuksellisuudesta: 1. soittaminen itseilmaisuna, 2. soittaminen hallintana, 3. esitys ruumiillisena kokemuksena, 4. ajan kokeminen esityksessä, 5. tilan ja yleisön merkitys sekä 6. yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhteet. Jaottelu on osin epätarkka, sillä jotkin teemat voisivat olla useammassa kategoriassa. Esittämisen kokemuksessa teos ja tekijyys saavat aiempaa laajemman merkityksen. Teos tulee konserttitilanteessa kuultavaksi. Teosta muovaavat esitystilanteessa soittajat sekä myös kuulijat ja tila, jossa esiinnytään.

Tutkielmani aiheena on selvittää, miten intermentaalisen (tietoisuuksien välisen) ajattelun käsitteen avulla voi kuvata fiktion henkilöhahmojen ja ryhmien tietoisuuden kehittymistä ja sen systemaattista muokkaamista. Esimerkkinä käytän Kazuo Ishiguron romaania Never Let Me Go. Käytän hyväksi Alan Palmerin esittämää intermentaalisen ajattelun luokittelua, jonka pohjalta olen tutkinut romaanissa esiintyviä eritasoisia ryhmiä. Tutkin tapoja, joilla esimerkkiromaanin tarinamaailmassa vaikutetaan henkilöhahmojen tietoisuuden kehittymiseen kunkin tyyppisessä ryhmässä. Olen löytänyt kullakin tasolla fenomenologiseen filosofiaan tai kognitiiviseen narratologiaan perustuvia käsitteitä, joiden puitteissa käsittelen tietoisuuden muokkausta. Lyhytkestoisten intermentaalisten kohtaamisten tasolla tarkasteluni teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn kosketuksen ja katseen merkitystä korostava filosofia sekä kognitiivisen narratologian enaktivismin käsite. Pysyvien ryhmien osalta käytän vastaavasti Julia Kristevan abjektion ja itseabjektion käsitteitä tietoisuuden kehittymisen tarkastelussa. Kiinteiden ryhmien tietoisuuden kehitystä tutkin Maurice Merleau-Pontyn vieraantuneen tietoisuuden käsitteen puitteissa. Varsinaisen ryhmämielen suhteen olen poikennut Alan Palmerin määrittelystä ja määritellyt sen hypoteettiseksi ryhmäksi, jonka kriteeri on todellinen tai tarinamaailmassa todellisena esitetty kyky yhtenäisten mielipiteiden muodostukseen ja yhtenäiseen toimintaan; ryhmämieli on fiktiossa esiintyvä konstruktio. Esimerkkiromaanin osalta tutkin ryhmämielen kykyä muodostaa yhtenäisiä mielipiteitä. Tutkin myös tarinamaailman yhteiskunnan ihmiskuvaa rationaalis-utilitaristisen ajattelun ja antiemotionaalisen filosofian termein. Tutkin kertojan tietoisuuden kehittymistä kertojan luotettavuuteen liittyvien narratologisten käsitteiden puitteissa. Kertojan luotettavuuden teema johdattaa myös tutkimaan tekstin vastaanoton kysymyksiä. Lähtökohtani tältä osin on tutkia, miten intermentaalisen ajattelun representaatio teoksessa vaikuttaa lukijan eläytymiseen ja tarinamaailman eettiseen vastaanottoon. Ryhmäajattelun viitekehyksessä fiktiivisen mielen ja lukijan mielen tarkastelu voidaan nähdä jossain määrin analogisina: tarinamaailmassa henkilöhahmojen tietoisuutta itsestään ja tehtävästään rajoitetaan ja muokataan systemaattisesti. Kerronnan tasolla lukijan mieleen vaikutetaan kirjallisin keinoin. Kertojan epäluotettavuus sekä kerronnan fiktiivinen yleisö ovat keinoja, joilla rajoitettu tiedonjakelu lukijalle tapahtuvat. Käytän myös vieraannuttamisen