Browsing by Subject "hoito"
Now showing items 1-20 of 24
-
(2015)Alveolaarinen ostiitti on kivulias hampaan poiston jälkeinen komplikaatio, jonka syntymekanismi on edelleen epäselvä. Tämän lisäksi sen ennaltaehkäisyyn ja hoitoon ei löydy täysin yhtenevää mielipidettä. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä ajankohtaisiin artikkeleihin ja tehdä niistä yhteenveto. Tutkielmassa käsitellään alveoliitin riskitekijöitä, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Huolimatta monista tutkimuksista näyttäisi siltä, että edelleen ollaan epävarmoja alveoliitin oikeanlaisesta hoidosta. Useimmat tutkimukset kuitenkin tukevat väitettä, jonka mukaan tupakointi, naissukupuoli, suun kautta otettavat ehkäisypillerit ja korkea ikä lisäävät alveoliitin todennäköisyyttä. Ennaltaehkäisynä voidaan käyttää antibioottia ennen operaatiota ja jatkaa sitä post-operatiivisesti. Myös klooriheksidiinin käytöstä on hyviä tuloksia. Alveoliitin hoitoon käytetään kivunlievitykseen tarkoitettuja särkylääkkeitä. Huuhtelu keittosuolaliuoksella ja tamponin asettaminen poistokuoppaan auttavat paranemisessa. Tamponiin annosteltaviksi lääkeaineiksi suositellaan antiseptistä jodoformia sekä kivun lievittämiseen eugenolia sekä bentsokaiinia. Johtopäätöksenä totean, että nykyisen tiedon mukaan alveoliitti johtuu huonosti paranevasta poistokuopasta. Vaikka alveoliitin selkeää syytä ei tiedetä, on kuitenkin saatu selvyys sen riskitekijöistä, ennaltaehkäisystä ja hoidosta.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Tässä työssä tutkittiin suomalaisten koiran- ja kissanomistajien sitoutumista lemmikkiensä lääkehoitoon. Tutkimuksen kohteena olivat lyhyet suun kautta annettavat lääkekuurit. Hoitoon sitoutumista on ihmislääketieteessä tutkittu melko laajasti ja pitkään ja sen tiedostetaan olevan yksi merkittävistä potilaan paranemiseen vaikuttavista tekijöistä. Aiheesta on toistaiseksi tehty hyvin vähän eläinlääketieteellisiä tutkimuksia mutta tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisessa on paljon puutteita. Suomessa ei ennen tätä ole tehty yhtään tutkimusta lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisesta. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään suomalaisten kissan- ja koiranomistajien hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä hoitoon sitoutumisen tasoa ja tarjota eläinlääkäreille keinoja parantaa potilaidensa hoitoon sitoutumista. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka suunnattiin kolmen pääkaupunkiseudulla toimivan pieneläinvastaanoton asiakkaille. Vastaanottojen henkilökunta jakoi kyselyitä itse valitsemilleen asiakkaille. Kriteereinä olivat, että potilaan tuli olla kissa tai koira ja lääkekuurin suhteellisen lyhyt, korkeintaan yksi kuukausi. Kyselyitä palautui yhteensä 101 kappaletta (25 %). Tutkimuksen perusteella lemmikin omistajien sitoutuminen lääkehoitoon oli melko hyvää. 96 % vastaajista noudatti määrättyä lääkekuuria täsmällisesti tai jokseenkin täsmällisesti. Lääkekuuria täsmällisesti noudattaneiden ja jokseenkin täsmällisesti noudattaneiden ryhmien välillä todettiin kuitenkin merkitseviä eroja muutamien vastausten suhteen. Hoitoon sitoutuminen oli merkitsevästi parempaa niillä, jotka kokivat, että lääkitysaikataulu ei ollut vaikeuttanut päivittäistä elämää, töissäkäynti, harrastukset tai opiskelu eivät olleet hankaloittaneet lääkityksen antamista, potilaan kotiuttava henkilö oli kertonut kattavasti lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta ja käynnistä vastaanotolla oli jäänyt positiivinen vaikutelma. Tutkittaessa lemmikkien omistajien hoitoon sitoutumista, on aiemminkin saatu saman suuntaisia tuloksia. Hoitoon sitoutumista voidaan siis tutkimuksen perusteella parantaa melko yksinkertaisin keinoin. Potilaan omistajaa tulee informoida riittävästi lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta. Eläinlääkärin ja koko vastaanoton henkilökunnan kannattaa myös panostaa asiakaspalveluun, jotta asiakkaalle jäisi myönteinen kuva käynnistä. Lääkehoidon suhteen kannattaa pyrkiä sellaiseen lääkitykseen, joka on sekä tehokas että käytännössä helppo toteuttaa. Kyselytutkimusten on todettu antavan liian positiivisen kuvan ihmisten hoitoon sitoutumisesta. Todellinen hoitoon sitoutumisen taso on siis todennäköisesti tutkimuksessa todettua alhaisempi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.
