Browsing by Subject "hevonen"

Tutkielman tavoitteena on selvittää alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutusta insuliinimetabolialtaan terveiden hevosten glukoosi- ja insuliiniaineenvaihduntaan. Tutkielmaan kuuluu kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutuksiin elimistössä ja niihin kuuluvien lääkeaineiden käyttöön eläinlääkinnässä. Erityisenä tarkastelukohteena on alfa-2-agonistien käyttö hevosten rauhoitusaineena ja käyttöön liittyvät sivuvaikutukset. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi eläinlääkinnässä käytössä olevia ja tutkittuja alfa-2-antagonisteja, joilla voidaan kumota alfa-2-agonistien vaikutuksia. Alfa-2-agonistit ovat yksi eläinlääketieteessä eniten rauhoitus- ja nukutustoimenpiteissä käytetty lääkeaineryhmä niiden rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Alfa-2-agonistien käyttöä kuitenkin rajoittavat tietyissä tilanteissa niiden huomattavat sivuvaikutukset etenkin sydämeen ja verenkiertojärjestelmään. Useilla eläinlajeilla, kuten myös hevosilla, alfa-2-agonistien aineenvaihdunnallisina sivuvaikutuksina on todettu insuliinin vapautumisen estymistä ja plasman glukoosipitoisuuden nousua. Viime vuosina tutkimusten kohteena on ollut uusi alfa-2-antagonisti, vatinoksaani, joka ei muiden alfa-2-agonistien ja -antagonistien tavoin läpäise veri-aivoestettä. Näin ollen vatinoksaani vaikuttaa valikoiden ainoastaan perifeerisen elimistön reseptoreihin pääsemättä keskushermostoon, eikä siten heikennä rauhoitusvastetta. Vatinoksaani kilpailee annetun alfa-2-agonistin kanssa alfa-2-adrenergisistä reseptoreista perifeerisessä elimistössä ja heikentää tai jopa kumoaa alfa-2-agonistin aiheuttamia vaikutuksia. Kokeellinen osuus on tehty osana tutkimusta, jonka tavoitteena oli tutkia detomidiinin, vatinoksaanin ja niiden yhdistelmän vaikutusta plasman glukoosi-, insuliini- ja glukagonipitoisuuksiin terveillä hevosilla sekä hevosilla, joilla on insuliiniaineenvaihdunnan häiriö. Tässä tutkimuksessa keskitytään detomidiinin (0,02 mg/kg) sekä detomidiinin (0,02 mg/kg) ja vatinoksaanin (0,2 mg/kg) yhdistelmän aiheuttamiin muutoksiin terveen hevosen veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuksissa. Lisäksi tutkimukseen kuului hevosten rauhoittumisasteen tarkkailu kokeen ajan määrättyinä ajanhetkinä. Tutkimus tehtiin 8 perusterveelle suomenhevoselle, joista jokaiselle tehtiin molemmat tutkittavat hoidot eri koekerroilla. Detomidiini sai aikaan veren glukoosipitoisuuden nousun tutkituilla hevosilla ensimmäisen tunnin aikana. Detomidiini-vatinoksaani-yhdistelmä hoidon saaneilla hevosilla veren glukoosipitoisuus pysyi tasaisempana ja lähempänä lähtötasoa läpi tutkittavan jakson. Insuliinipitoisuuksissa tapahtui lasku ensimmäisen tunnin aikana sekä detomidiini- että yhdistelmähoidon jälkeen, mutta jälkivaiheessa ilmenevä insuliinipitoisuuksien nousu oli maltillisempaa yhdistelmähoidolla verrattuna detomidiinihoitoon. Vatinoksaani ei tutkituilla hevosilla vaikuttanut merkittävästi rauhoittumisasteeseen, eikä lyhentänyt rauhoituksen kestoa. Tutkimus osoittaa, että alfa-2-antagonisti vatinoksaani voi vähentää detomidiinin aikaansaamaa veren glukoosipitoisuuden nousua sekä insuliinipitoisuuden jälkivaiheen nousua perusterveillä hevosilla. Tulokset ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joissa on todettu vatinoksaanin kumoavan alfa-2-agonistien perifeerisiä vaikutuksia heikentämättä aikaansaatua rauhoitusvastetta. Vatinoksaanin vaikutuksista tarvitaan vielä lisätutkimuksia erityisesti kliinisillä potilashevosilla.

Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen

Anestesian aiheuttama verenpaineen lasku heikentää verenkiertoa munuaisissa ja aiheuttaa niissä hapenpuutetta, mikä altistaa munuaisvaurioille. Leikattavat hevoset saavat myös kipulääkkeitä, jotka altistavat munuaisvaurion syntymiselle. Tutkimuksen tarkoituksena on vertailla anestesian mahdollisesti aiheuttamaa munuais- ja maksatoksisuutta kliinisesti terveiden, kastroitavien hevosten ja ähkyn vuoksi leikattavien, mahdollisesti endotokseemisten hevosten välillä. Työssä verrattiin anestesian aiheuttamia muutoksia virtsasta ja seerumista määritettävissä parametreissä näiden kahden ryhmän välillä. Tarkoituksena oli selvittää onko anestesia mahdollisesti suurempi riski sairaille ja mahdollisesti endotokseemisille hevosille laukaisemaan akuutin munuaisvaurion syntymisen sekä selvittää mitkä entsyymiaktiivisuudet olisivat mahdollisesti käyttökelpoisia jatkotutkimuksissa mittaamaan hevosilla anestesian munuaisvaikutuksia. Aineistona käytettiin Yliopistolliseen hevossairaalaan leikattavaksi tulleita hevospotilaita. Jokaiselta hevoselta otettiin virtsa- ja verinäytteet ennen anestesiaa sekä tunnin välein anestesian aikana. Virtsanäytteistä määritettiin kreatiniini, proteiini, AFOS ja GGT. Seerumista määritettiin edellä mainittujen lisäksi urea, albumiini, SDH ja ASAT. Tutkimuksessa saatiin tilastollisesti merkitsevä ero näiden kahden ryhmän välille vain seerumin kreatiniinipitoisuudessa, joka ähkyn vuoksi leikatuilla hevosilla oli korkeampi. Ähkyä sairastavat hevoset ovat usein dehydroituneita, mikä johtaa munuaisten verenkierron heikentymiseen ja tätä kautta kreatiniinin heikentyneeseen poistumiseen elimistöstä. Vertailtaessa eri parametreja ryhmien sisällä toisiinsa havaittiin tilastollisesti merkitsevä entsyymiaktiivisuuden nousu kastroitavien hevosten virtsan GGT/kreatiniini –suhteessa anestesian aikana. Tutkimuksemme ei pystynyt osoittamaan anestesian olevan suurempi riski ähkyn vuoksi leikattaville, mahdollisesti endotoksemiasta kärsiville hevosille munuais- tai maksavaurioiden syntymisen suhteen. Otoskoon pienuuden huomioon ottaen ei varmoja johtopäätöksiä ilman jatkotutkimuksia kuitenkaan voida tehdä.