ja enaktivismin käsitteitä kuvaamassa tapoja, joilla fiktiossa voidaan vaikuttaa tekstin vastaanottoon. Tarinan tasolla henkinen ja emotionaalinen etäällä pitäminen sekä tarkoitushakuinen tiedonjakelu aiheuttavat henkilöhahmojen tietoisuuden rajoittumisen. Lukija on esimerkkiromaanin henkilöhahmoja kokeneempi ”lukemaan mieltä”, ja tiedon manipulatiivinen jakelu päinvastoin immersoi lukijan mukaan kerrontaan ja saa hänet pohtimaan tarinan eettistä sisältöä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän psykologisen flow-tilan eli huippukokemuksen vaikutuksia jazzmuusikoiden musiikilliseen ilmaisuun. Pohjustan flow’n Mihaly Csikszentmihalyin ja Keith Sawyerin teoriamalleihin ja esittelen ilmiön jazztutkimuksen valossa nojaten pääasiassa Elina Hytönen-Ng’n haastattelututkimukseen. Tutkimus tuottaa uutta tietoa flow’n suhteesta jazzmusiikin soiviin ilmiöihin. Tarkastelen musiikillista ilmaisua soveltamalla Anne Tarvaisen kehittämää fenomenologista analyysimetodia empaattinen kuuntelu, joka yhdistää elämyksellisen ja analyyttisen kuuntelutavan. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun metodia sovelletaan soitinmusiikin tutkimukseen. Metodissa ilmaisullisen tason tapahtumat aistitaan kehon sisäisin tuntoaistein, ja niitä kutsutaan liikelaaduiksi. Metodi jakautuu neljään vaiheeseen, jotka ovat eläytyvä kuuntelu, empaattinen kuuntelu, analyyttinen kuuntelu ja synteesi. Tutkimuskohteeni on helsinkiläinen vakituisesti esiintyvä jazztrio. Tutkimusaineisto koostuu itse tuottamastani yhtyeen esitysäänitteestä ja jälkeenpäin toteutetuista feedback-haastatteluäänitteistä. Kartoitan haastattelujen avulla muusikoiden flow-kokemuksia äänittämästäni esiintymisestä. Muusikoiden kommenttien perusteella valitsen kaksi flow-pitoisinta ja siten edustavinta kappaletta analysoitavaksi. Analysoin kappaleet Willow Weep for Me ja Dat Dere soveltamallani Tarvaisen metodilla. Eläydyn musiikin ilmaisuun, kielellistän keholliset tuntemukseni ja muodostan kokonaiskuvan ilmaisullisen tason tapahtumista eli liikelaaduista. Analysoin, mitä musiikillisia ilmiöitä kokemieni liikelaatujen takana on. Kytken analyyttiset selitykset parametreihin ”dynamiikka”, ”soundi”, ”melodinen sisältö”, ”rytmiikka” ja ”harmonia”. Demonstroin havaintoni transkriptioesimerkein. Tulkitsen, miten flow-pitoiset paikat erottuvat ilmaisullisella tasolla. Tulokseni osoittavat, että flow tekee jazzyhtyeen ilmaisusta aktiivisempaa ja moniäänisempää. Flow’n siivittäminä muusikot tuottavat voimakkaampia liikelaatuja, eikä liikelaatujen aiheuttajina ole enää pelkästään solisti vaan yhä suuremmissa määrin koko yhtye. Musiikin parametrien osalta flow’lla on selkeä vaikutus dynamiikkaan, joka kasvaa flow’n myötä. Flow’n seurauksena musiikkiin tuotetaan enemmän ”lataavia” liikelaatuja, jotka ovat kehollisesti liikuttavimpia ilmaisun tason tapahtumia. Tutkimustulokseni osallistuvat keskusteluun siitä, mikä musiikillisessa kokemuksessa on yksilöllistä ja mikä yhteistä. Empaattisten kuunteluhavaintojen ankkurointi konkreettisiin musiikillisiin ilmiöihin tarjoaa muille mahdollisuuden arvioida kokemuksiani ja verrata niitä omiinsa.

