Browsing by Subject "fiktio"

Pro-gradu -tutkielmassani tarkastelen suomalaiseen nykysotakirjallisuuteen lukeutuvaa Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaania (2012) osana viime vuosina yhä voimakkaammin omaksi lajityypikseen muotoutumassa olevaa kansainvälistä syyllisfiktiota (perpetrator fiction). Syyllisfiktio on holokaustikirjallisuuden piiristä noussut lajityyppi, jonka keskiössä ovat erityisesti holokaustin syyllisten näkökulmat. Tutkielmassani osoitan, että Dora, Dora hyödyntää syyllisfiktion lajityypillisiä rakenteita ja mahdollistaa siten syyllisyyden kysymysten käsittelyn lukijan ja teoksen välillä. Olen valinnut Köngäksen teoksen tarkasteluni kohteeksi, koska siinä toteutuvat mielestäni selkeimmin syyllisfiktion lajityypin piirteet. Tarkasteluni keskeinen työkalu on Joanne Pettittin vuonna 2017 julkaistu Perpetrators in Holocaust Narratives: Encountering the Nazi Beast -teos. Holokaustin syyllisten kuvauksia on kirjallisuudessa tarkasteltu akateemisesti aiemmin muun muassa Erin McGlothlinin “Theorizing the Perpetrator in Bernhard Schlink’s The Reader and Martin Ami’s Time’s Arrow” -artikkelissa vuodelta 2009 sekä Sue Vicen ja Jenni Adamsin toimittamassa Representing Perpetrators in Holocaust Literature and Film -teoksessa vuodelta 2013. Holokaustin syyllisiä kuvaavan fiktion ympärillä käytävältä keskustelulta on kuitenkin puuttunut kriittinen yleiskatsaus ennen edellä mainittua Joanne Pettittin teosta. Tutkielmassani tarkastelen, miten Dora, Dorassa luodaan sekä teoksen rakenteen ja kerronnan että teemojen tasolla syyllisfiktion lajityypillinen jännite. Tämä jännite ohjaa lukijan samastumista teoksen syyllishahmoihin vuorottelemalla samastumista tukevien ja sitä heikentävien elementtien välillä. Lukijan samastumista syyllishahmoihin vahvistetaan Dora, Dorassa luomalla kerronnallinen taso, jolla lukija ja syyllishahmot voivat kohdata. Samaa tarkoitusta palvelee myös syyllishahmoihin liittyvien inhimillisten piirteiden korostaminen. Samanaikaisesti kerronta heikentää tätä samastumista moniäänisyyden, epäluotettavuuden ja välittyneisyyden avulla. Myös syyllishahmojen inhimilliset piirteet pyritään kyseenalaistamaan osoittamalla kiinteästi ihmiselämään liittyvien osa-alueiden – kuten perhesuhteiden, uskonnon, seksin ja kulttuurin – vääristyneisyys ja korruptoituneisuus. Tämä jännite pakottaa lukijan jatkuvasti neuvottelemaan suhdettaan syyllishahmoihin uudelleen ja kysymään vaikeita kysymyksiä omasta roolistaan historiallisten ja ajankohtaisten hirmutekojen todistajana. Syyllisfiktiona Dora, Dora siis asettaa lopulta lukijalle vaatimuksen aktiivisemmasta toimijuudesta omassa ajassaan ja ympäristössään.

Motivation. The motivation for this research was to analyse the everyday life of Tove Jansson´s Moomin family through the components of the activity theory. The study is theoretically based on the concepts of everyday life and family research on home, family, the everyday life and division of la-bour between family members, and on the Korvela´s (2003) home economic based interpretations of Yrjö Engeströms´s (1987) activity system diagram. The homemaking activities of the Moomin family are looked at through these concepts and interpretations. The aim of the study is to analyse the repre-sentation of everyday life in a work of fiction by using the methods of scientific research, and gather up a description of everyday life which can be compared to theoretical framework. The research question is: What is the activity system of the Moomin family? Methods. The research data was distinguished from the first two chapters of the book Comet in Moominland and includes 21 situations where homemaking activities of the Moomin family are de-scribed. The situations were distinguished from the story through following criteria: Two or more members of the family must be in active interaction with each other, or at least one member whose activity constructs home as a physical and emotional space. The research was directed by the research data, and elements of activity system – object, subject, mediating artefacts, rules, community and di-vision of labour – were used as a keys to gather and analyse data and to examine the results. The re-search data was reconstructed in table format, which helped to distinguish the everyday life activities and the possible repetitive activities of the Moomin family from the data. The results were collated with the theoretical framework, which outlined the everyday life system of the Moomin family. Results and conclusions. The Moomin family life is the like any family with children. Moominmam-ma carries the expressive role and main responsibility of the homemaking chores. She is the heart, which keeps everyday life running fluidly on all levels. Moominpappa fills the instrumental role in the family. He takes care of construction work requiring physical strength, and ensures the safety of the family by placing himself between the family´s operational environment and the outside world. The son, Moomintroll, and adopted son, Sniff, live everyday life of children, developing their identi-ties through play and shared interactional relationship. The boys´ growing independency expands the family´s operational environment and drives the family´s everyday life. By taking both children in equal consideration both through actions and communications, Moominmamma in developing a sense of community between herself and Sniff and the rest of the family. The arrival of the Muskrat brings with it the end of the world, which represents a new object to the family’s everyday activities. The family reacts both as individuals and as a community, but finally they respond to the challenges and changes in their operational environments as a co-operating unity.

