Browsing by Subject "hagiografiat"

Tarkastelen maisterintutkielmassani sitä, kuinka bysanttilaiset ja latinalaiset mutta pienissä määrin myös muinaisitäslaavit ja arabit näkivät Bysantin, bysanttilaisuuden ja bysanttilaiset keskibysanttilaisella kaudella vuosina 843‒1204. Lisäksi tarkastelen bysanttilaisten kieltä ja erityisesti, oliko se aikalaisten mukaan kreikan vai ”rooman” kieli. Alkuperäislähteinäni käytän bysanttilaisia Leo VI:n Taktikaa, Konstantinos VII:n De administrando imperiota, Anna Komnenen Aleksiasta sekä joitakin hagiografioita, joista eräät ovat peräisin Symeon Metafrasteen Menologionista ja yksi pidempi on omistettu Pyhälle Neilos Rossanolaiselle. Lisäksi käytän läntisiä Liutprand Cremonalaisen kirjoituksia ja ristiretkikronikoita sekä muinaisitäslaavilaista Nestorin kronikkaa. Arabien näkökulmia olen tuonut ilmi tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkielmani liittyy etenkin Anthony Kaldelliksen tutkimukselliseen kontekstiin, joka pyrkii samaten tarkastelemaan Bysanttia ja bysanttilaisuutta korostaen niiden roomalaisuutta. Tuon työssäni selkeästi ilmi sen, että bysanttilainen johtava maallinen älymystö piti selvästi Bysanttia Roomana ja sen asukkaita roomalaisina, mikä johtui siitä, että Bysantti oli Rooman valtakunnan suora jatkumo. Arabit ajattelivat samaan tapaan, mutta sekä latinalaiset että muinaisitäslaavit pitivät Bysanttia Kreikkana ja bysanttilaisia kreikkalaisina, mikä johtui pääasiassa siellä käytetystä kielestä mutta myös sen maantieteellisestä sijainnista. Käyttämäni bysanttilaiset hagiografiat muodostavat oman bysanttilaisen johtavan eliitin kirjoituksista eroavan ryhmänsä, joka ei keskity maallisiin asioihin ja joka saattaa liittää kotimaan valtion sijaan kaupunkiin. Tutkielmani osoittaa, että bysanttilaiset olivat oman käsityksensä mukaan kansoista tärkein, mikä oli merkittävä osa heidän maailmankatsomustaan. Bysanttilainen identiteetti muodostui muun muassa kielen ja itäisen kristinuskon lisäksi vaatetuksesta. Bysanttilainen ja ulkomaalainen huomasi bysanttilaisen tämän vaatteiden perusteella. Bysanttilaiset myös selvästikin liittivät kansansa antiikin roomalaisiin ja esiintyivät heidän jälkeläisinään. Työssäni kerron myös, mitä kieltä bysanttilaiset mielestään puhuivat. Leo VI, Konstantinos VII sekä Neilos Rossanolaisen hagiografia kutsuvat latinaa roomalaisten kieleksi, mutta jälkimmäinen paljastaa myös kutsuvansa kreikan kieltä kreikaksi. Huomattavasti näiden kirjoittajien ja tekstien jälkeen kirjottanut Anna Komnene taas kutsuu kreikan kieltä sekä kreikaksi että väliin myös ”roomaksi.” Ulkopuolisista lähteistäni vain latinalainen Liutprand Cremonalainen kiinnittää huomiota Bysanttilaisten kieleen kutsuen sitä loogisesti kreikaksi ja omaa kieltään latinaksi.