-
(2022)Koiran krooninen munuaisten vajaatoiminta tarkoittaa koiran munuaisten toimintakyvyn heikentymistä. Tällöin monet munuaisten tärkeistä tehtävistä vaikeutuvat, ja koiralla ilmenee useita oireita. Kroonisessa munuaisten vajaatoiminnassa voi olla taustalla useita potentiaalisia aiheuttajia ja tauti voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin. Kyseessä on melko yleinen sairaus, joten pieneläimiä hoitavan eläinlääkärin on syytä hallita sairauden hoito. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskityn erityisesti koirien kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon. Sairauden moninaisesta etiologiasta ja oirekuvasta johtuen hoito on hyvin laaja-alaista. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa ei yleensä voida parantaa, mutta oikeilla yksilöllisesti kliinisen oirekuvan ja laboratoriotuloksen perusteella suunnitelluilla hoitomenetelmillä voidaan lisätä merkittävästi potilaan elämänlaatua ja hidastaa sairauden etenemistä. Ennen hoidon aloittamista on tärkeää määritellä potilaan sairauden vakavuusaste. Sairausasteen määrittelyssä käytetään kansainvälisiä IRIS-suosituksia. Suositusten avulla potilas asetetaan johonkin neljästä pääluokasta, ja lisäksi tarkennetaan potilaan luokitusta lisäluokkiin proteinurian ja verenpaineen suhteen. Munuaisten vajaatoiminnan hoidosta on tehty myös IRIS-hoitosuositukset, jotka on määritelty potilaan sairauden vakavuuden mukaan. Tutkielmassa vertailen kansainvälistä IRIS-hoitosuositusta kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoidosta tehtyihin alkuperäistutkimuksiin ja selvitän, kuinka luotettavalla tutkimuspohjalla hoitosuositukset ovat. Tutkielman toimii myös oppaana eläinlääkäreille tuomalla lisätietoa kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon liittyen ja tuo esiin, mitä kaikkia asioita kroonisesti munuaissairaan koiran hoidossa tulisi ottaa huomioon. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoito perustuu elämänlaatua kohottaviin tukihoitoihin sekä lääkehoitoihin. Tärkein tukihoitomuoto on koiralle suunniteltu munuaisruokavalio, jossa on kiinnitetty huomiota proteiinin määrään ja laatuun, fosforin määrään, omega-rasvahappoihin sekä antioksidanttien ja kuidun määrään. Munuaissairaan koiran nestetasapainosta huolehtiminen on myös ensiarvoisen tärkeää, koska koiran kyky konsentroida virtsaa on alentunut tai puuttuu kokonaan. Lääkehoidoista erittäin merkittäviä ovat proteinurian sekä korkean verenpaineen hoito, joiden lääkkeellinen hoitaminen kulkevatkin usein käsi kädessä. Myös anemian hoito, elimistön happamoitumisen esto ja tulppariskin vähentäminen ovat tärkeitä lääkkeillä hoidattavia tiloja krooniseen munuaisten vajaatoimintaan liittyen. Krooninen munuaisten vajaatoiminta voi olla myös immuunivälitteistä, jolloin hoitovaihtoehtona voidaan käyttää immunosuppressiivisia lääkkeitä. Tällainen munuaisten vajaatoiminnan tyyppi voidaan joskus jopa parantaa oikealla lääkityksellä. Hoidon ennusteeseen vaikuttaa erityisesti taudin etiologia, mutta myös se, missä vaiheessa sairautta hoidot aloitetaan. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa kannattaa kuitenkin hoitaa, koska oikealla hoidolla voidaan tehokkaasti lieventää potilaan oireita ja pidentää elinaikaa, vaikka sairaus ei yleensä itsessään ole parannettavissa.
