Browsing by Subject "hagiografia"

Tutkielmassa selvitetään minkälaisen kuvauksen pyhimyksellisyydestä Johannes Salisbury-lainen esittää kirjoittamissaan pyhimyselämäkerroissa Anselm Canterburylaisesta ja Thomas Becketistä. Tutkielmassa selvitetään myös Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin elämien keskeisimmät tapahtumat sekä, miten ne liittyvät Johannes Salisburylaisen luomaan kuvaukseen Canterburyn pyhimyksistä. Tutkielmassa tarkastellaan siis keskeisimpiä Johan-nes Salisburylaisen esittämiä pyhimykselle kuuluvia ominaisuuksia. Ajallisesti tutkimus sijoit-tuu pitkälti 1100-luvulle. Tutkielmassa käsiteltävät pyhimyselämäkerrat kuvastavat ajalla kir-joitettuja pyhimyselämäkertoja ja ajan pyhimysuskoa. Pyhimyselämäkerrat Anselm Canter-burylaisesta ja Thomas Becketistä kertovat siis pyhimysten elämien lisäksi keskiajan pyhi-myksellisyyden ihanteista. Pyhimyksistä kertovat kirjoitukset toimivat linkkeinä kansan uskonnollisuuteen keskiajalla. Pyhimyksistä kertovien hagiografisten lähteiden tutkimus mahdollistaa tutkimuksen monenlaisista näkökulmista katsottuna. Pyhimyksistä kertovat lähteet muodostuivat keskiajalla esikuvaksi uskovan elämästä, mutta ne kuvastavat usein myös muutakin kuin vain ihanteellisen kuvauksen hyveellisestä elämästä. Pyhimyksistä kertovissa kirjoituksissa on usein havaittavissa poliittisesti virittynyttä sisältöä, jolla on pyritty vaikuttamaan tekstien sanomaan. Pyhimysteksteissä pyhimykset esitettiin täydellisinä esimerkkeinä uskovasta, jolloin ne tarjosivat oivan tilaisuuden arvostella maallisia tai hengellisiä hallitsijoita. Keskiaikaisista pyhimyksistä koskeville teksteille muodostui yleisiä piirteitä ja niistä on havaittavissa yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä, joiden avulla osoitettiin pyhimysten hyveellisyys ja pyhimysten omaavan jopa jumalallisia ominaisuuksia. Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketistä kertovan tutkimuskirjallisuuden varassa tutkimuksessa esitetään Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin elämien olleen erilaiset, mutta sisältäneen kuitenkin lukuisia yhtymäkohtia. Molemmat Anselm Canterburylainen ja Thomas Becket toimivat merkittävässä poliittisessa asemassa elämiensä aikana, joka on nähtävissä heistä kertovissa pyhimyselämäkerroissa. Molemmat heistä ajautuivat kiistoihin Englannin hallitsijoiden kanssa puolustaessaan kirkollisia oikeuksia maallisen vallan edellä. Vertailemalla Johannes Salisburylaisen kirjoittamia pyhimyselämäkertoja keskenään tutkimuksessa kuvaillaan, millaisten ominaisuuksien kautta Johannes Salisburylainen esittää Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin olleen pyhimyksiä. Lisäksi vertailun kautta esitetään, miten kiistat Englannin kruunun kanssa ovat olennainen osa heidän pyhimyselämäkertojen osoitusta heidän pyhimyksellisyydestä. Johannes Salisburylaisen kirjoittamat pyhimyselämäkerrat kertovat kahdesta keskiajalle yleisestä pyhimystyypistä, hurskaista uskonsa tunnustajista ja marttyyreista. Johannes Salisburylainen esittää Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin hyveellisinä uskonsa puolustajina pyhimyselämäkerroissaan. Molempien pyhimysten tärkeimmät hyveet liittyvät heidän vaatimattomuuteensa ja tekemään hyväntekeväisyystyöhön. Muina pyhimyksille olennaisina hyveellisinä ominaisuuksina esitetään olleen etenkin viisaus ja uskolleen omistautuminen. Tärkeimpänä Anselm Canterburylaisen pyhimyksellisyyden osoittavana tekijänä Johannes Salisburylainen esitti olleen lukuiset erilaiset ihmeteot, joita Anselm toteutti elämänsä aikana ja jälkeen. Johannes Salisburylainen kuvailee Thomas Becketiä myös uskon tunnustajille ominaisten piirteiden avulla, mutta hänen pyhimyksellisyys perustuu ensikädessä hänen marttyyrikuolemaansa.

