Browsing by Subject "herätysliikkeet"

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tutkia, miten vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuneet nuoret naiset ovat kokeneet uskon vaikuttaneen heidän mielenterveyteensä. Tutkimus on toteutettu haastattelemalla viittä vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä irtaantunutta nuorta naista, iältään 20–29-vuotiaita. Haastattelurunko käsittelee viittä eri teemaa: taustaa, irtaantumista vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä, uskonnon harjoittamista ja uskonnollisen taustan vaikutusta, mielenterveyttä ja hyvinvointia sekä sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. Tutkimuksessa on noudatettu laadullisen sisällönanalyysin menetelmää. Tuloksista ilmeni teini-iän olleen aikaa, jolloin uskonnollisen kasvatuksen vaikutus huomattiin ja irtaantuminen yhteisöstä alkoi. Uskon vaikutus omaan mielenterveyteen ja hyvinvointiin koettiin pääosin negatiivisena. Suurimpina kuormittavina tekijöinä esiintyivät naisten asema yhteisössä ja tulevaisuus suurperheen äitinä, arvojen eroavaisuudet, ahdistuneisuus ja häpeä sekä kokemus oman identiteetin kadottamisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Ahdistuneisuus aiheutui usein sukupuoliroolien odotuksista tai uskonnollisista peloista. Tutkimus osoitti, että usko vaikutti negatiivisesti yksilöiden mielenterveyteen ja johti uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen. Irtaantumisprosessi koettiin hyvin raskaana ja vaikeana aikana. Irtaantuminen yhteisöstä johti uuden minäkuvan muodostumiseen ja itsenäistymiseen sekä vähemmän ahdistavaan elämään.

Suomalainen yhteiskunta eli voimakasta muutoksen aikaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1900-luvun alun poliittis-maailmankatsomuksellinen murros ravisteli sekä yhteiskunnan rakenteita että aatteellista ilmapiiriä. Uudet liberaalit aatteet levisivät entistä tehokkaammin ja kristinuskon merkitys yhteiskuntaa muokkaavana auktoriteettina kyseenalaistettiin. 1930-luvulla huippunsa saavuttanut pula-aika muovasi kansalaisten arkea voimakkaalla otteella. Suomenkielisten sanoma- ja aikakauslehtien lisääntyminen oli erottamaton osa yhteiskunnan kehitystä. Ensimmäiset suomalaiset lastenlehdet julkaistiin 1850-luvulla, mutta varsinaiset lasten uskonnollisiin tarpeisiin keskittyneet lehdet syntyivät 1880-luvulla. Tutkimuksessa tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen lastenlehden Lasten Siionin syntyä ja varhaista kehitystä vuosina 1930–1936. Tutkimus tarkastelee sitä, miksi vanhoillislestadiolainen liike ryhtyi julkaisemaan omaa lastenlehteä 1930-luvulla ja mitä liike sillä tavoitteli. Vaikuttiko lehden perustamispäätökseen herätysliikkeen sisäinen motivaatio, ulkoiset tekijät vai lisääntynyt kilpailu lastenlehtien saralla? Tutkimuksen pääasiallisena lähteenä ovat Lasten Siionin vuosikerrat ajalta 1931–1936. Lehden näytenumero ilmestyi lokakuussa vuonna 1930. Lehti on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) toimittama julkaisu. SRK on vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskusjärjestö ja järjestöllä on merkittävä rooli herätysliikkeen hallinnollisten tehtävien ja opillisten käsitysten vaalimisessa. Yhtenä keskeisimpänä tekijänä Lasten Siionin syntyyn vaikutti vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen motivaatio. Lehden julkaisupäätös liittyi osaksi SRK:n kehitystä ja järjestön toiminnan organisoitumista, joka palveli liikkeen identiteetin rakennusprojektia. Lehden syntyyn ja kehitykseen vaikuttivat myös ulkoiset tekijät, sillä liike kehittyi jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Muiden lastenlehtien tavoin Lasten Siionissa korostuu aikakaudelle tyypilliset kasvatukselliset ja moraaliset ihanteet. Lehdessä korostuu erityisesti huoli lasten uskonnollisen kasvatuksen heikentymisestä ja pelko perheiden sekä patriarkaalisen järjestelmän hajoamisesta. Lasten Siionin avulla SRK pyrki juurruttamaan keskeisimmät opinkappaleensa liikkeen jäseniin ja takaamaan liikkeen jatkuvuuden tulevaisuudessa. Opillisten käsitysten vaalimisen lisäksi Lasten Siionin tarkoituksena oli ulottaa sosiaalinen kontrolli liikkeen nuorimpiin jäseniin. Lehti joutui myös määrittelemään kantansa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin muun muassa yhteiskunnassa pinnalla olleeseen koulutuskysymykseen ja 1930-luvulla kansalaisten arkeen voimakkaasti vaikuttaneeseen pula-aikaan.