-
(2022)Koiran krooninen munuaisten vajaatoiminta tarkoittaa koiran munuaisten toimintakyvyn heikentymistä. Tällöin monet munuaisten tärkeistä tehtävistä vaikeutuvat, ja koiralla ilmenee useita oireita. Kroonisessa munuaisten vajaatoiminnassa voi olla taustalla useita potentiaalisia aiheuttajia ja tauti voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin. Kyseessä on melko yleinen sairaus, joten pieneläimiä hoitavan eläinlääkärin on syytä hallita sairauden hoito. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskityn erityisesti koirien kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon. Sairauden moninaisesta etiologiasta ja oirekuvasta johtuen hoito on hyvin laaja-alaista. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa ei yleensä voida parantaa, mutta oikeilla yksilöllisesti kliinisen oirekuvan ja laboratoriotuloksen perusteella suunnitelluilla hoitomenetelmillä voidaan lisätä merkittävästi potilaan elämänlaatua ja hidastaa sairauden etenemistä. Ennen hoidon aloittamista on tärkeää määritellä potilaan sairauden vakavuusaste. Sairausasteen määrittelyssä käytetään kansainvälisiä IRIS-suosituksia. Suositusten avulla potilas asetetaan johonkin neljästä pääluokasta, ja lisäksi tarkennetaan potilaan luokitusta lisäluokkiin proteinurian ja verenpaineen suhteen. Munuaisten vajaatoiminnan hoidosta on tehty myös IRIS-hoitosuositukset, jotka on määritelty potilaan sairauden vakavuuden mukaan. Tutkielmassa vertailen kansainvälistä IRIS-hoitosuositusta kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoidosta tehtyihin alkuperäistutkimuksiin ja selvitän, kuinka luotettavalla tutkimuspohjalla hoitosuositukset ovat. Tutkielman toimii myös oppaana eläinlääkäreille tuomalla lisätietoa kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon liittyen ja tuo esiin, mitä kaikkia asioita kroonisesti munuaissairaan koiran hoidossa tulisi ottaa huomioon. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoito perustuu elämänlaatua kohottaviin tukihoitoihin sekä lääkehoitoihin. Tärkein tukihoitomuoto on koiralle suunniteltu munuaisruokavalio, jossa on kiinnitetty huomiota proteiinin määrään ja laatuun, fosforin määrään, omega-rasvahappoihin sekä antioksidanttien ja kuidun määrään. Munuaissairaan koiran nestetasapainosta huolehtiminen on myös ensiarvoisen tärkeää, koska koiran kyky konsentroida virtsaa on alentunut tai puuttuu kokonaan. Lääkehoidoista erittäin merkittäviä ovat proteinurian sekä korkean verenpaineen hoito, joiden lääkkeellinen hoitaminen kulkevatkin usein käsi kädessä. Myös anemian hoito, elimistön happamoitumisen esto ja tulppariskin vähentäminen ovat tärkeitä lääkkeillä hoidattavia tiloja krooniseen munuaisten vajaatoimintaan liittyen. Krooninen munuaisten vajaatoiminta voi olla myös immuunivälitteistä, jolloin hoitovaihtoehtona voidaan käyttää immunosuppressiivisia lääkkeitä. Tällainen munuaisten vajaatoiminnan tyyppi voidaan joskus jopa parantaa oikealla lääkityksellä. Hoidon ennusteeseen vaikuttaa erityisesti taudin etiologia, mutta myös se, missä vaiheessa sairautta hoidot aloitetaan. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa kannattaa kuitenkin hoitaa, koska oikealla hoidolla voidaan tehokkaasti lieventää potilaan oireita ja pidentää elinaikaa, vaikka sairaus ei yleensä itsessään ole parannettavissa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosuudesta. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty koirien hyökkäävää käyttäytymistä. Tutkimusosuudessa on selvitetty keväällä 2003 tehdyllä jälkiseurantakyselyllä syksystä 1998 kesään 2000 välisenä aikana koiran hyökkäävän käyttäytymisen vuoksi Helsingin Yliopistollisen eläinsairaalan käytösneuvontaklinikalle (FT Kai Pelkonen) tuotujen koirien käyttäytymisen tilannetta ja omistajien tyytyväisyyttä 3-5 vuotta neuvontakäyntien jälkeen. Lisäksi on selvitetty hyökkäävyyden takia hoidettujen koirien taustatietoja (esimerkiksi rotu, ikä, ongelman alkamisikä, sukupuoli). Hyökkäävyyden takia hoidettiin Käytösneuvontaklinikalla tutkimuksen kattamana aikana 66 koiraa (45 % käytösneuvontaklinikan kaikista potilaista). Yleisin ongelma oli kotiväkeen kohdistuva hyökkäävyys, toiseksi yleisin ongelma toisiin koiriin kohdistuva hyökkäävyys ja kolmanneksi yleisin ongelma vieraisiin ihmisiin kohdistuva hyökkäävyys. Kolmasosa koirista oli hyökkääviä useampaa kuin yhtä kohderyhmää kohtaan. Suurin osa koirista oli leikkaamattomia uroksia (55%), toiseksi eniten oli leikkaamattomia narttuja (27%). Ongelmat olivat alkaneet keskimäärin 1.5 vuoden iässä ja keskimäärin käytösneuvontaan hakeuduttiin, kun koiran ikä oli 3.7 vuotta. Koirista oli monirotuisia 8 kpl. Jotkut rodut olivat yliedustettuina verrattuna samanaikaisiin Kennelliiton rekisteröintitilastoihin, mutta aineiston pieni koko ei tee mahdolliseksi arvioida rotujen välisiä eroja ongelmia tuottavassa hyökkäävyydessä. Jälkiseurantakyselyyn vastasi 88 % omistajista. Koirien tilanne selvisi 92 %:ssa tapauksista. Tyytyväisiä saamaansa neuvontaan oli 80 % vastanneista. Hyökkäävyysongelma oli vähentynyt 74 %:ssa tapauksista (selvästi parantunut 48 %, jonkin verran parantunut 26 %). Koirista oli käytösneuvontakäyntien jälkeen 10 % lopetettu hyökkäävyysongelman takia ja 5 % sijoitettu ongelman takia uuteen kotiin. Hyökkäävyysongelmien hoitotulos oli tilastollisesti merkitsevästi parempi (p<0.05) alle 2 –vuotiaina hoitoa saaneilla koirilla kuin tätä vanhemmilla. Tilastollisesti merkitsevä riippuvuus (p<0.05) havaittiin myös annettujen ohjeiden noudattamisen ja käyttäytymisen muuttumisen välillä, eli mitä tarkemmin ohjeita oli noudatettu, sitä paremmat olivat hoitotulokset.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)Staphylococcus aureus on lehmän tartunnallisista utaretulehduspatogeeneista merkittävin. Kliininen utaretulehdus on yleisin poikimisen yhteydessä ja ensimmäisten laktaatioviikkojen aikana. S. aureus -utaretulehdus on hankala hoitaa bakteerin useista virulenssitekijöistä johtuen. Tärkein S. aureuksen virulenssitekijöistä on bakteerin tuottama entsymaattinen beetalaktamaasi, joka voi tuhota penisilliiniryhmän antibiootin beetalaktaamirenkaan ja inaktivoida antibiootin. Penisilliiniresistenttien S. aureus -kantojen osuus utaretulehdusta aiheuttavista kannoista on lisääntynyt. Jos resistenttejä tapauksia aletaan hoitaa, ne ovat hankalia, koska indikaatioon sopivia, tehokkaita injektiovalmisteita ei ole Suomessa markkinoilla. Intramammaarihoidossa tulisi käyttää antibiootteja, jotka imeytyvät ja jakautuvat tasaisesti koko utareen alueelle. Sopivia antibiootteja ovat heikot emäkset tai muut antibiootit, jotka ovat utareessa suurelta osin ionisoitumattomassa muodossa. Intramammaarihoidon ongelmana akuutissa S. aureus -mastiitissa ovat tukkiutuneet maitotiehyet ja mikroabskessit, jotka yhdessä estävät lääkeaineen jakautumisen koko utareen alueelle. Yleishoidossa onnistumisen edellytyksenä on lääkeaineen kulkeutuminen verenkierrosta maitoon. Parhaiten maitoon siirtyvät lipidiliukoiset, veren proteiineihin sitoutumattomat ja ionisoitumattomat lääkeaineet. Yhdistelmähoito perustuu käsitykseen, että antibiootti-infuusio tavoittaa bakteerit utareen suuremmista maitotiloista sekä -tiehyistä ja antibiootti-injektio tehoaa synergisesti syvemmällä kudoksessa oleviin bakteereihin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää yhdistelmähoidon tehoa S. aureuksen aiheuttaman utaretulehduksen hoidossa sekä testata amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmän ja kloksasilliinin tehoa mastiitin hoidossa silloin, kun taudinaiheuttajana on beetalaktamaasipositiivinen S. aureus. Vertailuryhmä, joka käsitti beetalaktamaasinegatiivisten S. aureus -kantojen aiheuttamia mastiitteja hoidettiin bentsyylipenisilliinillä. Tutkimus tehtiin vuosina 1993-1997 Helsingin yliopiston Hautjärven (nyk. Saaren) yksikön praktiikka-alueen potilasmateriaalista. Aineisto koostui yhteensä 118 lehmän, 153 neljänneksen laktaatiokaudella hoidetusta akuutista utaretulehduksesta. Hoito perustui in vitro -herkkyysmäärityksiin. Bentsyylipenisilliinillä hoidettiin yhdistelmähoitona 88 neljännestä, amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä yhdistelmähoitona 28 neljännestä ja yleishoitona 12 neljännestä. Kloksasilliinilla hoidettiin intramammaarihoitona 25 neljännestä. Hoitotuloksia kontrolloitiin 2 ja 4 viikon kuluttua viimeisestä hoidosta. Hoidon onnistumista arvioitiin lehmän kliinisellä tutkimuksella, maidon bakteriologisella tutkimuksella sekä määrittämällä maidosta soluluku ja NAGaasi-aktiivisuus. Penisilliiniherkän kannan aiheuttamassa mastiitissa bakteriologinen parantumisprosentti yhdistelmähoidolla oli 65,9% ja penisilliiniresistentin kannan aiheuttamassa mastiitissa 21,4%. Amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä bakteriologinen parantumisprosentti koko aineistossa oli 15,0% ja kloksasilliinilla 20,0%. Tilastolliset erot eri hoitoryhmien parantumistulosten välillä olivat merkitseviä.
