Browsing by Subject "helluntailiike"

Suomen Helluntaiherätyksen reilun sadan vuoden historian aikana on liikkeestä irtaantunut monia uusia yhteisöjä. Seinäjoen Houm-seurakunta on yksi näistä yhteisöistä. Tämä tutkielma tarkastelee Seinäjoen Houm-seurakunnan syntyä ja sen toimintaa vuosina 2014–2019. Tutkielmassa tuodaan esiin Houm-seurakunnassa avainrooleja esittäneiden Johannes Saranpään ja Niklas Niemelän helluntaiseurakunnasta eroamisen vaiheita sekä syitä Houm-seurakunnan perustamiseen. Lisäksi tutkielma tarkastelee Houm-seurakunnan toiminnan muotoutumista sen alkuvuosina, seurakunnan toiminnan erityispiirteitä sekä seurakunnan johtohahmoja ja heidän motiiveejaan seurakunnan perustamiseen. Saranpään ja Niemelän ero helluntailiikkeestä ja Houm-seurakunta saivat osakseen laajalti näkyvyyttä mediassa. Tutkielman ensisijaisina lähteinä ovat paikallislehti Seinäjoen Sanomat, maakuntalehti Ilkka sekä helluntailaisten äänenkannattaja Ristin Voitto. Aikarajauksena tutkielmassa ovat vuodet 2014–2019. Saranpään ja Niemelän eroprosessi helluntailiikkeestä lähti liikkeelle syyskuussa 2014 heidän kerrottuaan Seinäjoen helluntaiseurakunnan johdolle aikeistaan perustaa uusi seurakunta. Helluntaiseurakunnan johdolle asia tuli täytenä yllätyksenä. Saranpään ja Niemelän ilmoituksesta seurasi neuvottelut helluntaiseurakunnan kanssa, jotka päättyivät Saranpään ja Niemelän eroon ja uuden itsenäisen Houm-seurakunnan perustamiseen. Seurakuntaa oli alusta asti mukana perustamassa Saranpään ja Niemelän lisäksi heidän vaimonsa sekä joukko vapaaehtoisia. Tutkielma osoittaa, että syyt seurakunnan perustamiseen olivat moninaiset. Yksi keskeinen syy Houm-seurakunnan perustamiseen, oli halu perustaa organisaatioista irrallinen sitoutumaton kristillinen seurakunta. Seurakunnan toimintaa ei haluttu sitoa tiukkoihin rakenteisiin ja kaavoihin. Houm-seurakunnan keskeisinä piirteinä oli nuorten aikuisten osallistuminen, moderni musiikki, sosiaalisen median keskeisyys seurakunnan markkinoinnissa ja evankeliumin sanoman kertominen yksinkertaisesti. Houm-seurakunnan perustajien halu perustaa sitoutumaton seurakunta kutoutui myös osaksi laajempaa postmodernin ajan ideaalia, jossa yksilönvapaus ja riippumattomuus olivat keskeisinä elementteinä. Tutkielma osoittaa, että nuorten irtaantuminen helluntaiseurakunnasta ja uusien itsenäisten sitoutumattomien oli osa laajempaa ilmiötä, joka helluntaiherätyksen piirissä oli 2000- ja 2010-luvulla käynnissä. Helluntaiseurakunnan toiminnasta irtaantuneet nuoret halusivat tehdä asioita uudella tavalla. Nuoremman sukupolven helluntailaiset eivät enää kokeneet helluntaiseurakunnan perinteistä kulttuuria merkitykselliseksi jatkaa. Lähdeaineisto osoittaa, että Houm-seurakunnan kaltaisille uuskarismaattisia piirteitä omaaville seurakunnille oli kysyntää niin maailmanlaajuisesti, pohjoismaissa kuin Suomessakin. 2000-luvulta lähtien pohjoismaissa karismaattisen kristillisyyden kenttä oli muuttunut yhä monimuotoisemmaksi ja uusia liikkeitä syntyi jatkuvasti. Nuoremmat sukupolvet perustivat uusia karismaattisia yhteisöjä, joissa näkyi piirteitä eri karismaattisista perinteistä, eikä yhteisöjä pyritty lokeroimaan tietyn karismaattisen kristillisen perinteen alle.

