Browsing by Subject "hegemonia"

Tämä tutkielma tarkastelee Michael Hardtin ja Antonio Negrin tapaa määritellä väen (multitude) ja yhteisvaurauden (common) käsitteitä trilogian muodostavissa teoksissaan Empire (2001), Multitude—War and Democracy in the Age of Empire ja Commonwealth (2009). Hardtin ja Negrin trilogian eräänä keskeisenä päämääränä voidaan nähdä olevan dekonstruktiivisen ajattelun ylittäminen niin teoriassa kuin praksiksessa ja tämä tutkielma keskittyykin heidän työhönsä pyrkimyksenä postdekonstruktiivisen poliittisen ontologian muotoiluun. Tutkielman ensimmäinen luku tarkastelee dekonstruktiota Jacques Derridan omien tekstien ja näistä esitettyjen tulkintojen pohjalta keskittyen Derridan ajattelun niihin osiin, joilla voidaan nähdä olevan ilmeinen yhteys politiikan teoriaan. Tämä tehdään tarkastelemalla käsitteitä ristiriitaisuus, ratkaisemattomuus, päätös, konteksti, tieto, sekä différance. Derridan ajattelua kontekstualisoidaan poststrukturalismiin filosofisena suuntauksena, sekä tätä lähestymistapaa käyttäviin töihin maailmanpolitiikan oppiaineen kentällä. Ensimmäisen luvun päättää pohdinta Derridan tavasta määrittää ontologiaa, sekä tämän suhteesta marxismiin ja postmarxismiin. Tutkielman toinen luku esittelee Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teorian hegemoniasta dekonstruktiivisen perspektiivin kanssa yhteensopivana tapana käsitteellistää poliittista toimintaa rakenteiden synnyttämisenä. Myös tämä luku jakautuu keskeisten käsitteiden ympärille, jotka tässä yhteydessä ovat artikulaatio, diskurssi, antagonismi, sekä hegemonia. Toinen luku alkaa kontekstualisoinnilla postmarxismista politiikan teorian kentällä ja maailmanpolitiikankin tieteenalalla ja se päättyy sen pisteen muotoiluun, josta käsin aloitetaan kolmannessa luvussa tehtävä Hardtin ja Negrin teorian analyysi. Kolmannessa luvussa analysoidaan ensin yhteisvaurauden käsitettä Hardtin ja Negrin teoriassa ja päädytään esittämään sen tulevan erittäin lähelle Derridan tekstin, sekä Laclaun ja Mouffen diskurssin käsitteitä. Lisäksi tehdään erottelu yhteisvauruden kenttään ja yhteisvaurauden ilmentymiin. Tämän jaottelun nähdään olevan yhteensopiva Hardtin ja Negrin ajattelun kanssa, mutta toisaalta mahdollistavan myös sen kritiikin. Tämän jälkeen tarkastellaan tapaa, jolla Hardt ja Negri näkevät vallankumouksellisen vapautumisen prosessin syntyvän samaisen yhteisvaurauden päälle ja argumentoidaan tämän prosessin olevan vahvasti yhteneväinen Derridan différance-käsitteellä kuvaamaan merkityksen syntymisen ja muuttumisen prosesseihin. Yhteisvaurauden käsittelyn jälkeen tutkielmassa tarkastellaan väkeä sinä poliittisen organisaation muotona ja subjektina, jonka tulisi kyetä viemään eteenpäin edellä mainittua vapautumisen prosessia, sekä Hardtin ja Negrin tapaa käsitellä demokratiaa sinä päätöksenteon muotona, jonka tulisi hallinoida niin yhteisvaurauden luomista, kuin väen organisaatiotakin. Tutkielmassa argumentoidaan sen puolesta, että Hardtin ja Negrin tapa määritellä näitä kysymyksiä ei ole yhteensopiva dekonstruktiivisen ajattelun kanssa, mutta se ei toisaalta myöskään kykene tarjoamaan vaihtoehtoa hegemonialle poliittista toimintaa kuvaavana logiikkana. Tutkielma päätyy toteamaan, että Hardt ja Negri eivät trilogiassaan kykene suoriutumaan pyrkimyksestään ylittää dekonstruktiivisen ajattelun vaihetta ja toisaalta, että heidän tapansa käsitellä yhteisvaurautta ja väkeä tekee vaikeaksi poliitisen ymmärtämisen hylätessään dekonstruktiivisen poliittisen ontologian.