-
(2021)The moment of rest has been studied quite little in the Finnish early childhood education research, in the light of the research carried out, its implementation has been proved pedagogically weak. The purpose of this study is to find out what causes such pedagogical weakness. To achieve this understanding, the first aim is to clarify the significance of the moment of rest as an early childhood education institutional moment. After this, the goal is to find out whether this is reflected in the views of early childhood education teachers. For the first task, I use current institutional documents related to the early childhood education. I then open up the more general concept of basic activities, following Kettukangas’ conceptual analysis study and comparing her results with other researchers who have dealt with basic care situations. Based on these results, I will try to deduce the specific characteristics of the moment of rest. Reflecting the characteristics related to the basic activities in general, the moment of rest should be recognized as a situation that includes various essential aspects. Its purpose is not only the satisfaction of the physiological need for rest (basic care). To this must be added three other dimensions: the taking care of the emotional state of the child (caring), the educational aim that pursues the autonomy of the child (educational purpose) and the consequent pedagogical approach based on planning (pedagogical intentional interaction). These characteristics are also the criteria that define the moment of rest within the institutional framework of early childhood education. The main question of the study became: are there notable differences between this institutional concept of the moment of rest and the opinions that early childhood teachers have about it? To answer it, I clarified the opinions of early childhood teachers about the moment of rest through a qualitative research, to which I applied a phenomenographic approach. The material was collected using an open-ended questionnaire, published in November 2019 in a social media group targeting early childhood education teachers. Trough the survey I obtained 74 eligible answers. As a method of data analysis, I used data-based content analysis. Based on the research results, early childhood education teachers are usually not aware of all the defining characteristics that belong to the moment of rest as institutional moment. In particular, they do not recognize the specific educational goals of the moment of rest, and therefore do not plan or use pedagogical methods to achieve them. However, the results also give hope that the situation can be resolved if the concept of the moment of rest as an institutional early childhood education moment were better explained in documents, textbooks and studies.
-
(2016)Tutkimuksessa selvitettiin leukaluun osteomyeliitille altistavia tekijöitä sekä osteomyeliitin taudinkuvaa, diagnostiikkaa ja hoitoa. Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa suu- ja leukasairauksien klinikassa vuosina 2006–2013 diagnosoiduista osteomyeliittipotilaista. Tutkimuskriteerit täytti 51 potilasta. Tutkimuksen ulkopuolelle jätettiin osteoradionekroosia sekä bisfosfonaattien aiheuttamaa osteomyeliittiä sairastavat potilaat. Tilastoajot tehtiin SPSS Statistics 22 -tilasto-ohjelman avulla. Osteomyeliitille selkeästi altistavia tekijöitä ei löydetty. Sen sijaan todettiin, että suuri osa potilaista tupakoi ja merkittävällä osalla D-vitamiinin taso oli luuston kannalta liian alhainen. Tilastollisen analyysin mukaan ikä ja tupakointi yhdessä ennustivat taudin kestoa. Tupakointi yksin ei kuitenkaan ennustanut tätä. Merkittävällä osalla potilaista osteomyeliitin oireet olivat klassiset. Siitä huolimatta diagnoosin saamiseen kului keskimäärin vuosi. Käytetyt antibioottihoidot olivat hyvin pitkiä ja oireaika usein pitkittyi antibiootin aloittamisesta huolimatta. Tutkimuksen perusteella osteomyeliitin tunnistamisessa on puutteita ja sen hoito vaatii vielä tehostamista.
-
(2017)Multiple sclerosis (MS) is an autoimmune disease, which usually has its onset in early adulthood. Both physical and neuropsychological symptoms are related to MS. Neuropsychological symptoms include cognitive and behavioral symptoms, and up to 65% of MS patients suffer from cognitive symptoms. The most common cognitive symptoms in literature are deficits in memory functions and information processing speed, and impairments in visual learning. The most often reported behavioral symptoms are instability, irritability, and inflexibility. There have been many attempts to find effective treatment and rehabilitation methods. Previously, studies of neuropsychological rehabilitation of MS were primarily concerned of rehabilitation of memory and learning ability functions whereas currently, the interest seems to be in the treatment possibilities of attentional processes and information processing speed. Pharmacological treatments (e.g. acetylcholinesterase inhibitor and natalizumab) for neuropsychological symptoms in MS have also been tested. Changes in behavior and habits may also be needed for relieving symptoms. It is possible to increase brain activation of MS patients with neuropsychological rehabilitation, and by using fMRI it has been shown that the brain of MS patients compensate the impaired brain functioning by increasing the brain activation. Rehabilitation is used to improve and maintain patient’s quality of life and ability to work. Neuropsychological rehabilitation may have long-term positive effects on patient’s quality of life. The purpose of this review is to consider what is currently known about the treatment and rehabilitation possibilities of the neuropsychological symptoms in multiple sclerosis. Problems with the studies conducted so far are small number of subjects and controls, and conflicting results between studies. That is why it is important to conduct more studies in order to find suitable and effective treatment and rehabilitation methods for neuropsychological symptoms in MS.