Yleisellä tasolla tutkimuksen kohteena oli Suomen helluntailiikkeen spiritualiteetti. Tutkimuksen kehysperusjoukkona oli Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvat ihmiset. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla syksyllä 2004 Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa. Täytettyjä lomakkeita kertyi 230. Vastaajien ikä vaihteli 13-87 vuoteen ja heistä 36% olimiehiä. 70% kuului Saalem-seurakuntaan ja 17% johonkin toiseen helluntaiseurakuntaan. Ei-helluntailaisia oli 13% vastaajista. Rajoittuneelta osin käytössä oli myös 500 vastaajan vertailuaineisto Kallion kaupunginosan alueelta. Tämän niinsanotun Case Kallio -aineiston vastaajat olivat pääsääntöisesti heikosti sitoutuneita kristinuskon oppeihin sekä hartaudenharjoittamiseen. Vastaajista 50% oli miehiä. Ikä vaihteli 18-39-uoden välillä. Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle toimi yhdysvaltalaisen Daniel Albrechtin empiirinen tutkimus helluntailais-karismaattisesta spiritualiteetista. Hän määrittelee helluntailais-karismaattisen spiritualiteetin muodostuvan kolmesta tekijästä: uskomuksista, käytännöistä sekä niin sanotuista sensibiliteeteistä. Sensibiliteeteillä tarkoitettaan asennoitumista toimintaa kohti. Albrechtin luomien kategorioiden pohjalta laadittiin kyselylomakkeeseen kaksi mittaria. Toinen mittasi koko helluntailaisen spiritualiteetin kenttää kuvaavia perustekijöitä, joihin sisältyivät uskomukset, käytännöt sekä sensibiliteetit. Toinen mittari keskittyi mittaamaan vain yhtä spiritualiteettimääritelmän osaa, sensibiliteettejä. Helluntailaisuuteen painottuvan näkökulman lisäksi tutkimuksessa käytettiin hyväksi David Hayn spiritualiteettinäkemystä. Hän määrittelee spiritualiteetin arkitodellisuuden ylittäväksi tietoisuudeksi. Hayn laatimien kategorioiden avulla kartoitettiin yleisinhimillistä spiritualiteettia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Saalem-seurakunnan spiritualiteetin ilmenemismuotoja ja eroavaisuuksia suhteessa taustoihin. Lisäksi verrattiin Saalemista kerättyä aineistoa vertailuaineistoon (Case Kallio) sekä selvitettiin kahden erilaisesta lähtökohdasta nousevan spiritualitteettinäkemyksen yhteyttä toisiinsa. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusmenetelminä käytettiin tilastollisia testejä sekä faktorianalyysiä. Faktorianalyysin rinnalla käytettiin niin kutsutta Bayes-mallinnusta, jolla ei ole parametrisille menetelmille asetettuja tiukkoja käyttöehtoja. Saalem-seurakunnasta tutkimustulokseksi saatiin 11 eritasoista spiritualiteettiulottuvuutta. Albrechtin esittämät seitsemän sensibiliteettikategoriaa löytyivät lähes sellaisenaan aineistosta, kun taas helluntailaisen spiritualiteetin perustekijöiden sekä yleisinhimillisen spiritualiteetin kohdalla käytössä olleet mittarit eivät toimineet täysin odotetulla tavalla. Kahta erilaista aineistoa voitiin vertailla yleisinhimillisen spiritualiteetin osalta. Yleisinhimillinen spiritualiteetti ei ollut vieras ilmiö kristillisestä opista ja hartaudenharjoittamisesta vieraantuneille vastaajille. Kuitenkin se sai korkeampia vastauspistemääriä helluntailaisten parissa. Kyseistä spiritualiteettia eriytyi kuvaamaan kaksi ulottuvuutta: yhteisöllinen altruismi sekä arjen kauneus. Pelkästään Saalem-seurakunnasta kerätystä aineistosta eriytyi lisäksi kolme helluntailaisen spiritualiteetin perustekijää: sana ja missio, johtajakeskeisyys sekä ylistys -ulottuvuudet. Samasta aineistosta nousi kuusi sensibiliteettiulottuvuutta: ylistys,yleinen puhdistuminen, seremoniallisuus, armolahjat, tavoitteellisuus sekä hengellinen puhdistuminen ja muutos. Toinen ylistysulottuvuus kuvasi ylistyksen merkitystä, toinen ylistystapaa. Saalem-seurakunnasta kerätyn aineiston keskiöön asettui sanaa ja missiota kuvaava ulottuvuus. Korkeimman vastauskeskiarvon sai tavoitteellisuusulottuvuus, samoin kuin molemmat yleisinhimillistä spiritualiteettia kuvastaneet ulottuvuudet saivat korkeita vastauskeskiarvoja. Helluntailaisen spiritualiteetin ulottuvuudet korreloivat positiivisesti yleisinhimillisen spiritualiteetin ulottuvuuksien kanssa. Tulokset voitiin yleistää koskemaan Helsingin Saalem-seurakunnan jäsenistöä sekä pääkaupunkiseudun helluntailaisuutta. Koko Suomen helluntailiikkeen kohdalla tuloksia voitiin pitää suuntaa-antavina.

Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu viiden helluntaiseurakunnan jumalanpalveluskävijöiden odotuksia sunnuntaisaarnan suhteen. Erityisesti on pyritty saamaan selville, onko saarnakuulijoilla erityisiä odotuksia saarnaajan sukupuolen, teologisen koulutuksen ja yhteiskunnallisesti kantaaottavan puheen suhteen. Lisäksi jumalanpalveluskävijöiden mielipiteitä on kartoitettu saarnan esitystavasta, sisällöstä ja koetuista vaikutuksista sekä käsityksiä hyvästä saarnasta, saarnan tehtävästä ja toivotuista saarna-aiheista. Tutkimuksen aineisto kerättiin kevään 2017 aikana vierailemalla tutkimusseurakunnissa, jossa jumalanpalveluskävijät täyttivät tutkimuskyselyn. Kyselyaineisto syötettiin SPSS-ohjelmaan, jossa sitä analysoitiin kvantitatiivisesti. Tämän tutkimuksen vastaajajoukossa ilmeni, että kuulijoille ei saarnaajan sukupuoli ole tärkeä. Perinteisesti maallikkosaarnaajista tunnetussa herätysliikkeessä suhtaudutaan nykyään saarnaajan teologiseen koulutukseen myönteisesti. Sen ei koeta nollaavan kutsumuksen merkitystä tai tukahduttavan Pyhän Hengen vaikutusta. Helluntailainen saarnan kuulija ei kavahda saarnan yhteiskunnallista kommentointia, mutta puoluepolitiikan sekoittamista saarnaan vierastetaan. Tutkimuksen mukaan helluntailaiset ovat aktiivisia saarnan kuulijoita, jotka odottavat saarnan vaikuttavan henkilökohtaisella tasolla. Saarnatilanteessa ollaan useasti aktiivisesti mukana ja siitä keskustellaan jumalanpalveluksen jälkeen

Tutkimuksen tavoitteena ja pääaiheena on ollut perehtyä tarkasti edesmenneen suomalaisen lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin pelastusopillisiin näkemyksiin ja erityisesti hänen vanhurskauttamisoppiinsa helluntailaisessa kontekstissa 1970–90-luvuilla. Tutkimusaineiston päälähteinä ovat olleet Mauri Viksténin kirjoittamat kaksi opillista kirjaa ja lähes 250 puhetallennetta. Tutkimuksen metodina on ollut systemaattinen analyysi eli Mauri Viksténin esittämien kristinopillisten käsitteiden, väitteiden ja argumenttien johdonmukainen tarkastelu. Mauri Viksténin näkemyksiä on peilattu tarvittavassa määrin myös helluntaiseurakuntien yleiseen opetukseen, mutta kyseessä ei ole varsinainen vertaileva tutkimus. Tutkimuksessa nostetaan esiin myös tarve joidenkin keskeisten pelastusopillisten käsitteiden tarkentamiselle. Tutkimus osoittaa Mauri Viksténin edustaneen äärimmäisen vankasti sellaista käsitystä, että Jumalaan evankeliumin kautta turvautuva ihminen on vain ja ainoastaan uskonsa perusteella sataprosenttisesti vanhurskas ja siten Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin hän on. Niin ollen sielun pelastus ei ole missään määrin ihmisen ja Jumalan yhteistyötä vaan kertakaikkista lahjaa. Luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat kumpikin toimineet suomalaisen kristillisyyden viitekehyksenä Mauri Viksténin omaksumille kristinopillisille käsityksille, ja hänen elämäntyönsä onkin toteuttanut selkeästi reformaation ja uskonpuhdistuksen henkeä. Tutkimuksessa todetaan, että Mauri Viksténin edustamaa vanhurskauttamisoppia ei ole sellaisenaan välttämättä yleisesti omaksuttu helluntailiikkeessä. Sen tähden johtopäätöksissä on esitelty muutamia kriittisiä pisteitä helluntaiopissa ja käytännöissä, ja niihin on muotoiltu joitakin suosituksia ja ratkaisuehdotuksia. Vähäiset tai paikalliset hienosäädöt eivät ehkä riittäisi, jos helluntaiherätyksen uudistumista Mauri Viksténin opetuksien pohjalta tavoiteltaisiin, sillä sellaiseen tarvittaisiin luultavasti laajempi opillinen paradigman muutos. Tekijä toivoo, että jokainen tutkielmaan perehtynyt lukija ymmärtää, mikä on ollut Mauri Viksténin erittäin armopitoisen julistuksen syvin ydin ja sen teologiset perustelut, kuinka hänen opetuksensa on suhteutunut helluntailaiseen opinkenttään ja identiteettiin, ja miksi hänen näkemystensä huomioon ottaminen erityisesti helluntailiikkeessä on erittäin suositeltavaa.

