Browsing by Subject "glukoosi"

Tutkielman tavoitteena on selvittää alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutusta insuliinimetabolialtaan terveiden hevosten glukoosi- ja insuliiniaineenvaihduntaan. Tutkielmaan kuuluu kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutuksiin elimistössä ja niihin kuuluvien lääkeaineiden käyttöön eläinlääkinnässä. Erityisenä tarkastelukohteena on alfa-2-agonistien käyttö hevosten rauhoitusaineena ja käyttöön liittyvät sivuvaikutukset. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi eläinlääkinnässä käytössä olevia ja tutkittuja alfa-2-antagonisteja, joilla voidaan kumota alfa-2-agonistien vaikutuksia. Alfa-2-agonistit ovat yksi eläinlääketieteessä eniten rauhoitus- ja nukutustoimenpiteissä käytetty lääkeaineryhmä niiden rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Alfa-2-agonistien käyttöä kuitenkin rajoittavat tietyissä tilanteissa niiden huomattavat sivuvaikutukset etenkin sydämeen ja verenkiertojärjestelmään. Useilla eläinlajeilla, kuten myös hevosilla, alfa-2-agonistien aineenvaihdunnallisina sivuvaikutuksina on todettu insuliinin vapautumisen estymistä ja plasman glukoosipitoisuuden nousua. Viime vuosina tutkimusten kohteena on ollut uusi alfa-2-antagonisti, vatinoksaani, joka ei muiden alfa-2-agonistien ja -antagonistien tavoin läpäise veri-aivoestettä. Näin ollen vatinoksaani vaikuttaa valikoiden ainoastaan perifeerisen elimistön reseptoreihin pääsemättä keskushermostoon, eikä siten heikennä rauhoitusvastetta. Vatinoksaani kilpailee annetun alfa-2-agonistin kanssa alfa-2-adrenergisistä reseptoreista perifeerisessä elimistössä ja heikentää tai jopa kumoaa alfa-2-agonistin aiheuttamia vaikutuksia. Kokeellinen osuus on tehty osana tutkimusta, jonka tavoitteena oli tutkia detomidiinin, vatinoksaanin ja niiden yhdistelmän vaikutusta plasman glukoosi-, insuliini- ja glukagonipitoisuuksiin terveillä hevosilla sekä hevosilla, joilla on insuliiniaineenvaihdunnan häiriö. Tässä tutkimuksessa keskitytään detomidiinin (0,02 mg/kg) sekä detomidiinin (0,02 mg/kg) ja vatinoksaanin (0,2 mg/kg) yhdistelmän aiheuttamiin muutoksiin terveen hevosen veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuksissa. Lisäksi tutkimukseen kuului hevosten rauhoittumisasteen tarkkailu kokeen ajan määrättyinä ajanhetkinä. Tutkimus tehtiin 8 perusterveelle suomenhevoselle, joista jokaiselle tehtiin molemmat tutkittavat hoidot eri koekerroilla. Detomidiini sai aikaan veren glukoosipitoisuuden nousun tutkituilla hevosilla ensimmäisen tunnin aikana. Detomidiini-vatinoksaani-yhdistelmä hoidon saaneilla hevosilla veren glukoosipitoisuus pysyi tasaisempana ja lähempänä lähtötasoa läpi tutkittavan jakson. Insuliinipitoisuuksissa tapahtui lasku ensimmäisen tunnin aikana sekä detomidiini- että yhdistelmähoidon jälkeen, mutta jälkivaiheessa ilmenevä insuliinipitoisuuksien nousu oli maltillisempaa yhdistelmähoidolla verrattuna detomidiinihoitoon. Vatinoksaani ei tutkituilla hevosilla vaikuttanut merkittävästi rauhoittumisasteeseen, eikä lyhentänyt rauhoituksen kestoa. Tutkimus osoittaa, että alfa-2-antagonisti vatinoksaani voi vähentää detomidiinin aikaansaamaa veren glukoosipitoisuuden nousua sekä insuliinipitoisuuden jälkivaiheen nousua perusterveillä hevosilla. Tulokset ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joissa on todettu vatinoksaanin kumoavan alfa-2-agonistien perifeerisiä vaikutuksia heikentämättä aikaansaatua rauhoitusvastetta. Vatinoksaanin vaikutuksista tarvitaan vielä lisätutkimuksia erityisesti kliinisillä potilashevosilla.