-
(2023)Fibroottinen dysplasia on harvinainen geneettinen sairaus, jossa ilmenee hyvänlaatuisia luutuumoreita yhdessä tai useammassa luussa. Myös syndromisia muotoja tunnetaan. Taudista on edelleen rajallisesti tietoa kirjallisuudessa, erityisesti pään ja kaulan alueen leesioiden osalta. Tässä tutkielmassa perehdyttiin pään ja kaulan alueen fibroottiseen dysplasiaan ja sitä sairastavien potilaiden demografiaan, oirekuvaan, tautimuotoihin, diagnostiikkaan ja hoitoon. Tutkielmassa tarkasteltiin retrospektiivisesti pään ja kaulan alueen fibroottista dysplasiaa sairastavia potilaita, jotka olivat saaneet hoitoa tai diagnoosin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) alueella vuosina 2005–2020. Aineisto kerättiin potilastietojärjestelmistä diagnoosikoodien avulla. Potilaita todettiin kaikkiaan 74. Tulokset osoittavat, että pään ja kaulan alueen fibroottinen dysplasia on monimuotoinen tauti, jonka taudinkuva ja vaikeusaste ovat hyvin vaihtelevat. Yleisiä oireita olivat kipu, leesion kasvaminen, kasvojen epäsymmetria ja neurologiset oireet. Yleisimmin tauti todettiin kuvantamisella, ja diagnoosin varmentamiseksi käytettiin tarvittaessa histopatologiaa. Suuri osa potilaista oli oireettomia tai lieväoireisia, jolloin seuranta oli ensisijainen hoitomuoto. Osa potilaista, joilla oli oireena kipu ja/tai leesion kasvaminen hyötyi bisfosfonaattihoidosta. Operatiiviseen hoitoon suhtauduttiin varovaisemmin, mutta indikaatioihin kuului muun muassa optikuskompressio ja kosmeettiset haitat. Mahdollisia uusia hoitomuotoja fibroottiselle dysplasialle etsitään edelleen. Denosumabilla on saatu lupaavia tuloksia, joskin lisätutkimuksia niin denosumabin kuin muiden hoitomuotojen osalta tarvitaan.
-
(2023)Fibroottinen dysplasia on harvinainen geneettinen sairaus, jossa ilmenee hyvänlaatuisia luutuumoreita yhdessä tai useammassa luussa. Myös syndromisia muotoja tunnetaan. Taudista on edelleen rajallisesti tietoa kirjallisuudessa, erityisesti pään ja kaulan alueen leesioiden osalta. Tässä tutkielmassa perehdyttiin pään ja kaulan alueen fibroottiseen dysplasiaan ja sitä sairastavien potilaiden demografiaan, oirekuvaan, tautimuotoihin, diagnostiikkaan ja hoitoon. Tutkielmassa tarkasteltiin retrospektiivisesti pään ja kaulan alueen fibroottista dysplasiaa sairastavia potilaita, jotka olivat saaneet hoitoa tai diagnoosin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) alueella vuosina 2005–2020. Aineisto kerättiin potilastietojärjestelmistä diagnoosikoodien avulla. Potilaita todettiin kaikkiaan 74. Tulokset osoittavat, että pään ja kaulan alueen fibroottinen dysplasia on monimuotoinen tauti, jonka taudinkuva ja vaikeusaste ovat hyvin vaihtelevat. Yleisiä oireita olivat kipu, leesion kasvaminen, kasvojen epäsymmetria ja neurologiset oireet. Yleisimmin tauti todettiin kuvantamisella, ja diagnoosin varmentamiseksi käytettiin tarvittaessa histopatologiaa. Suuri osa potilaista oli oireettomia tai lieväoireisia, jolloin seuranta oli ensisijainen hoitomuoto. Osa potilaista, joilla oli oireena kipu ja/tai leesion kasvaminen hyötyi bisfosfonaattihoidosta. Operatiiviseen hoitoon suhtauduttiin varovaisemmin, mutta indikaatioihin kuului muun muassa optikuskompressio ja kosmeettiset haitat. Mahdollisia uusia hoitomuotoja fibroottiselle dysplasialle etsitään edelleen. Denosumabilla on saatu lupaavia tuloksia, joskin lisätutkimuksia niin denosumabin kuin muiden hoitomuotojen osalta tarvitaan.