Sosiaalitieteissä on käyty viime vuosikymmeninä vilkasta keskustelua ontologisista ja episteemisistä käsityksistä ja sosiaalisen todellisuuden ilmiöiden selittämisestä. On puhuttu ns. ”paradigmakriisistä”, kahden erilaisen paradigman suhteesta, joista toisena osapuolena ovat olleet postmodernismi ja poststrukturalismi ja toisena valistuksesta juontuva modernismi ja realismi. Tämän pro gradu -tutkielman päämääränä on tarkastella kriittisesti tätä paradigmakriisiä siten, että toisena osapuolena on Ernesto Laclaun diskursiivinen hegemoniateoria ja toisena kriittinen realismi. Viitekehyksenä ja metateoriana on tieteellinen ja kriittinen realismi. Kriittisen realismin edustajina nojaan lähinnä Roy Bhaskarin varhaisiin teoksiin ja Margaret Acherin ajatuksiin. Tutkimuksen metodina on kvalitatiivinen, tutkijoiden teosten sisältöä tarkasteleva systemaattinen analyysi. Tutkielma on osoittanut, että Ernesto Laclaun ontologinen lähestymistapa on lingvistinen ja poststrukturalistinen. Kaikki objektit konstituoituvat diskursiivisessa horisontissa. Kriittisessä realismissa ydinkäsitteitä ovat kerroksisuus ja emergenssi, jotka muovaavat suhteet objektien välillä. Bhaskar erottaa toisistaan intransitiiviset eli ihmisestä riippumattomat objektit ja transitiiviset, sosiaalisesti tuotetut objektit. Laclaulla tietoprosessi alkaa käsitteistä, informaatiopaloista ja ideoista. Totuus objekteista konstituoituu diskursiivisessa kontekstissa. Totuus on luonteeltaan inhimillinen ja paikallinen. Kaikki faktat ovat teoriasidonnaisia. Kriittisessä realismissa ontologia edeltää aina epistemologiaa. Luonto ja teoria määräävät uskomuksiamme. Absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan historialliselle debatille on tilaa. Todellisuudella on aitoa kausaalista voimaa. Laclaun sosiaaliteoria on postmarxilaista poliittisen strategian suunnittelua vasemmistoa varten. Hän problematisoi olevia oloja ja hahmottelee laajaa ekvivalenssirintamaa erilaisille sosiaalisille liikkeille. Poliittinen artikulointi on etusijalla yhteiskunnan struktuureiden ymmärtämisessä. Bhaskarin ja Archerin mukaan yhteiskunta on suhteellinen itsenäinen ja pysyvä struktuurikokonaisuus, joka muistuttaa luonnontieteiden entiteettejä. Sosiaalisia struktuureita ei voi tosin havaita eivätkä ne ole olemassa erillään niiden vaikutuksista, mutta ne ovat todellisia ja ne voidaan osoittaa kausaalisesti. Hegemoniateorian ja kriittisen realismin sosiaaliteorian tärkeimpiä eroja on, että kriittisen realismin kannalta Laclau korostaa liikaa yhteiskuntarakenteiden diskursiivisuutta, kontingenttisuutta, poliittisuutta ja vastakohtaisuutta. Paradigmakriisi on yhä olemassa eikä sitä ole saatu ratkaistua yrityksistä huolimatta.