Imeytyvien hiilihydraattien nauttiminen nostaa hetkellisesti verensokeri- ja insuliinipitoisuutta. Elimistö säätelee veren sokeripitoisuutta tarkasti. Suuret aterianjälkeiset verensokerin heittelyt saattavat lisätä riskiä tyypin 2 diabetekseen sekä sydän- ja verisuonisairauksiin. Toistaiseksi on vähän tietoa siitä, miten proteiini- ja rasvapitoisten elintarvikkeiden lisääminen muokkaa leivän aiheuttamia glukoosi- ja insuliinivasteita. Tutkimuksen tavoitteena oli verrata vehnä- ja ruisleipien aiheuttamia glukoosi- ja insuliinivasteita sellaisenaan ja osana ateriaa. Hypoteesi oli, että vehnäleivän aiheuttamat glukoosi- ja insuliinivasteet ovat suuremmat kuin ruisleivän ja että ero leipien vasteiden välillä pienenee tai häviää, kun ne ovat osa ateriaa. Tutkimus toteutettiin satunnaistettuna, vaihtovuoroisena ateriakokeena. Kuudesta ateriasta kukin sisälsi ruisjyväleipää tai vehnäleipää. Muut aterian osat olivat margariini, leikkele ja kukkakaalikeitto. Tutkittavat olivat nuoria, terveitä naisia (n=15, ikä 20-35, BMI 18,1-26,8 kg/m2). Heiltä mitattiin glukoosipitoisuudet hetkinä 0, 15, 30, 45, 60, 90 ja 120 min aterian aloittamisesta. Lisäksi määritettiin seerumin insuliinipitoisuudet hetkinä 0, 30 ja 60 min. Vasteista piirrettiin kuvaajat ja laskettiin käyrän alle jäävät pinta-alat (iAUC), maksimiarvot ja maksimiajat. Tuloksia vertailtiin SPSS-ohjelmalla riippuen siitä, olivatko tulokset normaalijakautuneita toistomittausten varianssianalyysin, parittaisen t-testin, Wilcoxonin ja Kruskal Wallisin testien avulla. Pelkkien leipien aiheuttamat glukoosivasteet eivät eronneet merkitsevästi toisistaan maksimiarvojen, muutosten tai käyrän alaisten pinta-alojen osalta. Glukoosipitoisuuden maksimiarvo saavutettiin nopeammin (31 min) ruisleivän jälkeen verrattuna vehnäleipään (39 min) (p=0,041). Kun leivät nautittiin margariinin ja kinkun kanssa, vehnäleipä aiheutti suuremman glukoosivasteen (iAUC) kuin ruisleipä (p=0,011). Molemmat leivät sellaisenaan aiheuttivat suuremmat glukoosin maksimipitoisuudet ja -muutokset kuin vastaava leipä päällisten kanssa tai osana keittoateriaa (p=0,001–0,041). Pelkkä ruisleipä aiheutti suuremman glukoosivasteen kuin ruisleipä päällisineen (p=0,000). Insuliinivasteet erosivat leipien välillä ainoastaan keittoaterian kohdalla: Keittoateria vehnäleivällä aiheutti suuremman insuliinivasteen (p=0,015) ja insuliiniin maksimiarvon (p=0,03) kuin keittoateria ruisleivällä. Vehnäleipäaterioista selvästi suurin insuliinivaste oli keittoaterialla. Samoin maksimiarvo oli suurempi keittoaterialla kuin pelkkällä leipäaterialla (p=0,002) ja päällisaterialla (p=0,004). Ruisleipäaterioiden kohdalla keittoateria aiheutti suuremman insuliinivasteen (p=0,014) ja maksimiinsuliinin (p=0,048) kuin päällisateria. Ruis- ja vehnäleipien välillä ei ollut suuria eroja glukoosi- tai insuliinivasteissa. Vehnä- ja ruisleivän olemattomat erot selittynevät leipien valmistusprosessin vaikutuksella tärkkelysjyväsiin. Proteiinin ja rasvan lisäys näyttää alentavan hiilihydraattipitoisen aterian aterianjälkeistä glukoosivastetta. Rasvan ja proteiinin vaikutus verensokeriin ei näyttäisi perustuvat niiden insuliinin eritystä nostattavaan vaikutukseen.