Pro Gradu –tutkielmassani analysoin Paul Austerin teosten avulla omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan eroja ja yhteneväisyyksiä. Genrejä vertaillakseni olen valinnut Austerin teoksissa toistuvan poissaolevan isän teeman, ja analysoin sen käsittelyä omaelämäkerrallisessa esikoisproosateoksessa Yksinäisyyden äärellä (The Invention of Solitude) (1982) sekä varhaisessa fiktioromaanissa Kuun maisemissa (Moon Palace) (1989). Tutkin poissaolevan isän teemaa toisaalta itsereflektiivisenä elementtinä fiktiivisessä kerronnassa ja toisaalta selvitän, miten siitä muodostetaan narratiivi omaelämäkerrallisessa teoksessa. Väitän tutkielmassani, että Austerin teoksissa subjektiivisesta esitystavasta siirrytään objektiivisempaan suuntaan psykoanalyyttisten sekä jälkistrukturalististen teoreettisten käsitteiden ja viitekehysten avulla. Soveltamalla teemaansa teoreettisiin viitekehyksiin Auster muuttaa omakohtaiset kokemuksensa yleisempään muotoon. Käsittelen tutkielmassani omaelämäkertaa nykyaikaisen omaelämäkertatutkimuksen pohjalta. Nykytutkimuksen mukaan omaelämäkerta nähdään identiteettiä luovana performatiivisena lajina. Nykytutkimuksen konstruktivistiset teoriat korostavat kerronnallisuutta osana identiteetin muodostamista, erotuksena niin aiemmasta klassisesta näkemyksestä, kuin myöhemmästä jälkistrukturalistisestakin. Paul Austerin teokset edustavat tätä nykyistä näkökantaa, ja Austerin näkemystä onkin kutsuttu ”riittäväksi realismiksi” (”sufficient realism”). Tällä tarkoitetaan Austerin tapaa luoda teksteissään puitteet, jotka mahdollistavat siirtymisen jälkistrukturalismin hajanaisesta todellisuudesta todellisuuteen, jossa tietynlaiset aikaan ja kontekstiin sidonnaiset viittaavuussuhteet ovat mahdollisia ja ympäröivän maailman materiaalisuus voidaan todeta. Hän siis onnistuu yhdistämään viittaavuuden kieltävän jälkistrukturalismin realismiin, joka ei näe ongelmaa todellisuuden materiaalisuudessa. Koska Auster onnistuu näin säilyttämään mahdollisuuden itsereflektioon sekä omaelämäkerralliseen viittaavuuteen, on mielenkiintoista nähdä, miten hänen omakohtaisten kokemustensa kuvaus vuorottelee itseä reflektoivan ja fiktiivisen kerronnan välillä. Lähestyn Austerin teosten poissaolevan isän teemaa kolmesta näkökulmasta. Ensin käsittelen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa ja havainnollistan, miten psykoanalyyttisen teorian mukainen käsitys traumasta on muokannut Austerin kerronnan rakennetta. Toiseksi havainnollistan, miten jälkistrukturalistinen ja psykoanalyyttinen käsitys subjektiivisuuden hajonneisuudesta on vaikuttanut Austerin keskeisten henkilöhahmojen kehittelyyn. Kolmanneksi käsittelen metaforan ja metonymian käyttöä isän poissaolon osoittamisessa strukturalistisen sekä jälkistrukturalistisen näkemysten pohjalta ja pohdin, mikä on Austerin tekstien asema suhteessa niihin. Tutkimukseni puoltaa käsitystä Austerin tekstien ”riittävästä realismista”. Hän tiedostaa omaelämäkerrallisen viittaavuuden kuvainnollisuuden, mutta ei hylkää mahdollisuutta itsestä tai todellisuudesta puhumiseen. Tutkielmani tukee ajatusta siitä, että omaelämäkerta ja fiktio eivät ole vastakkaisia tyylilajeja, vaan osa jatkumoa, jonka ääripäissä ovat oma kokemus ja mielikuvituksen tuotokset. Erotan lajit tutkielmassani siten, että omaelämäkerrallinen narratiivi muodostetaan valikoimalla tapahtumia, vaikutelmia ja tilanteita omasta elämästä ja järjestämällä ne havainnollistamaan jotakin tiettyä ideaa. Fiktionaalinen narratiivi taas muodostetaan yleisemmäksi esitykseksi jostakin ideasta esittämällä kuvaannollinen yhtenäinen juoni, joka on havainnollistavassa yhteydessä valittuun kontekstiin. Oman kokemuksen kerronnallistaminen vie omaelämäkerrallista tarinaa välttämättä jossain määrin fiktiiviseen suuntaan, kun taas oma kokemus välttämättä jossain määrin muokkaa fiktiivistä kerrontaa ja fiktiivisen tarinan kuvainnollisuus on aina mahdollista lukea myös kirjaimellisesti.