Syventävien opintojeni tutkielma koostuu kirjallisuukatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi verenkiertoelimistön toimintaa kuvaavat parametrit, verenpaineen säätelymekanismit, tutkimuksessa käytettyjen lääkeaineiden vaikutukset verenkiertoelimistön toimintaan ja anestesiaa seuraavia mahdollisia komplikaatioita, joista hevoselle tyypillisin on postanesteettinen myopatia. Postanesteettinen myopatia on ilmeisimmin seurausta anestesian aikana lihaksiin syntyvästä hapenpuutteesta. Anesteetit lamaavat verenkiertoelimistön toimintaa ja saavat näin aikaan hypoperfuusiota ja sen myötä myös hapen puutetta. Hevosen ruumiinpaino aiheuttaa kompressiota leikkausalustaa vasten oleviin lihaksiin ja pahentaa siten hypoperfuusiota sekä iskemiaa tällä alueella. Tutkimusosassa seurattiin sydänfrekvenssiä, systolista verenpainetta, keskiverenpainetta, veren laktaattipitoisuutta, kapillaarien täyttymisaikaa ja limakalvojen väriä yhteensä seitsemältätoista Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa nukutetulta hevoselta. Hevosista 10 oli anestesian aikana selällään ja 7 kyljellään. Kyljellään olleilla todettiin korkeampia systolisen verenpaineen ja keskiverenpaineen arvoja kuin selällään olleilla. Jo alle 70 mmHg:n keskiverenpaineen arvon on aiemmissa tutkimuksissa todettu altistavan hevosta postanesteettiselle myopatialle, vaikka leikkausalusta olisikin hyvin pehmustettu. Kummallakin ryhmällä verenpaineet todettiin huolestuttavan alhaisiksi anestesian ensimmäisten 20 minuutin aikana. Tällöin keskiverenpaineen keskiarvot olivat kyljellään olleilla 51,3-62,3 mmHg. Selällään olleilla keskiverenpaineen arvot vaihtelivat tällöin 41,5-42,75 mmHg. Kyljelleen nukutetuilla hevosilla keskiverenpaine nousi yli 70 mmHg:n 30 minuuttia anestesian induktion jälkeen. Selällään olleilla keskiverenpaine pysyi koko seuranta-ajan alle 70 mmHg. Aiemmissa anestesian aikaisia verenpaineita käsitelleissä tutkimuksissa on saatu meidän tutkimuksestamme poikkeavia tuloksia, joiden mukaan selällään olleilla todettiin korkeampia verenpaineiden arvoja kyljellään olleisiin verrattuna. Kummallakin ryhmällä veren laktaattipitoisuudet nousivat anestesian aikana pysyen kuitenkin kirjallisuudesta saatujen viitearvojen rajoissa. Kapillaarien täyttymisaika todettiin selällään olleilla hevosilla pidemmäksi verrattuna kyljellään olleisiin 20 minuuttia anestesian induktion jälkeen. Limakalvojen värissä todettiin muutoksia yksittäisillä hevosilla, mutta varsinaisia eroja ryhmien välillä ei havaittu. Sydänfrekvenssi todettiin korkeammaksi selällään olleilla hevosilla. Kolme kyljellään ollutta hevosta oli esilääkitysten yhteydessä saanut muista poiketen detomidiinia ja sen vaikutus tuloksiin arvioitiin erikseen. Detomidiinin todettiin vaikuttavan mitatuista parametreista ainoastaan sydänfrekvensiin. Detomidiinia saaneiden hevosten poistaminen lähdeaineistosta kavensi eroa sydänfrekvensseissä verrokkiryhmien välillä.