Tässä herätysliike- ja kirjahistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessa on selvitetty, mitä uskonnollista kirjallisuutta Ylistaron Untamalan kylässä omistettiin ennen vuotta 1920 sekä pohditaan, miten kylän uskonnollinen suuntautuminen näkyy omistetussa kirjallisuudessa. Lisäksi tarkastellaan sitä, miten lukutaito, kirjojen saatavuus sekä kustantaja- tai painattajataho ovat vaikuttaneet kirjojen tiehen talonpoikaiskylään. Kirjanomistusta Untamalassa verrataan aikakaudelle tyypillisen tilanteen lisäksi myös Janakkalassa tehtyyn vastaavaan paikkakuntatutkimukseen. Untamalan yksityiskirjastoista kerätty aineisto oli huomattavan laaja. Näin suuri määrä löytyneitä vanhoja kirjoja talonpoikaiskylästä herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä kylän lukutaidosta, kirjojen hankinnasta ja syistä haluta ostaa ja lukea kirjallisuutta. Tutkimuksessa pohditaan siis kysymyksiä Untamalan kylän valistuneisuudesta ja liittymisestä herännäisyyteen. Tarkastelen kylän vaiheita muun muassa lukutaidon kehittymisen osalta, körttiherätyksen historian kautta sekä mitkä ulkopuoliset tekijät vaikuttivat kylän muotoutumiseen sellaiseksi kuin se 1920-luvulle tultaessa oli. Ylistarossa koettiin ensimmäisiä herätyksiä 1830-luvulla ja Untamala oli herätyksien keskeinen ilmenemispaikka. Kylän omasta historiankirjoituksesta kumpuaa vahva halu liittyä siihen herätyskristillisyyden aaltoon, jota kutsutaan Savon ja Pohjanmaan herännäisyydeksi. Tutkimuksen lähdeaineisto perustuu Untamalassa kartoitettujen yksityiskirjastojen kirjallisuuteen, ennen vuotta 1920 painetun fennica-kirjallisuuden kartoitukseen sekä Suomalaisen kirjallisuuden seuran teettämän kirkollisen kansanperinteen kyselyn kokemustietoon.

Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.

Tässä tutkielmassa selvitetään Santeri Alkion (1862−1930) uskonnollista maailmankuvaa hänen päiväkirjojensa valossa. Tutkimuksen päälähteen muodostavat Alkion päiväkirjat vuosilta 1914−1930. Ne julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2012. Sitä ennen tutkijoiden käytössä ovat olleet vain vuosien 1917−1922 päiväkirjat. Alkio teki mittavan uran nuorisoseuraliikkeessä, kirjailijana, lehtimiehenä ja poliitikkona. Hänen poliittisen uransa huippu osuu vuosiin 1917−1920. Alkio vaikutti keskeisesti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon vuonna 1919. Päiväkirjat paljastavat runsaasti uutta tietoa Alkion uskonnollisesta ajattelusta. Hänen rukouselämänsä oli hyvin intensiivistä. Päiväkirjojen mukaan hän rukoili säännöllisesti, joka aamu ja ilta niin yksityisten kuin yleistenkin asioiden puolesta. Rukoukset auttoivat häntä sopeutumaan voittoihin ja tappioihin politiikassa. Alkio sai rukouksesta lohtua ja rauhaa elämän paineissa. Jumala oli hänelle persoonallinen voima, jonka puoleen voi kääntyä ja joka vastasi hänen rukouksiinsa. Alkio piti omaa Jumala-käsitystään dogmaattisesti mahdottomana. Kolminaisuusoppi näyttää jääneen hänelle vieraaksi päätellen siitä, että hän osoitti rukouksensa aina pelkästään Jumalalle. Jeesukseen tai Pyhään Henkeen hän ei rukouksissaan vedonnut. Kirkon dogmeihin ei mahtunut myöskään Alkion käsitys Jeesuksesta, jota hän ei pitänyt Jumalana vaan suurimpana ihmisenä. Alkio-tutkimuksessa on aiemmin todettu, että lunastusoppi olisi jäänyt Alkiolle vieraaksi. Päiväkirjoissaan hän jättää auki mahdollisuuden, että Jeesus voi tulla hänellekin vielä lunastajaksi. Alkion hautajaisissa puhunut pastori Frans Kärki antoikin ymmärtää, että Alkio olisi lopulta omaksunut uskon Jeesukseen lunastajana. Alkion yhteiskunnallisen julistuksen ytimessä oli vaatimus Jeesuksen vuorisaarnan oppien soveltamisesta elämään. Hän vaati myös uskonnon uudistamista tältä pohjalta ja antaa Jeesuksen paluullekin tulkinnan tästä näkökulmasta. Jeesuksen paluu tarkoittaisi Alkion mukaan vain sitä, että ihmiskunta alkaisi seurata Jeesuksen oppeja. Herätysliikkeitäkin Alkio arvioi lähinnä niiden yhteiskunnallisen roolin perusteella. Päiväkirjoista paljastuu, että Alkion ja körttiläisten jännite jatkui aina Alkion kuolemaan saakka. Alkio arvosteli päiväkirjoissaan toistuvasti kirkkoa ja pappeja yhteiskunnallisesta vanhoillisuudesta. Häntä järkytti erityisesti se, että kirkot asettuivat rukoilemaan kaikkien armeijoiden puolesta ensimmäisessä maailmansodassa. ”Ketä Jumala kuulee? Ryssiä, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia?” Näin Alkio kyseli päiväkirjassaan. Alkion omintakeiset uskonnolliset käsitykset nousivat myös poliittisiksi kysymyksiksi erityisesti kansalliseen kokoomukseen. Alkiota syytettiin vaalikamppailuissa jopa jumalankieltäjäksi. Päiväkirjojen perusteella nämä syytökset olivat perusteettomia.