Toukokuussa 2022 Suomi haki jäsenyyttä Pohjois-Atlantin liitto Natossa. Tämä oli seurausta siitä, että aiemmin saman vuoden keväällä Venäjä oli hyökännyt aiempaa suuremmalla voimalla Ukrainaan. Ukrainan sodan aiheuttama muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa oli nopea ja merkittävä. Suomi on perinteisesti vältellyt sotilaallista liittoutumista, varsinkin Natoon liittymistä, koska tämän on katsottu heikentävän liiaksi suhteita Venäjään. Nato-jäsenyyden kannattaminen on ollut suomalaisessa politiikassa arka aihe, jopa tabu. Silti valtaisa enemmistö kansanedustajista kannatti Natoon liittymistä. Tämä tutkielma selvittää, mikä kansanedustajia motivoi, kun he tekivät päätöstä Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tutkielma pohjautuu Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteoriaan sekä Jacques Lacanin psykoanalyyttiseen teoriaan. Aineistona on eduskunnan täysistunnon pöytäkirja maanantailta 16.5.2022, jolloin eduskunnassa käytiin lähetekeskustelu valtioneuvoston Nato-jäsenyyttä puoltavasta selonteosta. Pöytäkirja käsittää 208 puheenvuoroa, joihin on sovellettu sekä Laclaun ja Mouffen diskurssinalyysia että Jason Glynosin ja David Howarthin logics approachia. Tutkielma osoittaa, että Natoon liittymistä kannattaneet kansanedustajat priorisoivat nopeita päätöksiä ja yksimielisyyttä yli puoluerajojen. Heidän toimintaansa motivoivat ideologiset fantasiat, joissa Venäjä näyttäytyy uhkana Suomen turvallisuudelle ja Nato tarjoaa pelastuksen. Nämä fantasiat perustuivat yhtäläisyyden ketjulle, jossa Suomi ja Ukraina samaistetaan maina, jotka molemmat ovat joutuneet Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Naton liittymistä vastustaneet kansanedustajat eivät puolestaan onnistuneet luomaan selkeää viholliskuvaa, eikä heistä siksi muodostunut yhtenäistä poliittista liikettä. Naton vastustajien ideologisissa fantasioissa sotilasliiton jäsenyys tekee Suomesta ydinsodan osapuolen, mikä johtaa tuhoon.

Tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin humanitaariset kansalaisjärjestöt kuvaavat terrorismin torjunnan ja humanitaarisen avunannon välistä suhdetta sekä terrorismin torjunnan vaikutuksia humanitaariselle avunannolle, kansalaisjärjestöille ja avunsaajille. Tämän lisäksi analyysi peilaa näitä kansalaisjärjestöjen teksteistä esiin nousevia näkökulmia laajempiin humanitarismin valtasuhteisiin, humanitaariseen hallintoon ja sen hierarkioihin. Analyysin apuna käytetään Foucault’laiseen valtakäsitykseen pohjautuvaa Mitchell Deanin hallintamentaliteetin käsitettä, Gramscin teoriaa hegemoniasta sekä kosmopolitanistisen vahinkoperiaatteen käsitettä. Tutkielman empiirisenä aineistona on humanitaaristen kansalaisjärjestöjen ja niiden työntekijöiden lausuntoja ja kannanottoja, mielipidekirjoituksia sekä raportteja. Analyysin menetelmänä hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia. Analyysi on jaoteltu kolmeen eri osioon – humanitarismi ja turvallisuus, humanitarismi ja vastuuvelvollisuus sekä humanitarismi ja vallitsevat valtarakenteet – joiden mukaan analyysi etenee ja joihin humanitaaristen kansalaisjärjestöjen terrorismin torjuntaa kommentoivia tekstejä peilataan. Tutkielmassa havaittiin, että terrorismin torjunnan diskurssi vaikuttaa siirtäneen myös humanitarismin diskurssia enemmän länsimaisten valtioiden geopoliittisten intressien suuntaan. Lisäksi analyysi osoitti, että humanitaarisilla toimijoilla on myös terrorismin torjunnan kontekstissa kaksijakoinen rooli – toisaalta ne uudentavat vallitsevia valtarakenteita ja toisaalta niihin liittyy myös vastahegemonista potentiaalia. Tämän lisäksi analyysi havainnollisti, että humanitaariseen hallintoon liittyy sekä pakottavaa että suostutteluun perustuvaa valtaa.