Borrelia burgdorferi ja Anaplasma phagocytophilum ovat puutiaisvälitteisiä bakteereja. B. burgdorferi aiheuttaa ihmisille borrelioosia, mutta sen merkitystä hevosten taudinaiheuttajana ei täysin tunneta. A. phagocytophilum puolestaan aiheuttaa granulosyyttistä anaplasmoosia ihmisillä, koiralla ja hevosella sekä laidunkuumetta märehtijöillä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Borrelia- ja Anaplasma-vasta-aineiden yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Eri Euroopan maissa tehdyissä tutkimuksissa on todettu Borrelia-vasta-aineita noin 3-29 %:lla ja Anaplasma-vasta-aineita noin 9-73 %:lla hevosista. Suomessa aihetta ei ole aiemmin tutkittu tässä mittakaavassa. Hypoteesina oli, että hevosista löydetään vasta-aineita molempia taudinaiheuttajia vastaan erityisesti etelässä ja rannikkoalueilla sekä iäkkäillä ja Suomeen tuoduilla hevosilla. Tutkimuksessa kerättiin 281 varsojen ja 319 aikuisten hevosten verinäytettä Manner-Suomesta ja Ahvenanmaalta. Hevosenomistajilta pyydettiin lisäksi tietoja hevosesta kysymyslomakkeella. Näytteet tutkittiin koirien vektorivälitteisten tartuntojen diagnostiikkaan kehitettyä SNAP 4DX Plus –pikatestiä. Tulosten tilastollinen analyysi suoritettiin SPSS-ohjelmalla käyttäen yhden muuttujan logistista regressioanalyysiä ja ristiintaulukointia. Borrelia-vasta-aineita todettiin 60/319 (18,8 %) aikuisella ja 11/281 (3,9 %) varsalla ja Anaplasma-vasta-aineita 20/319 (6,3 %) aikuisella ja 4/281 varsalla (1,4 %). Seroprevalenssit olivat korkeimmat Ahvenanmaalla (aikuisilla Borrelia 89,5 % ja Anaplasma 47,4 %), Etelä-Suomessa (25,5 % ja 4.9 %) sekä Itä-Suomessa (17,0 % ja 4,9 %). Borrelia-seropositiivisuuden kannalta tilastollisesti merkitseviä tekijöitä olivat hevosessa havaitut puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä, käyttötarkoitus, roturyhmä sekä Anaplasma-seropositiivisuus yhden muuttujan mallissa. Anaplasma-seropositiivisuuden kannalta mahdollisesti merkitseviä tekijöitä olivat puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä sekä Borrelia-seropositiivisuus. Tulosten perusteella Borrelia burgdorferi- ja Anaplasma phagocytophilum -tartuntoja esiintyy yleisesti suomalaisilla hevosilla. Tartuntapaine oli korkein Ahvenanmaalla sekä Etelä- ja Itä-Suomessa. Käytännössä bakteeria kantavan puutiaisen purema on ainoa syy tartuntaan, mutta taustatekijät kuten asuminen puutiaisen levinneisyysalueella tai ulkoileminen maastossa tai laitumella ja voivat altistaa hevosen puutiaisille ja siten Borrelia- tai Anaplasma-tartunnalle. Riskitekijöiden selvittäminen vaatii laajempaa tilastollista analyysiä ja esimerkiksi Borrelia-tartunnan mahdollista yhteyttä kliinisiin oireisiin pitäisi selvittää lisätutkimuksin.

Clostridium botulinum on gram-positiivinen itiöllinen anaerobinen sauvabakteeri. Epäsuotuisissa kasvuolosuhteissa bakteeri tuottaa lämpökestävän itiön. Bakteerin itiöitä esiintyy yleisesti maaperässä ja vesistöjen sedimenteissä. Clostridium botulinumin vegetatiivisten solujen tuottama toksiini on yksi vahvimmista myrkyistä ja se voi sairastuttaa sekä ihmisiä että eläimiä. Hevonen on erittäin herkkä botulinumtoksiinille. Maailmalla on raportoitu useita tapauksia, joissa pilaantunutta rehua syöneet hevoset ovat sairastuneet ja kuolleet myrkyn aiheuttamiin halvausoireisiin. Myös Suomessa on raportoitu botulismiepäilyjä, jotka ovat liittyneet pilaantuneen säilörehun syöttämiseen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin C. botulinum tyyppien A, B, E ja F itiöiden mahdollista esiintymistä hevosen ulosteessa laidunkaudella. Työni liittyy osana tutkimukseen, jossa selvitetään C. botulinumin itiöiden esiintyvyyttä hunajassa. Mehiläisten tiedetään käyttävän vettä pesän lämmönsäätelyyn ja omaksi ravinnokseen. Tarvitsemansa veden mehiläiset hakevat lantaloista ja lantakasoista ja näin ollen on mahdollista, että hevosen uloste voisi toimia mahdollisena kontaminaatiolähteenä. Suomessa ei ole aikaisemmin tutkittu C. botulinumin itiöiden esiintymistä hevosen ulosteessa. Näytteet kerättiin eläinlääkäreiden ja eläinlääketieteen kandidaattien avustuksella sadalta hevoselta eri puolilta Suomea. Näytteenottotiloilla eläinlääkäri täytti hevosen omistajan tai tallinpitäjän avustuksella kyselykaavakkeen, jonka avulla selvitettiin mm. hevosten ruokintaa, vedensaantia ja laidunolosuhteita. C. botulinumin detektio tehtiin rikastuksen jälkeen multiplex-PCR –menetelmällä. Itiöiden määrä määritettiin