Tutkielma käsittelee World Wrestling Entertainmentin tv-ohjelmien, Monday Night Rawn ja Smackdown Liven, hahmojen puhetta promootio-osuuksissa John Searlen puheaktiteorian, Paul Gricen keskustelun maksiimien sekä Penelope Brownin ja Stephen Levinsonin kohteliaisuusteorian näkökulmasta. Showpainiohjelmien hahmot käyttäytyvät sankarillisesti tai roistomaisesti hahmojen välisissä dramaattisissa konflikteissa. Tutkielma tarkastelee kymmentä promootio-osuutta ja pyrkii selvittämään, miten sankareiden ja roistojen puheen pragmaattiset ominaisuudet edesauttavat heidän roolinsa kuvausta. Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa, kohteliaisuusstrategioiden käyttö erottaa sankarit ja roistot selvästi toisistaan. Sankarit käyttävät positiivista kohteliaisuutta luodakseen yhteishenkeä yleisön kanssa, kun taas roistot käyttävät paljon positiivisia kasvoja ja melko paljon negatiivisia kasvoja uhkaavia akteja luodakseen eripuraa ja ilmaistakseen, että he eivät välitä yleisön mielipiteestä. Kuitenkin sankaritkin voivat käyttää epäkohteliaita strategioita, jos roisto on itse ensin toiminut epäkohteliaasti, eli itsensä puolustamista aggressiivisellakin tavalla ei pidätä epäsankarillisena. Vastaavasti roistot käyttävät kohteliaisuusstrategioita epärehellisesti pettääkseen sankarin ja yleisön odotukset. Sankarit ja roistot käyttävät implikatiivista kieltä samassa määrin. Kummankinlaiset hahmot vihjailevat aika ajoin, että heidän sanomallaan on jokin epäkirjaimellinen merkitys ilmaistakseen esimerkiksi huvittuneisuutta, pelkoa tai väkivallan uhkaa. Kuitenkin roistot yhdistävät implikaation epäkohteliaaseen kielenkäyttöön sankareita useammin ja käyttävät keskustelun maksiimeja esimierkiksi sarkastisten solvausten tekemiseen. Lisäksi vain roistot rikkovat tahallaan laadun maksiimia. Roistot valehtelevat sankareille vakuuttaakseen, että heidän hetkenaikainen hyvä käytöksensä on luottamuksen arvoista, ja käyttävät sankarin luottamusta hyväkseen. Sankarilliset hahmot eivät eroa merkittävästi roistoista puheaktiteorian kannalta. Vaikka otannasta löytyykin yksittäisiä hetkiä, joissa esimerkiksi sankari käyttää osuvaa kommissiivia saadakseen yleisön puolelleen, tai roisto ilmaisee ylimielisesti epävarman asian tylynä representatiivina, näitä tapauksia ei esiinny tarpeeksi, jotta niistä voisi tehdä varmoja johtopäätöksiä. Aikaisemman tutkimuksen havainnot tiettyjen puheaktien yleisyydestä sankaruuden kuvaamisessa eivät näytä toistuvan tämän tutkimuksen materiaalissa. Tutkielma vahvistaa kohteliaisuuden suhdetta sankarilliseen kuvaukseen ja kehottaa laajentamaan tutkimusta amerikkalaisesta mediasta muihinkin kulttuureihin.