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Politiikan ja viestinnän maisteriohjelma Opintosuunta: Viestintä Tekijä: Mikko Kivenne Työn nimi: Kapea ala & vastahegemonia: 2010-luvun vastamediat objektiivisen valtavirtajournalismin ideologisina haastajina Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2022 Sivumäärä: 69 + 10 Avainsanat: journalismi, objektiivisuus, ideologia, hegemonia, vastamedia Ohjaaja tai ohjaajat: Tuomo Mörä Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: - Tiivistelmä: Journalistien jokapäiväiseen työhön heijastuvien, sisäistettyjen objektiivisuuden ja neutraaliuden periaatteiden ja kriittisen mediatutkimuksen ideologiaa koskevien löydösten välillä vallitsee ristiriita. Objektiivisuudesta muodostui 1900-luvulla journalismia ohjaava, laajalti omaksuttu eettinen ihanne ja arvopohja, joka yhä 2010-luvulla nousi vahvasti esiin journalistien ammatillista itseymmärrystä ja arvoja tutkittaessa. Ristiriita journalismin objektiivisuusideaalin ja mediatekstien ideologisuuden välillä ei synny journalismin valheellisuudesta tai tietoisesta harhaanjohtamisesta. Kyse on journalististen mediatekstien kytkeytymisestä laajempiin merkitysjärjestelmiin ja yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, kielenkäyttöön liittyviin eli diskursiivisiin kamppailuihin ja latentista tai jopa journalistille itselleen tiedostamattomasta arvojen, normien ja uskomusten ”rivien välissä” tapahtuvasta tuotannosta ja normalisoinnista. Vaikka objektiivisuuden ihanne on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä ja menettänyt merkitystään, ei se ole kokonaan hävinnyt journalismia ohjaavien periaatteiden joukosta. Radikaalioikeistolaisten vastamedioiden räjähdysmäinen kasvu ”totuudenjälkeisellä” 2010-luvulla on saanut objektiivisuuden puolestapuhujat liikkeelle ja näyttäytyy jyrkässä kontrastissa suhteessa journalismin objektiivisuusihanteeseen yhtäältä journalismin ammatillisena ideologiana ja toisaalta osana laajempia yhteiskunnallisesti vakiintuneita eliitti-instituutioita. Tämä maisterintutkielma tarkastelee objektiivisuutta journalismia ohjaavana eettisenä ihanteena suhteessa kriittisen tutkimuksen tunnistamaan journalististen mediatekstien ideologisuuteen sekä 2010-luvun vastamedioita valtavirtajournalismin ideologisina haastajina. Tutkielman teoreettisena taustana ja kirjallisuutena toimivat journalismin objektiivisuusihanteen historiaa käsittelevä tutkimus, kriittisen ideologiatutkimuksen havainnot sekä viime vuosien valtamedioita koskevat empiiriset havainnot. Journalismin objektiivisuusideaali muodostui 1900-luvulla journalismin keskeisimmäksi ammattieettiseksi ihanteeksi, ja käsite on mediatutkimuksen piirissä laajalti tutkittu. Ideologiatutkimuksella on kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimuksessa pitkät perinteet ja sen ala on laaja, mutta yhteistä eri teoreetikkojen ideologiaa koskeville jäsenyksille on se, että ideologiassa on kyse yhteiskunnallisen arvojen, uskomusten ja ideoiden tuotannosta ja representaatiosta sekä niiden kytkeytymisestä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen valtaan. Tutkimuksellisena käsitteenä vasta viime vuosina vakiintunut vastamedia on hedelmällinen tarkasteltaessa 2000-luvun uudenlaisia