Tutkimuksen aiheena on Markku Pääkkösen alttaritaideteos Gabrielin siipi vuodelta 2002. Gabrielin siipi on Pakilan seurakunnan Hyvän Paimenen kirkon alttariartefakti. Pakilan seurakunta on osa Helsingin seurakuntayhtymää. Gabrielin siipi tunnistetaan ja huomioidaan formaalin kuvauksen keinoin, valokuvien toimiessa havainnollistavina viitteinä. Tutkielmassa huomioidaan esteettinen ja hengellinen tila, sekä näiden elementtien yhtäläisyys suhteena taideteoksen ominaisuuksiin. Gabrielin siiven ollessa taideteoksena uskonnollisessa tilassa, yhdistyy artefaktissa hengellinen ja esteettinen perinne. Tutkimuskysymys luo tekstin kontekstin, jolla Gabrielin siipi merkityksellistyy C.S. Peircen semioottisen teorian viitekehyksellä. Tutkimuskysymys on: miten Gabrielin siiven materiaaliset ja valoelementit ovat suhteena valoon, luontoon ja hengelliseen tilaan? Tutkimuskysymys rakentaa analyysin pääluvut; Valo, Luonto ja Hengellinen tila, joissa huomioidaan C.S. Peircen semioottisen merkkiteorian taustakehyksenä ja kivijalkana oleva fenomenologia, joka on jaoteltu kolmeen olemisen ja olevaisen rakenteelliseen ominaisuuteen; laadulliseen, suhteeseen (relation) ja representaatioon. C.S. Peircen fenomenologinen ja semioottinen teoria avataan tutkimuksen edetessä; päälukujen Valo, Luonto ja Hengellinen tila merkityksellistäen Gabrielin siipi alttaritaideteoksen. Tutkimuksen aiheen ollessa taideteos, niin taidehistoria kuin estetiikka ovat osallisena Gabrielin siiven materiaalisten ja valon elementtien sisäistämisessä uskon ja filosofian historiaan, mitkä ovat suhteena luomassa valon, luonnon ja hengellisen tilan olemuksellisuutta mahdollistaen Hyvän Paimenen alttaritaideteoksen erityisyyden ja identiteetin Gabrielin siipenä. Prosessuaalisuus kolmen fenomenologialla on tutkimustulos Gabrielin siipi taideteoksesta. Kolmen fenomenologia on dimensionaalisesti vapaina suhteina ja keskinäisinä sulautumina muodostaen taideteoksen struktuurin, joka elää keskinäisinä suhteina, muodostaen olemassaolon ja olevan. Toinen tutkimustulos on mysteerin ja tiedon luova dialogi, mahdollistaen tiedon avoimuuden, joka on myös tieteellisen tekstin etenemisen edellytys, tarkoittaen myös säännön ja tottuvuuden suhteuttamista opitun tiedon sisällön uudelleen kasvuun.

The purpose of this research is to deepen the understanding of the culture of the veil among Somali women in Finland. The research deals with ethnicity, identity, easing the immigrant's readjustment with the help of one's own culture, and the connection between the religion of Islam and the veil. The veil will be studied from both the historical and religious point of view. The research will also familiarize the reader with the dress code for women in the Koran. The empirical part of the research is carried out as a qualitative study with the help of content analysis, with emphasis in phenomenology. The aim of the phenomenological research method is to reach a person's experience world, and to search for common contents from individual experiences. The material for this study has been collected by interviewing ten Somali women. Some of the women wear veils, some do not. It can be said, on the ground of this research, that the decision about taking on the veil is made by the women themselves. The main cause for wearing the veil is to indicate religiousness. As other motives we can see a search for security, enhancing of solidarity, individual interpretation of the instructions of the religion, covering the ethnic dress while outside, protecting men from the beauty of women, and wearing the veil in the mosque or while praying. As a latent motive we can point out the resisting of Western culture. Not wearing the veil can be justified by the women's need for independence, the veil being unpractical, the want of modernity, the alternation of different ways of dressing, the adaptation of the new culture, abandoning one's own culture, and abandoning the external emphasizing of the religion. Also the veil is not part of the Somali culture; it is a habit adapted from elsewhere.

Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.