Tutkimuksessa tarkastellaan helluntailiikkeestä irtautumista ja seurakuntaan sitoutumattomuutta. Tutkimus kattaa kolme kysymystä: 1. Mitä käsite seurakuntasitoutumattomuus merkitsee, 2. Miksi ihminen ottaa etäisyyttä seurakuntaan, 3. Miten näkemykset ovat muuttuneet vuosien kuluessa. Tutkimuksen viitekehys nousee piispa Seppo Häkkisen väitöstutkimuksesta. Hän jakaa seurakuntaan sitoutumisen kolmeen kategoriaan: sosiologiseen, käytännölliseen ja teoreettiseen sitoutumiseen. Tätä jakoa olen soveltanut helluntailiikkeestä irtautumiseen tarkastellen seurakunnan oppia, käytäntöä ja yhteisöllisyyttä. Aineisto on koottu haastatteluin, jotka olen suorittanut kymmenen vuoden välein, vuosina 2005 ja 2014 - 15. Ensimmäisessä vaiheessa haastattelin kahdeksaa henkilöä, jotka kuuluivat Helsingin Lähetysseurakuntaan. Toisessa vaiheessa tutkimukseen osallistui kuusi henkilöä, joita olin haastatellut vuonna 2005 ja jotka olivat irrottautuneet Helsingin Lähetysseurakunnasta tai jostakin muusta liikkeeseen kuuluvasta seurakunnasta. Helluntailiikkeessä on oma kieli, jonka liikkeeseen kuuluvat tunnistavat. Sille on tyypillistä tiettyjen voimakkaasti ladattujen termien käyttäminen. Niillä korostetaan yhteenkuuluvuutta tai osoitetaan ulkopuolisuutta. Sitoutumattomuus on sisäpiirin käyttämä sana, jolla pyritään lujittamaan sitoutumista seurakunnan toimintaan. Seurakunnan opetuksesta nousevat irtautumisen syyt liittyivät helluntailiikkeen käsitykseen elämän pyhityksestä ja kirjaimellisesta raamatuntulkinnasta. Pyhitysoppi tuo sisäisiä ristiriitoja, tunteen siitä, että aina pitäisi tehdä enemmän ja suorittaa kelvatakseen. Riittämättömyyden tunne saa aikaan häpeää ja tarvetta yrittää vielä enemmän. Seurakuntaelämän käytännöissä ihmisten odotukset eivät toteutuneet. Tämä sai heidät etsimään yhteisöjä, jotka täyttäisivät nämä tarpeet paremmin. Erityisesti jumalanpalvelukset eivät vastanneet heidän odotuksiaan. Yhteisöllisyyden kokeminen on sitoutumisen kannalta keskeistä kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Ihmiset etsivät yhteisöä, jossa he voivat kokea uskonsa vahvistumista jaettujen uskonnollisten kokemusten kautta. Erityisesti tämä näkyy vapaissa suunnissa. Yhteisöllisyyden puutteet ilmenivät sosiaalisina jännitteinä ja ulossulkemisena. Ihmiset odottavat seurakunnassa merkittäviä ihmissuhteita, hyväksyntää ja rakkauden kokemusta. Sitoutuminen lujittuu uskonyhteyden ja hyväksytyksi tulemisen kautta. Jos tämä ei toteudu, ihminen irtautuu ja hakeutuu toiseen yhteisöön.