internetin välityksellä uutisenkaltaisia ja perinteistä mediaa muistuttavia, mutta journalistisiin periaatteisiin sitoutumattomia medioita. Tutkielmassa vastamedioita tarkastellaan yhtäältä median murroksen sekä viestintäteknologian kehityksen ja toisaalta erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisen “liberaalin järjestyksen” ideologisen kriisin myötä nousseina valtavirtamedian haastajana sekä reaktioina ja vastavoimana objektiivisen journalismin tarjoamalle ja heijastelemalle maailmankuvalle. Ideologista kriisiä ja vastamedioiden nousua kriisiin paikantuvana ilmiönä tarkastellaan tutkielmassa Antonio Gramscin teoretisoimien hegemonian, orgaanisen kriisin ja interregnumin käsitteiden avulla. Vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi horjutti hegemonista liberaalia taloudellista ja poliittista järjestystä ja valtavirtaista journalismia sen äänenkannattajana ja tuottajana. Keskeisten teorioiden ja kirjallisuuden avulla päädytään tulokseen, että tarkastelun kohteena olevia vastamedioita voidaan hahmottaa 1) yhteiskunnan ideologista hegemoniaa vastustavina vastahegemonisina projekteina, 2) orgaanisen liberalismin kriisin synnyttämän interregnumin oireina ja 3) laajemman historiallisen mediaympäristön ja teknologisen murroksen oireina.

Tämä tutkimus käsittelee valtavirta- ja vastajulkisuuksien suhdetta graffitien, katutaiteen ja muun kaduilla ilmenevän luvattoman viestinnän kautta. Näihin viitataan termillä ”sähkökaappijournalismi”, jonka tarkoituksena on erottaa se osa, jonka sisältö on selkeästi yhteiskunnalliseen, poliittiseen tai sosiaaliseen muutokseen pyrkivää. Useiden vuosien aikana eri puolilta Helsinkiä kerätyn yli viidenkymmenen tapausesimerkin avulla selvitetään osin millaisia aiheita välineessä käsitellään, mutta erityisesti miten. Tutkimuksessa osoitetaan, että kyse on nimenomaan erityisestä ja muista poikkeavasta viestintävälineestä, jolla on omat toimintamekanisminsa, rajoitteensa sekä mahdollisuutensa. Sillä on myös hyvin pitkät historialliset juuret jopa tuhansien vuosien ajalta. Tämä väline voi olla käytössä paitsi yhteiskunnan kriisitilanteissa myös ainakin näennäisesti suhteellisen vakaassa yhteiskunnissa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jota ohjaavat tietyt hegemoniset tavat, tottumukset ja käytännöt, myös joukkoviestinnän tuotantoa ohjaavat tietyt ennakko-oletukset. Julkisuutta pidetään puolestaan keskustelun areenana, jossa yhteiskunnan jäsenet yhdessä päätyvät mielipiteeseen heitä kaikkia koskevista asioista. Pääsy tähän nykyään lähes aina kaupallisen logiikan pohjalta toimivaan julkisuuden piiriin voi olla kuitenkin rajattu sekä joillekin yhteiskunnan jäsenille että joillekin aiheille. Alakulttuurit, joille nämä aiheet ovat tärkeitä, voivat pitää niitä kuitenkin yllä omissa vastajulkisuuksissaan, joista ne voivat myös nousta laajempaan julkiseen keskusteluun. Yksi tällainen vastajulkisuuden areena voi olla juuri ”sähkökaappijournalismi”. Välineenä se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja toisaalta myös äärimmäisen julkinen. Silti se myös mahdollistaa sellaisten mielipiteiden esiin tuomisen, joita ei käytännössä missään muussa mediassa voisi julkaista. Usein nimettömänä, lähes aina luvattomana ja usein jopa röyhkeänä viestintämuotona sillä voi olla erityisen tärkeä rooli nykyisissä demokratioissa paitsi poliittisten sekä yhteiskunnallisten epäkohtien ja puutteiden paljastajana, myös kansalaisten ja erilaisten ryhmien identiteettien rakentajana.