Tässä työssä tarkastellaan eri kristillisiä suuntauksia edustavien pappien kokemuksia ja käsityksiä Jumalan rakkaudesta ja sitä, miten kokemukset ilmenevät ja mitä ne merkitsevät heidän jokapäiväisessä elämässä. Lähestyn tutkittavaa aihetta kahden erilaisen tietoteoreettisen näkökulman kautta. Aineisto on kerätty, luokiteltu ja kuvattu fenomenologis-hermenuttisella ymmärtävällä otteella, mutta varsinainen analyysi perustuu kognitiivisen psykologian selittävään otteeseen. Työn alussa käsitellään uskontotieteen sisäistä ymmärtävän ja selittävän perinteen välistä dialogia. Aineisto koostuu kahdeksasta noin tunnin pituisesta teemahaastattelusta. Haastatteluihin osallistui kolme luterilaista, kaksi ortodoksista, yksi katolinen, yksi helluntailainen ja yksi tunnustuskuntiin sitoutumaton pappi. Käytän aineiston käsittelyssä teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Analyysissa redusointi ja klusterointi sekä aineiston koko kuvaus on tehty fenomenologis-hermeneuttisen perinteen mukaisesti, mutta teoreettiset käsitteet tuodaan analyysiin kognitiivisesta psykologiasta. Analyysiluvut jakautuivat seuraaviin luokkiin. Ensin perehdytään pappien käsitykseen Jumalan rakkaudesta, jonka jälkeen siirrytään varsinaisiin Jumalan rakkauden kokemuksiin, jotka jakautuvat useampaan eri luokkaan, kuten toistuviin, elämää muuttaneisiin yksittäisiin, sekä ihmissuhteisiin liittyviin kokemuksiin. Pappien kokemukset Jumalan rakkaudesta liittyivät aina jollain tavalla myös toisiin ihmisiin, ja ihmissuhteisiin liittyvät asenteet ja muutokset olivat kokemusten keskeisin ilmenemismuoto, koska niillä oli hyvin pitkälle kantavat vaikutukset pappien elämässä. Myös mystisiksi koettuja yksittäisiä tilanteita esiintyi, mutta ne eivät olleet asioita, joita yritettiin tavoitella, vaan ne olivat osia tapahtumaketjussa, joka johti syvempään ymmärrykseen itsestä ja muista. Jumalan rakkauden kokemuksissa pappien omalla uskolla ja vakaumusella oli hyvin keskeinen asema. Se ilmeni tutkittaessa muistiin, uskomusjärjestelmään ja emootioihin liittyviä kognitiivisen psykologian teorioita. Pitkäkestoiseen muistiin tallentuneet ideat ja käsitteet vaikuttavat uskomusten muodostumiseen ja uskomukset vaikuttavat siihen, millaisia emootioita tietyissä tilanteissa syntyy, ja emootiot voivat puolestaan motivoida uskomusjärjestelmän mukaiseen toimintaan. Analyysissa ymmärtävän ja selittävän otteen merkittävin ristiriita liittyi kysymyksenasetteluun. Ymmärtävä ote pyrkii kuvaamaan, miten ihminen ajattelee ja hahmottaa maailmaansa, ja se keskittyy tutkimaan yksilöllisiä ja uniikkeja ilmiöitä. Selittävä ote taas tutkii ihmisen käyttäytymisen ja toiminnan taustalla vaikuttavia syitä, ja se etsii kaikille yhteistä ja yleistä tekijää.