Tutkielmassa tarkastellaan 1 Samuelin kirjan tekstiä (MT) kirjallisuudentutkimuksen käsittein. Tutkimuskysymys kohdistuu lukujen 10 ja 19 kuvauksiin kuninkaan joutumisesta hurmostilaan. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla kyseiset tapahtumakohdat liittyvät 1 Samuelin kirjan kertomukseen. Tekstiä lähestytään juutalaisena kertomakirjallisuutena, jossa päähenkilöinä toimivat kansanjohtajat ja kuninkaat. Myös Jumalan roolia tarkastellaan kaunokirjallisena henkilöhahmona. Tarkastelun näkökulma on rajattu kerronnan analyysiin. Tutkimuksessa on aikaisemmin havaittu tekstin kaunokirjalliset piirteet, jotka näkyvät muun muassa Saulin ”traagisessa” tarinassa. Tutkielmassa sovellettava fiktiologinen tarkastelutapa ottaa huomioon kuvitteellisen kertojan roolin kertomusta rakentavana tekijänä. Aiemmin on puhuttu kaikkitietävästä kertojasta, jonka näkökulma hallitsee kertomusta. Olennainen ero kuvitteellisen kertomuksen ja esimerkiksi historiankirjoituksen välillä koskee kertojan kykyä kuvata henkilöhahmojen sisäistä elämää. Kertomuksen rakentumista tarkastellaankin kiinnittämällä huomiota kertojan näkökulmaan henkilöhahmojen rakentumisessa. Kertojan käsitys Jumalasta piirtyy esiin kirjan alkuluvuissa muodostaen fiktion näkökulmasta sisäisen, jumalallisen viitekehyksen. Tähän viitekehykseen kuuluu profeetallinen toiminta, joka tässä kertomuksessa kulminoituu Samuelin henkilöhahmoon. Samuelilla on rooli Israelin ensimmäisten kuninkaiden, Saulin ja Daavidin valinnassa. Saulin joutuminen profeetalliseen hurmostilaan 10:10-16 tapahtuu Samuelin ennustuksen mukaisesti, ja liittyy olennaisesti Saulin hallitsijaksi valitsemiseen. Kertoja paljastaa, kuinka Samuelin ennusmerkki toteutuu, ja Saulista tulee ”toinen mies”. Kansa ei käsitä, mitä on tapahtunut, tai miksi Saul esiintyy profeettajoukon kanssa. Lukija sen sijaan tietää, mistä on kysymys. Kuninkaan toinen esiintyminen hurmostilassa liittyy tapahtumien sarjaan, jossa Daavid joutuu Saulin vihan kohteeksi. Estääkseen Saulia pääsemästä käsiksi Daavidiin, hänet johdetaan profeetalliseen hurmostilaan kohdassa 19:18-24. Lukijalle ei jää epäselväksi, ketkä juonen takana ovat. Samuel profeettoineen ja Jumalan henki edustavat kertomuksen suvereenia, arvaamatonta voimaa. Tarkkaa lukijaa tapahtumat eivät kuitenkaan pääse yllättämään. Saul on todella muuttunut mies. Tapahtumakohtia, ja niiden yhteyttä toisiinsa, on kuitenkin vaikea ymmärtää ilman kuvitteellisen kertomuksen ja sen sisäisen viitekehyksen hahmottamista. Tutkielman tavoitteena on hahmottaa, teoreettiseen viitekehykseen nojaten, myös muinaista tapaa luoda rikasta uskonnollista ja profeetallista kertomakirjallisuutta. Fiktion käsitteen käyttäminen tutkielmassa määritellyssä lajityypillisessä (ei-referentiaalinen kertomus) mielessä avaa mahdollisuuden tarkastella Vanhan testamentin kirjoituksia laajemminkin erityislaatuisina osoituksina muinaisen kirjailijan/kirjailijoiden kaunokirjallisusta kyvyistä. Samalla tehdään palvelus myös historiantutkimukselle.