Tarkastelen pro gradu -työssäni sitä, miten Suomen alueen esihistoriaa kuvataan lukion historian oppikirjoissa. Aineisto koostuu uudemmista, vielä käytössä olevista oppikirjoista, jotka on julkaistu vuosina 2005–2012 sekä vanhemmista vuosina 1981–1983 julkaistuista teoksista. Analysoitavia oppikirjoja tutkimuksessa on yhteensä kymmenen. Tavoitteeni on tarkastella diskurssianalyysin keinoin sitä, minkälaisia diskursseja esihistorian kuvauksessa ylläpidetään, miten tieto oppikirjoissa esitetään ja onko esihistorian kuvaus muuttunut ajan myötä. Hypoteesini on, että oppikirjoissa ylläpidetään joitain vallitsevia puhetapoja, jotka eivät ole neutraaleita, arvoista ja valinnoista vapaita. Sovellan tutkimuksessani kriittisen diskurssianalyysin mukaisia näkemyksiä vallasta ja hegemoniasta. Retorisen diskurssianalyysin avulla tarkastelen oppikirjoissa käytettyjä vakuuttavuutta lisääviä kielellisiä keinoja. Käsittelen tutkimusaihetta symbolisen vallan, opetussuunnitelmateorioiden ja diskurssianalyysin taustalla olevan sosiaalisen konstruktionismin näkökulmista. Koulutuksesta yhtenä symbolisen vallankäytön muotona ovat kirjoittaneet muun muassa Pierre Bourdieu, Jean-Claude Passeron ja Teun A. van Dijk. Tutkimuksessa ilmenee, että lukion historian oppikirjoissa esiintyy hyvin samankaltaisia, toistuvia diskursseja. Näistä yleisimmät ovat pyynti rajoittaa-, keskeneräisyys ja jatkuva edistys- ja kylmä periferia -diskurssit, jotka voidaan esiintyvyytensä ja dominoivuutensa takia tulkita itsestäänselvän aseman saavuttaneiksi, hegemonisoituneiksi diskursseiksi. Tiedon esittämiseen liittyvä tarkastelu tuo ilmi, että oppikirjoissa tieto esitetään pääosin valmiina, ja lukijaa ohjataan erilaisilla kielellisillä keinoilla omaksumaan tieto halutulla tavalla. Mitään yhtä, täysin vaihtoehdotonta kuvaa oppikirjat eivät kuitenkaan tarjoile. Esihistorian kuvaus on osittain erilaista vanhoissa ja uusissa oppikirjoissa. Muutokset liittyvät termistöön, aiheisiin ja oppikirjojen esihistoria-osuuksien pidentymiseen ja monipuolistumiseen 2000-luvun oppikirjoissa. Pohdintaa-luvussa tarkastelen tarkemmin esihistorian kuvaamista keskeneräisenä ja vastakohtaisena modernille, Suomen alueen esihistorian hahmottamista ilmaston ja sijainnin kautta sekä esihistorian tulkintaa nykyisyydestä käsin. Vertailen aineistosta esiin nousseita puhetapoja ja arvoja opetussuunnitelmissa esitettyihin. Esitän, että tietyt tutkimuksessa löydetyt diskurssit osallistuvat esihistorian vähättelyyn. Tulkitsen näiden puhetapojen kumpuavan lukion historian opetusta laajemmasta kontekstista.