Tutkimuksen aiheena on huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja äitiys. Tutkimustehtävänä on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautuneiden äitien kuntoutumista päihteettömään äitiyteen, sekä toipumiseen ja äitiyteen liittyviä identiteettimuutoksia. Huumeita ja muita päihteitä ongelmaisesti käyttävät pienten lasten äidit ja raskaana olevat naiset ovat suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa lisääntyvä asiakaskunta. Äidin raskaudenaikaisella käytöllä on tutkimusten mukaan monia haitallisia vaikutuksia sikiön terveydelle. Syntyneen lapsen kohdalla äidin huumeidenkäyttö muodostaa vauvan terveydelle ja turvallisuudelle vakavan riskin. Terveysriskien lisäksi huumeita käyttävän äidin kyvyt vauvan psyykkisten tarpeiden kohtaamiseen eivät ole tutkimusten mukaan riittävät lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta. Tutkimus on toteutettu narratiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen menetelmin. Valittujen menetelmien tavoitteena on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautumista ja äitiyttä kokemuksellisena ja tarinallisena prosessina. Tutkimuksen toiminnallisena kontekstina on päihdeongelmaisille vauva- ja pikkulapsiperheille suunnattu ”Pidä Kiinni”–hoitojärjestelmä, jota toteutetaan Ensi- ja turvakotien liiton päihde-ensikodeissa ja avopalveluyksiköissä eri puolella Suomea. Tutkimuksen aineistona on kahdeksan huumeriippuvuudesta irrottautuneen äidin kertomukset. Aineisto koostuu 12:sta haastattelusta, kahden äidin kirjoittamista teksteistä ja havainnointipäiväkirjasta. Tutkimushaastattelut on toteutettu väljästi strukturoidun teemahaastattelun ja narratiivisen haastattelun menetelmin. Aineiston analyysi olen toteutettu narratiivisen analyysin keinoin. Tutkimusaineiston kertomusten valossa huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja päihteettömän äitiyden identiteetin rakentuminen oli tapahtunut monessa vaiheessa ja tasossa. Huumeista irrottautuminen oli mahdollistanut uudenlaisen päihteettömän identiteetin rakentumisen vaiheittain etenevän identiteettityön avulla. Uusi päihteetön identiteetti oli muuttanut tutkittavien käsityksiä myös omasta äitiydestään. Äitien kertomuksissa erottautui erilaisia päihderiippuvuuteen, siitä irrottautumiseen ja äitiyteen kytkeytyviä identiteettinarratiiveja. Äitiyden identiteettinarratiivit – äitiyden käsikirjoitukset – jakautuivat voimaantuneen, voimattoman ja ristiriitaisen äitiyden käsikirjoitukseen. Haastateltavieni identiteetin uudelleenrakentumista tukeneita vuorovaikutuksellisia, kognitiivisia ja emotionaalisia prosesseja kutsun tutkielmassani tarinalliseksi identiteettityöksi. Sen avulla haastateltavani olivat rakentaneet koherentteja merkityksiä menneisyyden kipeille kokemuksille ja liittäneet ne osaksi uutta päihteetöntä identiteettiään. Päihde-ensikotien ja avopalveluyksikköjen kuntouttavat prosessit kulkivat haastateltavieni kertomuksissa rinnakkain heidän kuntoutumisensa sisäisten prosessiensa kanssa. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumon tarjoama ”kiinnipitävä” ja välittävä tuki oli kannatellut haastateltavieni toipumisen etenemistä silloinkin, kun heidän omat voiman olivat olleet vähissä. Tutkimusaineiston valossa näyttää, että riittävän pitkä ja kuntoutujan tarpeisiin ajantasaisesti vastaava hoitojatkumo kannattelee parhaiten huumeriippuvuudesta irrottautuvan toipumista myös hoitojatkumon nivelvaiheiden yli. Keskeisimmät päihde-ensikodista kotiutumisen haasteet liittyivät äitien kertomuksissa arjessa selviytymiseen, vauvan tarvitsevuuteen vastaaminen ja päihteettömyyden säilyttäminen. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumo rakentuu avo- ja laitosperhekuntoutuksen palveluista, joilla pyritään tukemaan toisaalta äidin tai vanhempien päihteettömyyttä, toisaalta äidin tai vanhempien ja lapsen välistä varhaista vuorovaikutusta. Haastateltavieni kertomuksissa yksittäisiä perhekuntoutuksen käytäntöjä tärkeämpänä näyttäytyi perhekuntoutuksen yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Äitien kokemukset perhekuntoutuksen terapeuttisista elementeistä liittyivät sekä vuorovaikutussuhteisiin työntekijöiden kanssa että vertaissuhteisiin.