-
(2020)lisätään myöhemmin
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa: (1) eri sairauksien esiintymistä alle 3 kuukauden ikäisillä vasikoilla perustuen karjanomistajien tekemiin havaintoihin oireista, (2) tilojen yleisiä vasikoiden hoitomenetelmiä, (3)vastasyntyneiden vasikoiden alkuhoitoa sekä (4) selvittää eri hoitotekijöiden mahdollista vaikutusta sairastuvuuteen. Tutkimuksen perustana oli aiempien kartoitusten havainnot vasikoiden hoito-olosuhteiden puutteista. Aineisto kerättiin kyselytutkimuksena postitse satunnaisesti valituilta tarkkailutiloilta ympäri Suomea. Vasikkakohtaisia tietoja, sekä sairastuvuustietoja kerättiin kaikkiaan yli vuoden ajan 15.5.92-15.5.93 aikana syntyneistä vasikoista. Tiedot tilatason hoitomenetelmistä koostuivat 481 tilan tiedoista. Vasikkakohtaiset tiedot, sekä sairaustiedot koostuvat 282 tilan 4239 vasikan tiedoista. Sairausryhmistä suurin oli ruuansulatushäiriöt. Näitä esiintyi 10.8 %:lla vasikoista. Lähes kaikki sairaudet olivat ripuleja. Muiden sairauksien osuus oli vähäinen; niitä esiintyi 0.2-1.2%:lla vasikoista. Ruuansulatushäiriöt olivat pääosin luonteeltaan lieviä ja lyhytkestoisia. Tilatason hoitotekijöistä ja vasikkatason alkuhoidosta kerättyaineisto oli luonteeltaan kuvaileva perustuen luokiteltuihin muuttujiin. Ruuansulatushäiriöiden kohdalla aineistosta poimittiin kuitenkin ns. "sairaimmat" tilat (>30 % tilan vasikoista oireillut) (n=31 ja verrattiin näiden tilojen hoitomenetelmiä muihin tiloihin. Vertailussa ei löytynyt juurikaan merkittäviä eroja näiden ryhmien välillä. "Sairaimmilla" tiloilla vasikat eivät tämän aineiston perusteella vaikuta huonommin hoidetuilta. Tulokset antavat olettaa, että näillä tiloilla vasikoita tarkkaillaan aktiivisemmin ja pienetkin häiriöt huomataan ja hoidetaan jo varhain, ja sairastuvuusluvut ovat siksi korkeammat. Kirjallisuusosaan on kerätty aineistoa vasikoiden sairastuvuutta ja kuolleisuutta käsittelevistä kenttäkokeista. Tässä tutkimuksessa saadut sairastuvuusluvut ovat samaa tasoa Pohjoismaisten tutkimustulosten kanssa, mutta alhaisempia verrattuna Pohjoismaiden ulkopuolisiin tutkimustuloksiin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Lampaiden loisten lääkeaineresistenssi on yleistymässä käytössä oleville loishäätölääkkeille. Lääkeaineresistenssin todennäköisyyttä lisää lääkeaineiden jatkuva käyttö ilman kunnollisia loishäätösuunnitelmia tai loishäätötapoja, joilla resistenssin kehittymistä voitaisiin hidastaa. Loiset, jotka selviävät lääkeaineiden vaikutuksesta, pääsevät lisääntymään ja niiden jälkeläiset selviävät todennäköisemmin loishäätölääkkeistä. Täysin uusien lääkeaineiden kehittäminen on hidasta, joten täytyy löytää vaihtoehtoisia tapoja loishäätöön. Loishäädön tavoitteena on saada loistaakat pysymään pieninä ja samalla hidastaa lääkeaineresistenssin kehittymistä. Yksi vaihtoehto on käyttää loishäädössä apuna refugiaa. Refugialla tarkoitetaan sitä osaa loispopulaatiosta, johon ei kohdisteta valintapainetta loishäätölääkkeillä. Jätettäessä osa loispopulaatiosta refugiaan, lampaat voivat saada loishäädön jälkeen tartunnan loisista, joihin lääkeaineet eivät ole vaikuttaneet. Tällöin lääkkeille resistenttien loisten jälkeläiset eivät pääse leviämään lammaslaumassa. Refugiaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Osa lampaista voidaan jättää lääkitsemättä erilaisten indikaattorien perusteella tai lampaat voidaan pitää kontaminoituneella laitumella loishäädön jälkeen, jolloin laitumen loiset toimivat refugiana. Kirjallisuuskatsauksessa pyrin vertailemaan loishäädettävien lampaiden valintaan käytettäviä indikaattoreita. Pyrin myös selvittämään, kuinka suuri osa laumasta on tarkoituksenmukaista jättää lääkitsemättä. Erilaisia indikaattorivaihtoehtoja ovat esimerkiksi päiväkasvun ja kuntoluokan seuranta, anemian voimakkuuden määrittäminen, ulosteiden koostumuksen tarkkailu ja loisten munien laskeminen ulostenäytteistä. On syytä muistaa, että oireilevat yksilöt täytyy aina hoitaa. Tarkin keino määrittää loishäätöä tarvitsevat lampaat on tutkia lampaiden ulosteista madon munien määrä grammassa ulostetta. Jokaisen lampaan tutkiminen erikseen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eri menetelmin on pyritty määrittämään kuinka monta ulostenäytettä olisi syytä tutkia lammaslaumasta, jotta pystyttäisiin arvioimaan lauman loishäädön tarve. Kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi tutkimuksia, joissa on määritetty lampureiden halukkuutta jättää osa laumasta lääkitsemättä. Loistartunnat ovat yksi yleisimmistä ongelmista lampailla ja voivat aiheuttaa tilalliselle isoja taloudellisia tappioita. On ymmärrettävää, että tuottajat epäilevät refugian käyttöä. Tutkimusten mukaan lampurit harvoin mieltävät loisten resistenssiä oman alueensa ongelmaksi, vaikka asia olisi tutkimuksin todettu. Tutkimuksissa on havaittu lampureiden olevan halukkaampia käyttämään refugiaa, jos he saavat neuvoja suoraan eläinlääkäreiltä tai maatalousneuvojilta. On tarpeen luoda hyvä neuvontaverkosto