Korkeat aterianjälkeiset veren glukoosipitoisuushuiput ovat haitallisia verisuonille jo ennen varsinaisten diabeteskriteerien täyttymistä. Valitsemalla alhaisen glykemiaindeksin (GI) hiilihydraatteja ruokavalioon, voidaan veren glukoosipitoisuutta alentaa diabeetikoilla. Tyypin 2 diabeteksen lisääntymisen takia on tarpeellista etsiä keinoja ehkäistä sairauden puhkeamista riskiryhmissä. Glukoosimonitorilla on mahdollista seurata aiempaa tarkemmin glykemiaindeksin vaikutusta veren glukoosipitoisuuteen. Tavoitteet Selvittää, miten korvaamalla ruokavalion tavanomaiset hiilihydraatit joko korkean tai alhaisen GI:n hiilihydraateilla voidaan vaikuttaa vuorokauden keskiglukoosipitoisuuteen. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, voidaanko vain hiilihydraattien laatua muuttamalla, puuttumatta niiden määrään tai muuhun ruokavalioon, vaikuttaa glukoosiaineenvaihduntaan henkilöillä, joilla on heikentynyt glukoosin sieto. Tutkittavat ja menetelmät Tutkimus toteutettiin satunnaistettuna vaihtovuorokokeena, jossa tutkittavina oli 56 51-73-vuotiasta henkilöä, joista naisia oli 41 ja miehiä 15. Tutkittavilla oli heikentynyt glukoosinsieto tai ruokavaliohoitoinen tyypin 2 diabetes. Tutkittavat korvasivat ruokavalionsa päähiilihydraatit 7-10 vuorokauden ajaksi glykemiaindeksiltään joko alhaiseksi (GI = 38) tai korkeaksi (GI = 72) arvioiduilla tutkimushiilihydraateilla. Kolmen viimeisen vuorokauden ajaksi tutkittaville asennettiin glukoosimonitoriin kytketty ihonalainen sensori, joka mittasi kudosnesteen glukoosipitoisuutta ja tutkimusjaksojen lopuksi tutkittaville tehtiin oraalinen glukoosirasituskoe. Tulokset Alhaisen GI:n ruokavaliolla kahden vuorokauden glukoosikäyrien alainen pinta-ala oli pienempi kuin korkean GI:n ruokavaliolla (16487 vs. 17270 mmol/l*48h, p = 0,009, n = 47). Vastaavasti kahden vuorokauden keskiglukoosipitoisuudet olivat 5,7 mmol/l ja 6,0 mmol/l, p = 0,009, n = 47. Glykosyloitunut hemoglobiini oli alhaisen GI:n ruokavalion jälkeen pienempi (5,33% vs. 5,38 %, p = 0,017, n = 53). Tutkittavien paino pieneni kummallakin ruokavaliolla, alhaisen GI:n ruokavaliolla 1,02 kg ja korkean GI:n ruokavaliolla 0,31 kg (p < 0,001, n = 56). Vaikutusta plasman paastoglukoosiin ja seerumin paastoinsuliiniin ei ollut. Johtopäätökset Korvaamalla ruokavalion päähiilihydraatit alhaisen GI:n hiilihydraateilla, voidaan pitkäaikaista glukoositasoa pienentää ja näin ollen mahdollisesti ehkäistä heikentyneen glukoosinsiedon kehittymistä tyypin 2 diabetekseksi. Koska paastoglukoosipitoisuus ja paastoinsuliinipitoisuus eivät muuttuneet, lienee erityisesti aterianjälkeisillä glukoosihuipuilla merkitystä elimistön pitkäaikaiselle glukoositasolle henkilöillä, joilla on heikentynyt glukoosinsieto