Tutkielmassa selvitän, minkälainen katujan ihannemalli Giovanna Orvietolaisesta (n. 1264-1306) rakennettiin pyhimyselämäkerran välityksellä. Etsin vastauksia Giovanna Orvietolaisen pyhimyselämäkerrasta sekä Orvieton dominikaanipenitenttien sääntöhahmotelmasta, joka kirjoitusajankohtansa puolesta on saattanut olla Giovannalle tuttu ja hänen toimintaansa määrittävä asiakirja. Lähteenäni käytän Maiju Lehmijoki-Gardnerin toimittamaa ja italiasta englanniksi kääntämää teosta ”Dominican penitent women”. Kirjan tekijätiimiin kuuluvat myös Daniel E. Bornstein ja E. Ann Matter. Kirja on ilmestynyt vuonna 2005 ja sen tarkoituksena on esitellä dominikaanista liikettä sekä penitenttinaisia kokonaisvaltaisesti. Teoksesta löytyy yksi Giovanna Orvietolaista käsittelevä teksti, nimittäin Giovannan legendaksi nimetty pyhimyselämäkerta. Kyseinen pyhimyselämäkerta on todennäköisesti kirjoitettu niin pian Giovannan kuoleman jälkeen, että tekstin kirjoittajat ovat voineet tuntea henkilökohtaisesti Giovannan. Samasta syystä voidaan olettaa, että pyhimyselämäkerta kuvaa Giovannan aikaista maailmaa. Dominican penitent women-teoksesta löytyy myös Orvieton dominikanipenitenteille tarkoitettu sääntöhahmotelma, joka on kirjoitettu vuonna 1286. Tutkielmassani tarkastelen rinnakkain sääntöhahmotelmaa ja Giovannan legendaa etsien näistä yhteisiä sekä erottavia tekijöitä. Giovanna Orvietolaisen pyhimyselämäkerta ei ole lajissaan ainutlaatuinen, sillä keskiajalla hagiografiat olivat hyvin suosittuja. Niiden tarkoituksena oli tuoda esille ainutlaatuinen pyhä ja tämän ihmeellinen elämä, mutta koska uskonnolliselta esikuvalta ja pyhältä odotettiin tietynlaista käytöstä ja tietynlaisia elämänvaiheita, elämäkertakirjurien tuli pohtia tarkasti, mitä pyhästä kannatti kirjoittaa. Monesti pyhimyselämäkerroissa toistuvat tietyt genrelle tyypilliset piirteet. Pyhien elämät olivat ihmeellisiä, usein jo sikiämisestä aina kuolemanjälkeisiin tapahtumiin asti. Giovanna Orvietolaisen pyhimyselämäkertaan sisällytettiin tyypillisiä hagiografian piirteitä. Giovanna menetti vanhempansa jo nuorena, mutta ei kaivannut maanpäällisiä vanhempia, hän oli häikäisevän kaunis ja osoitti erityislaatuista viisautta jo lapsena. Hän työskenteli ahkerasti ja hakeutui esimerkiksi ompelijan töihin, joka keskiajalla symboloi hurskautta ja oli myös dominikaanipenitenteille tarkoitetun sääntöhahmotelman mukainen toimi. Giovanna kohtasi sukulaisten vastustusta kieltäydyttyään hänelle kaavaillusta avioliitosta ja käsikirjoitti näin pyhille hyvin tyypillisiä ristiriitoja omien ja sukulaistensa pyrkimysten välillä. Giovanna ilmensi uskonnollisuuttaan maallikoille tyypilliseen tapaan ruumiillisesti, harjoittaen ruoka-askeesia, Kristuksen imitoimista, rukoilua ja kohdaten hyvin fyysisissä merkeissä paholaisen. Giovanna paransi ihmisiä pyhille tyypilliseen tapaan jäljitellen Kristuksen parantamisihmeitä ja muuttui kuoltuaan parantavaksi reliikiksi. Giovannan ruumis tuoksui symboliarvoa sisältäviltä kukilta kuoltuaan ja tuli haudatuksi sekä pyhille tyypilliseen tapan kuten myös dominikaanipenitenteille osoitetun sääntöhahmotelman mukaisesti. Kuolemansa jälkeen Giovanna paransi ihmisiä ja esiintyi muiden näyissä, joka oli tyypillistä keskiajan uskonnollisuudelle.