MPN (Most Probable Number) –menetelmää käyttäen. Näytteistä punnittiin 1 g:n erissä kymmenen putken sarjat, joista positiivisen tuloksen antaneiden putkien lukumäärästä MPN-luku laskettiin. Käytetyllä menetelmällä hevosen ulostenäytteistä havaittiin C. botulinumin suhteen positiivisiksi 16 (16%) näytettä. Kaikki positiiviset näytteet sisälsivät tyypin B itiöitä. Tulos on sopusoinnussa elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksella meneillään olevan tutkimuksen kanssa, jossa C. botulinum tyyppiä B todettiin esiintyvän Suomen maaperässä. Ulostenäytteistä löydettyjen itiöiden määrä vaihteli 11-69 kpl itiöitä/100 g näytettä keskiarvon ollessa 28 itiötä/100 g näytettä. Kyselytutkimuksen aineisto analysoitiin c2 –testin avulla. Kysyttyjen muuttujien suhteen ei havaittu tilastollisesti merkittäviä eroja positiivisten ja negatiivisten hevosten välillä (p>0,05). Tämän tutkimuksen perusteella hevosen uloste voi toimia mahdollisena kontaminaatiolähteenä hunajassa esiintyville C. botulinumin itiöille.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.

Some horses experience a problem called free faecal liquid (FFL). The condition is not characterized by classical diarrhoea but by free liquid that is voided separately from the solid part of the faeces. Problems with FFL include irritation and abrasive lesions in the skin in the rear end. No health issues of more severe character are usually present in these horses, apart from preliminary findings indicating a higher risk of colic when compared to horses without FFL. The reason for why horses develop FFL, and its effects on the horse, are unknown as the subject has not been studied much. It has been suggested that one reason could be in how the horses are fed. It has been speculated that haylage could have an impact on the development of FFL. A study was done with the aim to collect information about feeding and management of horses affected with FFL in Sweden and Norway (n = 100), and to compare faecal composition in horses with and without FFL. This particular part of the study focused on the faecal properties. The objective was to compare chemical composition of the faeces of affected and unaffected horses, in order to detect possible reasons for FFL, which could be studied further. The study was performed with three repeated samplings on all horses. Case and control horses were paired and were housed at the same farm and were fed the same forage. The horse owners were collecting faecal samples using a standardized protocol. The variables examined in faecal samples were dry matter (DM), pH, volume of free liquid after centrifugation, sand, osmolality, acetate, propionate, isobutyrate, n-butyrate and total volatile fatty acid (VFA) concentration of the samples. In samples from the first sampling occasion, differences (P < 0.05) between cases and controls were found in concentration of acetate, isobutyrate and total amount of VFA. Tendencies toward differences (0.10 < P > 0.05) were found in the volume of liquid and sand as well as in n-butyrate concentration. At the second sampling tendencies toward differences were found in the amount of sand and in n-butyrate concentration. In samples from the third sampling a tendency toward difference was present for pH value. All values were or tended to be higher for horses with FFL. Also, clear correlations were found between nearly all the variables. The pH value was found to correlate negatively with osmolality and all the VFAs except for isobutyrate where no correlation was found in any of the sampling occasions. Osmolality was also found to correlate positively with all the VFAs. VFAs correlated positively with one another. The results showed a tendency toward difference in n-butyrate concentration and presence of sand in faecal samples when case and control horses were compared, although not with consistency as samples form the third sampling occasion did not follow results from the first and second samplings. As the results were not constant throughout the study, these two variables may not be reliable when trying to find possible reasons for FFL. Almost all the variables were found to correlate with one another, exception being isobutyrate with pH. As butyrate is a major source of energy for horses and important for the health of the equine intestine, this information could be useful in further studies concerning the possible reasons for FFL.