Tutkielma käsittelee nykykirjallisuuden keinoja hahmottaa ja arvottaa nykyistä globaalia kehitystä. Tutkielman kertomakirjallisena aineistona toimii brittiläisen nykykirjailijan, David Mitchellin (synt. 1969) romaanit Cloud Atlas (2004, suom. Pilvikartasto) ja The Bone Clocks (2014). Kyseiset teokset ovat mittakaavoiltaan maailmanlaajuisia, ja ne liikkuvat ajallisesti ja maantieteellisesti vaihtelevissa sekä tyylillisesti monenkirjavissa miljöissä. Tutkielma pyrkii osoittamaan, kuinka Mitchellin teokset valjastavat postmoderneja kerronnan välineitä ja trooppeja lajityypillisesti poikkeavilla tavoilla kuvaamaan toivoa vastuullisemmasta globaalista kehityksestä. Tutkimustehtävää lähestytään postmodernin viitekehyksen kautta sen eettispoliittisia ulottuvuuksia painottaen. Postmodernia katsomusta kuvastaa perinteisesti nihilismi ja yhdentekevyys, jotka ovat jäljitettävissä sen konstruktionistiseen todellisuuskäsitykseen. Tämän käsityksen mukaan todellisuus on pitkälti kielellisesti rakentunut, jonka vuoksi muun muassa yhteiskunnallisten rakenteiden katsotaan olevan pohjimmiltaan muutosalttiita. Postmodernin katsomuksen mukaan ihmisellä ei siten ole aitoa poliittista toimijuutta maailmassa. Postmarxilaisen hegemoniakäsitteen avulla tutkielma kuitenkin avaa näkemyksen siitä, kuinka samaiselle konstruktionistiselle todellisuuskäsitykselle voidaan rakentaa teoriaa toimijuudesta, joka mahdollistaisi myönteisen asennoitumisen poliittiseen muutokseen. Tutkielma soveltaa edellä mainittua hegemoniateoriaa analyyttisena mallina Mitchellin teosten temaattisessa tulkinnassa. Tutkimuksen perusteella Mitchellin teokset hyödyntävät postmodernismin konstruktionistista todellisuuskäsitystä ja tämän kirjallisia kuvantamiskeinoja puhuakseen globaalisti vastuullisemman kehityksen puolesta. Tämä kanta tulee ilmi niin muodollisesti kuin temaattisesti. Muodollisesti Cloud Atlas kuvaa yhteen linkitettyjen pastissien eli tyylijäljitelmien kautta sosiaalista vastuullisuutta ihmiskunnan monimuotoisuutta kohtaan. The Bone Clocks puolestaan paljastaa metafiktion eli kirjallisen itsetietoisuuden avulla kehitysnarratiivien sepitteellisen luonteen, jolloin moraalinen huomio kiinnitetään tarpeeseen ankkuroida yhteiskunnalliset narratiivit ekologisesti vastuullisemmalle perustalle. Temaattisesti ihmiskunnan kehitys jäsennetään molemmissa teoksissa vastuullisuuden ja itsekkyyden välisenä alituisena kiistana, jossa ihmistoimijuus tunnustetaan keskeiseksi globaalin kehityksen luonteen määrittäjänä. Ihmiskunnan kehitys hahmotetaan romaaneissa elimellisesti kulttuurisena prosessina ja täten eettispoliittisten valintojen aikaansaamana ja alaisena kehityskulkuna. Näin teokset muistuttavat mahdollisuuksistamme vaikuttaa globalisoituneen maailmamme kehityksen suuntaan: koska sosiaalisesti konstruoitu todellisuus on muutosaltis, on toimijuudellamme täten merkittävä rooli kehityksen luonteen määrittämisessä. Muodollisen luennan kautta tutkielma osoittaa, kuinka postmoderneja kerronnan välineitä voidaan käyttää eettispoliittista eheyttä korostavilla tavoilla. Postmodernismia kriittisesti soveltamalla Mitchellin teokset välittävät toiveikkuutta ja muutosmahdollisuutta nykypäivän globaalisti verkottuneessa kontekstissa.