Walesissa tapahtui vuosina 1904–1905 kirkkohistoriallisesti merkittävä herätys, joka herätti huomiota ympäri Eurooppaa. Useiden tuhansien ihmisten sanotaan kokeneen uskonnollisen herätyksen Walesissa. Herätyksellä oli myönteisiä vaikutuksia niin yksityisten ihmisten elämäntapoihin kuin myös laajemmin yhteiskuntaan. Euroopassa oli tapahtunut 1900-luvun alkuun mennessä suuria mullistuksia: sekularisaatio ja tieteen kehitys olivat kyseenalaistaneet kirkkojen perinteiset opit ja näkemykset, mikä johti kristinuskon ja kirkkokriittisyyden voimistumiseen yhteiskunnissa. Herätyksen puhjetessa erityisesti monet herätyskristityt olivat kiinnostuneita herätyksestä, sillä se näyttäytyi heille vasta-aseena voimistunutta kritiikkiä vastaan. Suomessakin aikalaiset uutisoivat herätyksestä ja kuvasivat sitä niin sanoma- kuin aikakauslehdissä. Useimmat kirkolliset pyrkivät vastaamaan kuvauksillaan myös kotimaan sisällä kasvaneeseen sekularisaatioon ja uskonnonvastaisuuteen. Walesin herätyksestä kiinnostuivat vuosikymmeniä myöhemmin myös helluntailaiset, jotka alkoivat etsiä liikkeen muodostumisen jälkeen omia juuriaan ja identiteettiään. Helluntailiike tulkitsi myöhemmin Walesin herätyksen osaksi omaa historiaansa. He palasivat herätyksen muistelemiseen, vaikka muualla herätyksestä ei enää puhuttu. Tutkimuksessa selvitetään diskurssi- ja tekstianalyysia käyttäen millaisena Walesin herätys 1904–1905 on kuvattu Suomessa eri henkilöiden ja ryhmittymien toimesta, ja mistä syistä sitä on haluttu kuvailla Suomessa. Diskurssi-menetelmän lisäksi tehtävän tavoittamisessa on käytetty historiatieteen menetelmää. Tutkimus liittyy laajempaan aiheeseen siitä, miten Walesin herätystä on käytetty aikalaisten ja myöhempien kuvaajien toimesta. Tutkimus sivuaa historiallista kuva- ja narratiivitutkimusta, sillä tarkoituksena on osittain tutkia sitä mielikuvaa, joka herätyksestä on pyritty antamaan. Helluntailaiset tulkitsevat Walesin herätyksen myös osaksi omaa makrotarinaansa. Tutkimus jakaantuu kahteen osioon tutkittavan aineiston vuoksi. Ensimmäisen osion muodostavat aikalaiskuvaukset vuosilta 1905–1910 eli lähteet, jotka ovat ajallisesti lähellä herätystä. Toisen osion muodostavat myöhemmät, helluntailaiset kuvaukset, jotka ajoittuvat vuosiin 1932–2004. Myöhempien kuvausten diskursiivinen tarkastelu on vielä rajattu vuosiin 1932–1976, sillä kokonaiskuva herätyksen käyttötarkoituksesta hahmottuu jo näiden vuosien perusteella. Tutkimus tuo esiin problematiikkaa Walesin herätyksen käytöstä, kun aikalaiskuvauksia ja myöhempiä kuvauksia verrataan keskenään. Ottaen huomioon Walesin herätyksen taustakontekstin ja herätykseen vaikuttaneiden ryhmittymien ja henkilöiden teologiset näkemykset, on ongelmallista, että helluntailaiset yhdistävät oman liikkeensä Walesin herätykseen. Tutkimustulokset osoittavat, että aikalaiskuvaajat muodostavat kokonaisuudessaan maltillisen ja kriittisen mielikuvan herätyksestä. Osa aikalaiskuvaajista pyrkii vakuuttamaan, että Walesin kaltainen herätys olisi tarpeellista myös Suomessa. Myöhemmät kuvaukset keskittyvät toistamaan historiankatsauksissaan Walesin herätystä, jotta helluntailiikkeen oma historia ja identiteetti vahvistuisi. Helluntailiikkeen historiantutkimus ja -kirjoitus on ollut viime vuosina murroksessa. Helluntailaiset kuvaukset Walesin herätyksestä toimivat esimerkkinä siitä, että liikkeen tulisi tarkastella omaa historiankirjoitustaan monipuolisemmin – ainakin suhteessa Walesin herätykseen.