Hevosten suorituskykyyn vaikuttaminen on kielletty eläinsuojelulain nojalla. Lisäksi Hippoksen kilpailusäännöt kieltävät kaikenlaisen vaikuttamisen hevosen kilpailusuoritukseen. Hippoksella on myös dopingin käytön suhteen nollatoleranssi, jonka mukaan hevosen dopingnäytteistä ei saa löytyä lääkeainejäämiä. Hevosurheilussa dopingtarkoituksessa käytettyjen aineiden mahdollisia vaikutuksia eläimen suorituskykyyn ei ole koottu yksien kansien väliin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan aineita, joita on käytetty tarkoituksena parantaa hevosen suorituskykyä, sekä pohditaan tutkimuksiin perustuen kyseisten aineiden todellista vaikutusta. Furosemidi on diureetti, jota käytetään nesteenpoistolääkkeenä esimerkiksi kongestiivisen sydänvian hoidossa. Hevosilla sen tavallisin käyttötarkoitus on EIPH:n (exercise-induced pulmonary hemorrhage) hoito. Furosemidin on todettu joissakin tapauksissa pienentävän EIPH:n vakavuusastetta, mutta se ei ole täysin pystynyt ehkäisemään verenvuotoa. Furosemidin mahdollisen suorituskykyä parantavan vaikutuksen oletetaan perustuvan sen aiheuttamaan diureesiin, jolloin hevosen ruumiinpaino alenee ja eläin pystyy juoksemaan nopeammin. Tieteellisissä tutkimuksissa furosemidin ei kuitenkaan ole todettu merkittävästi parantavan hevosten suorituskykyä. On mahdollista, että furosemidi häiritsee muiden samanaikaisesti käytettyjen lääkeaineiden näkymistä veri- ja virtsanäytteissä. Klenbuteroli on β2-agonisti, joka laajentaa keuhkoputkia rentouttamalla niiden sileitä lihaksia. Sitä onkin käytetty hevosilla hengitystiesairauksien hoidossa. Tämän vaikutuksen vuoksi sitä on käytetty myös dopingaineena. Klenbuterolilla voi myös olla haitallisia vaikutuksia hevosen sydänlihaksen toimintaan ja palautumiskykyyn urheilusuorituksen jälkeen. Kofeiini on keskushermostoa stimuloiva aine, jonka piristävä vaikutus perustuu sen kykyyn estää keskushermostoa lamaavan adenosiinin toimintaa. Kofeiini myös kiihdyttää sykettä ja stimuloi hengitystä. Kofeiinia on luonnollisesti esimerkiksi kahvissa, teessä ja suklaassa, joten ympäristökontaminaation seurauksena hevoseen joutuvat pienet kofeiinimäärät ovat mahdollisia. Hevosissa kofeiini voi aiheuttaa kiihtyneisyyttä ja lisätä liikkumisaktiivisuutta. Tulehduskipulääkkeillä voidaan lievittää esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten kipua ja poistaa ontuminen, jolloin hevonen on näennäisesti kilpailukunnossa. Natriumbikarbonaatin ("milkshake") käytön tarkoituksena on lisätä hevosen kestävyyttä. Bikarbonaatti puskuroi lihaksissa muodostuvaa maitohappoa. Natriumbikarbonaatilla ei kuitenkaan ole todettu olevan vaikutusta hevosen suorituskykyyn. Kirjallisuuskatsauksen pohjalta vaikuttaisi siltä, ettei olisi dopingvalvonnallisesti perusteltua testata muita kuin sellaisia aineita, joiden vaikutuksesta urheilusuoritukseen on kiistaton näyttö. Eläinsuojelullisesti on perusteltua testata myös muita aineita.

