Browsing by Subject "groteski"

Tutkimukseni kohteena on Tomi Kontion runokokoelma Lukinkehrä (1996). Tutkielmani on kaksiosainen kuten Lukinkehräkin, jonka runot jakaantuvat luontoon sekä kaupunkimaisemaan. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka avulla analysoin, miten runoissa esitetään luontoa, ja minkälainen luontosuhde runoihin muodostuu. Ekokritiikin metaforista hyödynnän pastoraalia, apokalypsia ja postpastoraalia, ja täydennän luontosuhteen analyysiä subliimin ja groteskin käsitteillä. Kaupunkiin sijoittuvia runoja tutkin humanistisen maantieteen paikan käsitteen avulla. Lukinkehrän luontorunoissa huomionarvoiseksi nousee ei-inhimillisen personifiointi, jolloin luonto ja sen olennot saavat äänen ja edustuksen. Runoissa kasvien ja eläinten kuvaus siirtyy kohti konkreettisuutta ja runojen kuvallisuuden painopiste siirtyy siten vertauskuvallisesta merkityksestä kohti kuvaa. Antamalla runoissa ei-inhimilliselle luonnolle äänen, runoissa otetaan huomioon niiden intressit ja otetaan kantaa niiden elinolojen puolesta. Pastoraalin perinteessä keskeistä on ajallisuus ja kaipuu menneeseen, ikuisesti kadotettuun aikaan, joka näyttäytyy parempana kuin nykyisyys. Lukinkehrässä nostalgisuus ilmenee runon puhujan suhteessa luontoon ja myyttiseen esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisen luontosuhdetta määritteli autenttinen läsnä oleminen. Lukinkehrässä kaipuuta menneeseen kuvastaa myös intertekstuaalisuus myyttisiin alkutarinoihin. Lukinkehrän runoissa luonnon pienet ja mitättömiltä tuntuvat lähiön rikkakasvit, heijastukset ja hyönteiset tuottavat runoissa subliimin kokemuksen. Luonnon äärettömät elementit hämmentävät runon puhujaa ja osoittavat, että luontoon liittyy enemmän kuin aistein pystyy havaitsemaan. Runoissa luonnonkokemus antaa myös mahdollisuuden rajattomuuden tilaan ja osalliseksi maailmankaikkeuteen ilman kielen rajoittavaa suhdetta. Groteski ja subliimi yhdistyvät runoissa ylevöittämällä alhaisena pidettyjä olioita pyhäksi ja osoittavat siten runon puhujan syvää kunnioitusta luonnon eri elementtejä kohtaan. Groteski myös murtaa dikotomista jaottelua luonnon ja ihmisen välillä: ihminen sulautuu osaksi luontoa, sen materiaalisuutta ja kiertokulkua. Apokalyptiset visiot ilmenevät kaupunkiin sijoittuvissa runoissa, joissa kaupunkiin yhdistyy dystopisia piirteitä ja kuoleman eri konnotaatioita. Runoissa on viittauksia todellisuuden ympäristökatastrofeihin sekä lintujen ahdinkoon. Lukinkehrässä paikantuva Helsinki on runon puhujan muistojen kyllästämä. Eletyt muistot ja historia luovat myös kiintymyksen tunteen paikkaa kohtaan, jota osoittaa oodimaiset puhuttelut ja kulkeminen kaupungilla ja ympäristön havainnointi.