Tutkielma käsittelee katolisen kirkon pyhimyskulttia Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen. Sen kohteena ovat alle 35-vuotiaina kuolleet maallikot, jotka paavi on julistanut kunnianarvoisiksi (lat. venerabilis) ja joiden on täten todettu eläneen pyhimykselle sopivan elämän (n=15). Tutkielma pyrkii selvittämään, mihin ehdokkaiden pyhimyskultit perustuvat ja miksi katoliset uskovat sekä katolinen kirkko instituutiona haluavat korottaa juuri nämä ihmiset pyhimyksiksi. Tutkielman taustaoletuksena on, että pyhimysehdokkaiden elämäkertoja, heidän ympärilleen muodostuneita kultteja sekä heidän kanonisaatiohankkeidensa edistymistä analysoimalla voi tehdä päätelmiä myös katolisen kirkon nykytilasta. Tutkielman aineisto koostuu näitä 15 pyhimysehdokasta käsittelevistä hagiografisista elämäkerroista, joita on kerätty ehdokkaiden taustayhteisöjen verkkosivuilta, Vatikaanin virallisista julkaisuista sekä katolisista medialähteistä. Tutkielmassa elämäkertoja tarkastellaan sisältölähtöisesti teemoitellen, ja niitä peilataan katolista kirkkoa ja sen pyhimyskulttia koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Aineiston pohjalta uusimman ajan pyhimysehdokkaat antavat katolisesta kirkosta konservatiivisen ja sisäänpäinkääntyneen kuvan. Kunnianarvoiset maallikot ovat historiallisesti katolisilta alueilta, pääsääntöisesti Italiasta ja Espanjasta, ja edustavat perinteistä henkilökohtaiseen hartauteen keskittyvää uskonnollisuutta sekä perinteistä moraaliopetusta sellaisena kuin se ilmenee erityisesti paavi Johannes Paavali II:n kirjoituksissa. Kirkko käyttää tuoreimpia pyhimysehdokkaitaan esimerkkinä ihmisistä, jotka sekularisoituvassa yhteiskunnallisessa kontekstissa ovat edelleen ehdottoman kuuliaisia kirkon opetukselle, varsinkin sen moraaliopille. Näin pyhimyskultti yhtyy uuteen evankeliointiin eli kirkon tavoitteeseen vahvistaa kristillistä uskoa maallistuneilla alueilla.

Tämä maisterintutkielma käsittelee juutalaisten rituaalimurhaamaksi väitetyn ”lapsimarttyyri” William Norwichlaisen kultin vaiheita vuodesta 1144 vuoteen 1174. Tutkimuskysymyksinä toimivat muun muassa miten kultti muodostui, ketkä vaikuttivat sen taustalla, miten siihen suhtauduttiin, mitä sen levinneisyydestä ja vaikutuksesta tiedetään sekä miksi kultti sammui? Tutkielman tärkeimpänä lähteenä toimii munkki Thomas Monmouthilaisen kirjoittama seitsemänosainen De vita et passione Sancti Willelmi Martyris Norwicensis -pyhimyselämäkerta. Sen pohjalta on tehty huomattavasti levinneempi tiivistelmä, joka on säilynyt osana Nova Legenda Anglie -teosta. Tutkielma huomioi myös Anglosaksien kronikkaan sisältyvän Peterboroughin kronikan lyhyen William Norwichlaista käsittelevän osuuden, joka edustaa pyhimyselämäkerrasta itsenäistä kertomusperinnettä. Näiden lähteiden tulkinnan ohella tutkielma hyödyntää ja kommentoi aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkielma argumentoi kultin syntyneen reaktiona Williamin ruumiin löytymiseen ja kehittyneen tuomiokirkossa välineeksi ylläpitää Norwichin ensimmäisen piispan Herbert de Losingan muistoa ja perintöä. Tutkielmassa kultin vaiheet on jaettu ajallisesti kolmeen ajanjaksoon: varhaisvaiheisiin (1144–1150), nousukauteen (1150–1168) ja kuihtumiskauteen (1168–1174). Näitä ennen tutkielma taustoittaa Norwichin kaupungin historiaa ja tietoja historiallisesta Williamista. Varhaisvaiheiden yhteydessä käsitellään kultillisen toiminnan muodostumista kuolleen Williamin ympärille ja teorioita hänen perheenjäsentensä osuudesta kultin muodostumiseen. Nousukauden alkaminen ajoitetaan Williamin ensimmäisen translaation yhteyteen, jolloin Norwichin tuomiokirkko alkoi edistämään kultin leviämistä piispa William Turben johdolla. Kuihtumiskauden yhteydessä kultin katoamisen syyksi on esitetty useita syitä: uudempien samankaltaisten verisyytöspyhimysten kuten Harold Gloucesterilaisen ilmaantumista, Norwichin tuomiokirkon tulipaloa, Thomas Becketin suositun kultin syntyä ja piispa William Turben kuolemaa.