Hevosen anestesiaan liittyy aina riski. Tutkimusten mukaan elektiivisiä operaatioita varten nukutettavien hevosten riski kuolla anestesiaan liittyviin komplikaatioihin on noin 0,5-2 %. Sairailla, esimerkiksi ähkyleikkausta varten nukutettavilla hevosilla, riski on noin 5-8 %. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää hevosen anestesian komplikaatioihin ja nestehoitoon tällä hetkellä liittyvä tutkimustieto sekä miten eri toimenpitein ja menetelmin voidaan pienentää anestesiaan liittyvää riskiä. Elektiivinen anestesia tulisi tehdä vain terveelle hevoselle. Sairaita hevosia nukutettaessa seurantaan ja tukihoitoon on kiinnitettävä erityistä tarkkuutta. Huolellinen yleistutkimus, anestesiaa valvovan henkilökunnan riittävyys ja ammattitaito sekä anesteettien valinta voivat vaikuttaa merkitsevästi komplikaatioiden yleisyyteen ja seurausten vakavuuteen. Yleisimmät kuolinsyyt liittyen anestesiaan ovat sydämen toimintahäiriöt, murtumat sekä myopatia. Komplikaatioiden välttämiseksi verenkiertoelimistön toiminta ja kudosperfuusio lihaksissa on välttämätöntä hevosen anestesian aikana. Lisäksi induktion ja heräämisvaiheen pitäisi olla rauhallisia ja hallittuja. Kaikki inhalaatioanesteetit lamaavat sydämen ja verenkiertoelimistön toimintaa annosvasteisesti. Niiden toiminnan tukemiseen on käytännössä kolme vaihtoehtoa; nestehoito veritilavuuden ylläpitämiseksi, inotroopit kuten, dobutamiini, iskutilavuuden ylläpitämiseksi ja tarvittavan inhalaatioanesteetin vähentämiseksi käytettävät menetelmät. Käytetyn menetelmän tuntemus on tärkeää, ettei ajauduta uusiin ongelmiin pyrittäessä välttämään toisia. Verenpaineen ylläpidossa tulee huomioida vasodilataation aiheuttama suhteellinen hypovolemia. Kudosten hapensaantiin vaikuttaa perfuusion lisäksi myös veren happipitoisuus. Atelektaasi kehittyy anestesiassa keuhkojen alimpiin osiin nopeasti. Tämä johtaa ventilaatioperfuusiosuhteen heikkenemiseen keuhkoissa. Seurauksena on hyperkapnia ja mahdollisesti respiratorinen asidoosi sekä hypoksia. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa hevonen altistuu komplikaatioille kuten sydämen toimintahäiriöille ja myopatialle. Vaikka korkea hematokriitti ja syke on todettu anestesian riskitekijöiksi, ne ovat usein oireita vakavammasta ongelmasta, endotoksemiasta, etenkin ähkyn yhteydessä. Aggressiivinen nestehoito on näillä hevosilla tärkeää ennen anestesiaa. Tutkimukset eivät ole osoittaneet kolloidisten infuusionesteiden tai hypertonisen NaCl:n käytöstä olevan etua ennusteeseen endotokseemisilla hevosilla. Niillä voi kuitenkin olla etua isotonisiin infuusionesteisiin verrattuna paremman verenkiertoelimistön toiminnan ylläpidon takia. Kolloidien ja hypertonisen NaCl:n käyttö voisi kuitenkin vähentää terveiden hevosten anestesiaan liittyviä komplikaatioita. Vielä melko vähäisen käytön vuoksi tiedot haittavaikutuksista hevosilla ovat vähäiset. Ihmisillä haittavaikutuksia esiintyy kuitenkin noin muutamalla potilaalla sadasta. Ovatko kolloidit hintansa väärtit, sen selvittäminen vaatii lisää tutkimuksia. On kuitenkin liikaa, että yksi sadasta terveestä hevosesta kuolee anestesiaan liittyviin komplikaatioihin.