Tutkin työssäni Iacobus de Voraginen Legenda aureassa olevien pyhimysten nimien etymologioiden alkuperää tarkoituksenani selvittää, mihin sanoihin nämä etymologiat perustuvat. Tarkastelen työssäni Legenda aureassa olevia nimien etymologiajohdantoja osana etymologiaperinteiden jatkumoa, joka suurimmaksi osaksi juontuu joko Origeneen ja Hieronymuksen aikaisista kreikkalaisista onomastikoneista tai huomattavasti myöhemmästä keskiaikaisesta traditiosta. Jaan etymologiat kolmeen ryhmään, jotka ovat syntyneet hieman eri tavoilla. Ensimmäinen ryhmä on tulkintaetymologiat eli käännökset. Näissä etymologisoitava nimi on käännetty sovittamalla siihen heprean tai välillä aramean sanoja. Näillä käännöksillä on pitkä traditio, joka yleensä pohjautuu selkeästi Hieronymuksen antamiin tietoihin kirjassaan Liber interpretationis hebreaicorum nominum ja usein myös aikaiempiin kreikkalaisiin onomastikoneihin. Toisen ryhmän muodostavat analyysietymologiat, joissa etymologisoitavan nimen väitetään koostuvan etymologistin ilmoittamista epätavallisista latinan, kreikan tai heprean sanoista, joille sitten annetaan käännös. Sitten nämä käännökset vielä tulkitaan niin, että esimerkiksi kahdesta substantiivista toinen katsotaankin adjektiiviksi. Kolmas ryhmä on tavujohdokset, jotka ovat muuten kuin analyysietymologiat, mutta näissä etymologisti ei ole käyttänyt apunaan mitään harvinaisia sanoja, vaan keksii jokaiselle etymologisoitavan nimen tavulle tavallisen latinan sanan, jossa on sama tai samankuuloinen tavu. Todennäköisesti yksikään Legenda aurean etymologia ei siis ole Iacobuksen omaa tuontantoa, mutta tästä varmuuden saamiseksi tulisi käydä läpi suuri määrä pyhimyselämänkertoja, joihin Legenda aurean kompilaatiotyö perustuu, sekä tarkistaa etymologioiden varalta useita keskiaikaisia leksikografisia teoksia.