Keskellä vuosien 2015—2016 pakolaiskriisiä presidentti Sauli Niinistö piti valtiopäivien avajaisissa polemiikkia herättäneen tolkun puheen. Puheessa presidentti toivoi tolkkua pakolaiskriisistä ja pakolaisista käytävään keskusteluun. Inspiraatio puheeseen oli tullut Kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen Sanomissa julkaistusta kolumnista Tolkun ihmiset. Kolumnissaan Paretskoi totesi, että maahanmuuttokysymykset eivät todellisuudessa jaa suomalaisia kahtia, sillä kahden ääripään keskellä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset. Kolumnista tuli paikallislehden kaikkien aikojen luetuin. Tässä tutkielmassa pureudun tolkun retoriikkaan politiikan kontekstissa. Analysoin sitä, missä asiayhteyksissä tolkun retoriikkaa ilmenee ja millaisia kvaliteetteja tolkullisuuteen ladataan. Lisäksi analysoin tolkun retoriikan seurauksia ja tapaa, jolla tolkuttamista harjoitetaan. Tutkielman aineistona toimivat kaikki Helsingin Sanomien artikkelit vuosien 2015–2019 vaalikaudelta, missä poliitikko käyttää sanaa tolkku. Lisäksi mukana on kaksi Paretskoista tehtyä haastattelua ja Paretskoin alkuperäinen kolumni. Aineiston koko on yhteensä 29 lehtijuttua. Käytän tutkielmassani monipuolista teoria-menetelmäpakettia. Teoriapuolella käytän Antonio Gramscin common sense ja hegemonia -käsitteitä sekä Michel Foucaultista inspiraatiota saanutta episteemisen hallinnan käsitettä. Analyysissa hyödynnän laadulliseen sisällönanalyysiin lukeutuvaa grounded theory (GT) -menetelmää, joka tarjoaa välineitä ja inspiraatiota. GT:n vieressä kulkevat diskursiivisempi analyysitapa sekä retorinen analyysi. Varsinainen systemaattinen analyysi toteutettiin Atlas.ti-ohjelmalla. Analyysi osoittaa, että tolkkua käyttävät selkeästi runsaammin keskustaoikeistolaiset poliitikot. Tolkkuun liitetään maltillisuuden, pragmaattisuuden, asiallisuuden ja järkevyyden kvaliteetteja. Tolkun väitetään olevan suuren enemmistön puolella, mutta tolkun koheesio särkyy voimakkaasti. Tolkun retoriikka pyrkii näyttäytymään arvovapaana ja luonnollisena ”tolkun äänenä”. Analyysi kuitenkin osoittaa, että tolkun puhe on eräänlaista naturalistista retoriikkaa ja episteemistä hallintaa, minkä takia se mahdollisesti peittää alleen periaatteellisen keskustelun arvoista, mielipiteistä ja ideologioista. Tämän seurauksena tolkun puhe voi johtaa moraaliseen polarisaatioon; tilanteeseen, jossa affektiivisesti jaettu tarina yhteisestä hyvästä särkyy, eikä yhteiskunnallista kittiä tai välittäjäainetta enää muodostu.

This thesis advances and substantiates the claim that financialization and hegemony in the twentieth century are two sides of the same process. It begins by reviewing the insights and limitations of existing theories of hegemony and world order in the international political economy and international relations literature. Foundational categories in the theory of hegemony, such as capital, the state, money, finance and globalization are then re-examined with the intent of superseding some of the major limitations of existing theories. This re-examination yields the rudiments of a social and political theory of United States hegemony, one that understands the structure of hegemony as being rooted in both the state and capitalist society and explains its historical evolution with reference to the successive attempts of US state institutions to problematize, manage and contain the social antagonisms, structural contradictions and strategic dilemmas generated by the expanded reproduction of capitalist social relations. These theoretical insights are then deployed in order to construct a historical account of the material and social reproduction and transformation of US hegemony from the interwar period to the 1980s. This account demonstrates much more concretely the complex and contradictory historical dialectic of financialization and the state that has been the motor force of hegemony in the twentieth century.