Estetiikan pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan immersiivistä videopelikokemusta ja siihen vaikuttavia tekijöitä Pokémon-pääpelisarjan Blue ja Sword-nimikkeiden kautta. Keskeisenä kysymyksenä on miten pelaajan mahdollisuus osallistua ja toteuttaa itseään virtuaalisessa pelimaailmassa synnyttää vaikutelman toiminnanvapaudesta ja kuinka tämä koettu vapaus vaikuttaa uppoutumiskokemukseen. Tarkoitus on kartoittaa ja analysoida videopelielementtejä, jotka tukevat tai mahdollistavat pelaajalähtöisen toiminnan ja vapauden vaikutelman syntymisen pelikokemuksessa. Toinen keskeinen näkökulma tutkimuksessani liittyy kysymykseen peliteknologian kehittymisen vaikutuksesta pelaajan kokemukseen toiminnanvapaudesta. Onko teknologian kehittymisen myötä mahdollista luoda immersiosta syvempää? Tutkimusmenetelmänä käytän vertailevaa pelitutkimusta. Vertailen kahden eri aikakauden Pokémon-pelejä toisiinsa ja analysoin konkreettisten videopeliesimerkkien avulla erilaisten teknisten ja sisällöllisten tekijöiden vaikutusta immersiiviseen kokemukseen. Tutkimukseni kohteena ovat sekä videopelien objektiivisesti havaittavat piirteet että subjektiivinen pelikokemukseni, jota tutkimuksessani reflektoin immersion olemuksen ymmärtämiseksi. Omakohtaista pelikokemustani reflektoimalla tarkoitukseni on fenomenologis-hermeneuttista analyysia hyödyntämällä selvittää pelaajan toiminnanvapauden, osallisuuden ja uskottelun vaikutusta erilaisten pelisisältöjen- ja elementtien hahmottumiseen ja tulkintaan pelaajan kokemuksessa. Tutkimuksen johtopäätöksenä totean, että pelaajan aktiivisella panoksella, omaehtoisella toiminnalla ja valinnanvapaudella on suuri merkitys pelaajan kokemaan läsnäolon tunteeseen ja osallisuuden kokemukseen niin aktuaalisessa pelitilassa kuin fiktiivisessä maailmassakin tarinan protagonistina. Lisäksi väitän, että immersiivinen pelikokemus ei koskaan ole täydellinen, mutta alati kehittyvän teknologian myötä läsnäolon ja osallisuuden kokemusta voi merkittävästi syventää ja rikastuttaa merkityksellisemmän pelikokemuksen aikaan saamiseksi.

The thesis at hand regards the form of performance called “professional wrestling”. A professional wrestling match is where two (or more) performers or wrestlers perform a bout with a predetermined outcome in and in the close proximity of a wrestling ring in front of a live audience. Thus, the performance is a part of a fictional combat sport in that the combatants work together in order to tell a story. This thesis concentrates on the fictionality of professional wrestling but also on the role of the live audience which is active and participatory. Lastly, professional wrestling is examined in the light of theories regarding participatory art. The primary research question of this thesis is the following: can professional wrestling realize the potentials of participatory art? Even though the primary goal of this thesis is not to offer an absolute explanation of the phenomenon of professional wrestling, it is a rather alien subject in aesthetics. Thus, the goals of chapters 1 and 2 are to explain the history of professional wrestling in the United States and to attempt to categorize it in the field of the arts. In chapter 3 professional wrestling is examined in the light of Kendall Walton’s theories on fiction formatted in his Mimesis as Make-believe (1992). The chapter states that professional wrestling presents a uniform fictional world. Chapter 3 concludes in the idea that professional wrestling has in fact historically and organically engulfed its audience as a fundamental element of the fictional world it presents. Chapter 4 is a summary of the main theories regarding participatory art, the main sources on this subject being Claire Bishop’s Artificial Hells (2012) and Jacques Rancière’s The Emancipated Spectator (2011). According to Bishop’s definition, participatory art is such where people constitute the central artistic medium and material, in the manner of theater and performance. Bishop argues that the main motive of participatory art is a critique of spectacle and capitalism. According to Rancière, the ideal of participatory art is a “new theater”, where the audience’s role is to be an active and radical community audience, and even further, where the piece of art is a part of said community. The main thesis of chapter 4 is that the artworld fails to realize the ultimate goals of participatory art, for the artworld presupposes a certain power dynamic between the artist and the audience, and this dynamic leaves no room for a rancièrian “unpredictable subject”. Chapter 5 examines the role of the professional wrestling audience in the performance it is presented with. The chapter includes a thorough explanation on the participatory elements in professional wrestling and the significance of the audience regarding televised professional wrestling. The chapter especially concentrates on recent phenomena in the participation of the professional wrestling audience through case studies. The examples echo the notion that the professional wrestling audience has power that is the product of the fact that the professional wrestling audience is an element of a fictional world. Finally, chapter 5 examines professional wrestling through the ideals of participatory art formatted by Bishop and Rancière. The thesis concludes in the notion that even though professional wrestling fails to realize several ideals of participatory art, it has the potential to become an example of a rancièrian new theater. This is because unlike in participatory art where the dynamic between the artist and the audience is dictated by auxiliary contracts, in professional wrestling the audience has power which is a natural part of the fictional world presented to it. At times the professional wrestling audience can become an active and radical community audience, which is the ideal of participatory art according to Rancière. Thus, participatory art may have things to learn from professional wrestling.