Tutkielmassa tarkastellaan Leea Klemolan näytelmää Minä, Askartelija (2021) analysoimalla sen huumoria groteskin ja bahtinilaisen karnevalistisen kansannaurun näkökulmasta. Esityksen huumoria analysoidaan erityisesti sen inkongruenttien yhdistelmien, ruumiillisuuden korostumisen ja ihailun satiirin kautta. Karnevalistisen kansannaurun traditio juhlii elämää nurinkääntämällä. Sen aikaikkunassa kaikki on sallittua ja sen käyttäytymisen vapaus rikkoo viralliset vaatimukset. Se kääntää huomion hengestä räävittömään ruumiiseen, pyöräyttää alhaiset ylhäisiksi ja päinvastoin. Tutkielma tuo esiin, kuinka Minä, Askartelija -teoksen huumorissa korostuu yhteensopimattomuus, karnevalistinen ambivalenssi ja groteskin keinot. Esityksen huumori syntyy inkongruentista yhdistelystä, jossa kulttuuriset kategoriat sotketaan toisiinsa. Näillä keinoilla se ristivalottaa katsojan oletuksia erityisesti luovasta työstä. Sen kritiikki elää naurussa. Karnevalistinen kansannaurun traditio Minä, Askartelijassa näkyy sen vapaudessa, jossa jokaiseen suuntaan sopii sekä kumartaa, että pyllistää. Tutkielma osoittaa, että Minä, Askartelija on osa karnevalistista jatkumoa ja toteuttaa komiikallaan yhteiskuntakritiikkiä.

Tutkimuksen kohteena on Vladimir Sorokinin (1955–) esikoisromaani nimeltä Jono. Romaania on luonnehdittu kirjailijan vaikuttavimmaksi. Teoksessaan Sorokin on ikuistanut neuvostoliittolaisen arjen ongelmineen ja onnenhetkineen. Tematiikaltaan romaani on yhteiskuntakriittinen. Siksi Jonon julkaiseminen Neuvostoliitossa osoittautui mahdottomaksi ja teos ilmestyi ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1985. Kirjailijan kotimaassa Jonon julkaiseminen mahdollistui vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Tutkimuksessa kirjailijan esikoisromaania lähestytään moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin estetiikan näkökulmasta, sillä Sorokin on yksi merkittävimmistä kyseisten taidesuuntien edustajista. Tutkimuksessa analysoidaan, millä tavalla moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin esteettiset kvaliteetit realisoituvat romaanissa Jono. Tutkimuksessa tarkastellaan muun muassa teokseen sisältyviä rituaaleja ja osoitetaan, ettei monituntinen oleskeleminen jonossa ole romaanin ainoa rituaalinen tapahtuma. Tutkimuksen yhteydessä havaittiin myös päähenkilön käytöksen olevan rituaalista: hän siirtyy rituaalisin menoin neuvostoyhteiskunnan hierarkiassa. Aiemmissa Jonoa koskevissa tutkimuksissa päähenkilön rituaaliseen käytökseen ei ole kiinnitetty huomiota. Moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin vaikutus heijastuu myös teoksen struktuuriin. Kompositioltaan romaani on omintakeinen: teos rakentuu yksinomaan neuvostoliittolaisesta jonosta kantautuvista repliikeistä. Romaanin teeman ja juonen rekonstruoiminen edellyttää lähilukutekniikkaa. Kyseisen lukumenetelmän pohjalta tutkimuksessa osoitetaan, että irralliset repliikit muuttuvat vähitellen itsenäisiksi, omaa historiallista aikaansa heijastaviksi dialogeiksi. Rakennetta koskevan analyysin yhteydessä tarkastellaan myös kertojan äänen eliminoimisen funktiota moskovalaista konseptualismia ja sots-artia käsittelevän tutkimuksen valossa. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan romaaniin sisältyvien valkoisten sivujen merkitystä ja niiden historiallista taustaa. Tutkimus osoittaa valkoisten sivujen symboloivan kielestä ja ideologiasta vapautunutta tilaa ja niiden historiallisten juurten ulottuvan venäläiseen avantgardekirjallisuuteen ja taiteeseen. Sorokin kirjoitti esikoisromaaninsa aikana, jolloin Neuvostoliitossa hallitseva taidesuunta oli sosialistinen realismi. Siitä syystä tutkimuksessa lähestytään kirjailijan teosta myös sosialistisen realismin eettis-filosofisten vaatimusten näkökulmasta ja analysoidaan, millä tavalla ne jäävät Jonossa toteutumatta. Tutkimuksessa osoitetaan Jonon olevan groteski suhteessa sosialistisen realismin estetiikkaan.