Tutkielmassa tarkastellaan Leo Tolstoin kertomusta Fal’šivyj kupon (Väärennetty korkolippu) sekä sen filmatisointeja. Keskeneräiseksi jäänyt kertomus päätyi kirjallisuustutkijoiden kritiikin kohteeksi. Tuo kritiikki kohdistui mm. kertomuksen taiteelliseen yhtenäisyyteen sekä sen sisällön tarkoitushakoisuuteen, opettavaisuuteen ja täten ”puhtaan taiteen” periaatteista poikkeamiseen. Tutkijat ovat ottaneet kantaa myös siihen, että kertomuksen henkilöhahmojen tekemien valintojen ja tekojen motiivit ovat usein jokseenkin epämääräisiä tai puutteellisia. Tutkijoiden mielipiteet kertomuksen puutteista jakaantuvat laajalti. Tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on määritellä ja eritellä aiempien tutkijoiden kiinnostuksen ja kritiikin kohteita sekä tehdä analyyttinen katsaus aiempaan tutkimuskorpukseen. Toisena tavoitteena on kerätä tarkkaa tietoa elokuva-adaptaatioista sekä vertailla elokuvissa käytettyä materiaalia kirjalliseen lähteeseen. Työn hypoteesissa väitetään, että kritiikin kohteeksi joutuneet kertomuksen osat soveltuvat elokuva-adaptaatioihin luontevasti ja huomamaattomasti. Hypoteesi osoittautuu oikeaksi. Tutkielma jakautuu kahteen lohkoon: ensimmäinen perehtyy kertomukseen ja toinen sen filmatisointeihin. Ensimmäinen lohko jakautuu karkeasti neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään Tolstoin uskonnollisiin ja aatemaailman taustatekijöihin, joilla on todistettavasti ollut vaikutusta kirjailijan tuotantoon. Toisessa osassa kertomus otetaan lähiluvun kohteeksi. Siinä kertomuksen lyhyen juoniselostuksen ja syntyhistorian lisäksi tekstin ja olemassa olevan tutkimusmateriaalin pohjalta käsitellään mm. kertomuksen rakennetta ja keskeneräisyyttä sekä kertomuksen intertekstuaalisia yhteyksiä V.I. Dal’in novelliin Seren’kaja ja F.M. Dostoevskijn romaaniin Prestuplenie i nakazanie (Rikos ja rangaistus), henkilöhahmojen nimien symboliikkaa sekä hagiografisia motiiveja. Ensimmäisen lohkon kolmannessa osassa käsitellään aiempien tutkijoiden käsityksiä kirjailijan poetiikasta. Kesken jäänyt teos oli ollut Tolstoin työpöydällä miltei 20 vuotta, minä aikana hänen poetiikkansa oli kehittynyt ”kansan kertomuksista” kohti uudenlaista ”suuren kertomuksen” tyyliä. Tolstoin samaan aikaan tapahtuneiden draamakokeilujen on arveltu vaikuttaneen ko. kertomuksen tyyliin, jopa siinä määrin, että kertomuksessa on elokuvakäsikirjoituksen piirteitä. Neljännessä osassa on esitelty koko joukko tutkijoiden kriittisiä näkemyksiä kertomuksen ”taiteellisesta yhtenäisyydestä”, Tolstoin uskollisuudesta realismin periaatteille, kertomuksen henkilöhahmojen tekojen sosiaalisten ja psykologisten motiivien uskottavuudesta. Enemmän tai vähemmän argumentoitujen kriittisten mielipiteiden lisäksi on Tolstoita puolustaviakin puheenvuoroja, jotka korostavat teoksen tarkoitusperiä ja sen yhteyttä kirjalliseen kansanperinteeseen. Eritoten tässä yhteydessä on nähty kertomuksen hagiografisen perinteen piirteitä, joilla selitetään kertomuksen väitettyjä puutteita. Toisessa lohkossa perehdytään kertomuksen filmatisointiin. Kertomukseen perustuvia elokuvia on viisi: v:na 1913 Venäjällä tehty Fal’šivyj kupon, v. 1914 Italiassa tehty Il falso cupone, v. 1926 Saksassa tehty Die Abenteuer eines Zehnmarkscheines, v.1983 Ranskassa tehty L’Argent ja v. 2005 Suomessa tehty Paha maa. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on selvittää, miltä osin elokuvien juonet vastaavat alkuperäistä tekstiä, ensimmäisessä lohkossa löydetyt piilomotiivit mukaan lukien.