lammastilallisia varten, jotta saadaan levitettyä tietoa loishäätötapojen muuttamisen tärkeydestä. Vuonna 2015 voimaan tulleissa hyvinvointikorvausvaatimuksissa edellytetään ammattilaisen tekemää tilakohtaista loishäätösuunnitelmaa. Refugian mahdollisuudet on syytä tuoda eläinlääkäreiden ja neuvojien tietoisuuteen, jotta jo loishäätösuunnitelmia tehtäessä voitaisiin panostaa lääkeaineresistenssin kehittymisen hidastamiseen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Tutkimuksen tarkoituksena oli verrata kahta erityyppistä sorkkahoitotelinettä etologian eli lehmän käyttäytymisen kannalta. Lehmä on sorkkahoitotelineessä n. 20-30 minuuttia ja sen kokema stressi on lyhytaikaista stressiä, jota on tutkittu vähän. Joidenkin tutkijoiden mielestä lyhytaikaista stressiä voidaan parhaiten tutkia lehmän fysiologisten muutosten (esim. veriparametrit, sydämenlyöntifrekvenssi) perusteella ja toisten mielestä lehmän visuaalisten käyttäytymismuutosten perusteella. Tässä tutkimuksessa tutkittiin n.280 lehmän käyttäytyminen visuaalisten parametrien (salivointi, virtsaaminen, ulostaminen, lehmän asennon kuvaaminen) perusteella. Tuloksia verrattiin kahden eri telineen välillä ja tulokset käsiteltiin statistisilla perustesteillä ( STSO : Studentin t-testi ja Chi2testi ). Saatujen tulosten mukaan eläimet stressaantuvat Wopa-parressa vähemmän. Ero tulee selvemmin esiin lehmän ergonomista asentoa tarkasteltaessa.
-
(2010)Suomenlinna is one of the most popular tourist and cultural attractions in Helsinki. Kustaanmiekka, as well as the whole of Suomenlinna, nature has become a traditional Finnish archipelago nature and over the centuries, the place of the duties of the fortress of flora. Because of the island's varied habitats of the region, the vegetation is very rich. Fortress of many plant species have become invasive plant across Europe and Russia. Most of the Suomenlinna Area is rock dry meadow and also fortress dry meadow, both of which belong to protected areas. Kustaanmiekka pastures grow dry meadow and heat species, such as rare Botrychium lunaria and Dianthus deltoides. This study was primarily designed to identify the region Kustaanmiekka dry meadow flora 2009 summer season, and different vascular plant species richness. The study also examined the factors of soil and the treatment history of the possible impact of dry meadow species. The study surveyed ten different wild dry meadows in Finland Kustaanmiekka castle fortress in the region. Dry meadows were located in different parts of Kustaanmiekka in such places, which was the highest in dry meadow vegetation. Field works were carried out in June and July, calculated for each squares Vascular Plants coverage, and also by listing up the squares outside the spring and late summer bloomers in May and August. To determine the properties of soil were taken from each dry meadow topsoil sample in August. The other investigated variables were slope geomorphology and moss, litter, bare land, vegetation and rocks coverages in squares. Dry meadow average vegetation height was measured in June and July. There were clear differences in flora between dry meadows. Plant species ranged dry meadows the total number of species of 40-60 species of plants. 120 different species of vascular plants were found, most of which bloom in June and July. Dry meadows plant species ranged from 6.3 to 13.6 in one plant species per square meters, in addition to the Shannon-Wiener diversity index ranged from 1.4 to 2.3 value. The most common species, which the meadows were, were, inter alia, Achillea millefolium, Dactylis glomerata, Elymus repens and Potentilla argentea. The region also grew a few alien species such as Berteroa incana, Bunias orientalis and Epilobium hirsutum. Soil factors such as high phosphorus content had no effect on the number of plant species in the meadows. Only the pH and conductivity were positively correlated with the height of the vegetation in dry meadows. Although the results of the dry meadows treatment had no effect on dry meadow amount of vegetation, can be expected right kind of treatment will improve the competitiveness of other typical meadow plants in point.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tammalla on anatomiselta rakenteeltaan diffuusi istukka, jossa ravitsemuskalvon eli allantokorionin pintaa peittävät makrovilluskeräymien muodostamat mikrokotyledonit työntyvät endometriumin taskumaisten poimujen muodostamiin mikrokarunkkeleihin muodostaen mikroplasentomeja. Tamman istukka kasvaa ja muotoutuu tiineyden edetessä. Alkeellisten makrovillusten kehittyminen alkaa 45. tiineysvuorokautena. Primaarisessa laskostumisessa nämä mikrokotyledonien esiasteina toimivat makrovillukset työntyvät endometriumin poimuihin. Histologisessa tarkastelussa nähdään trofoblastisolujen ja kohdun epiteelisolujen kiinnittyminen toisiinsa mikrovillusten avulla. Sekundaarinen laskostuminen monimutkaistaa istukan liittymäkohtaa 100. tiineysvuorokautena ja mikrokotyledonit ovat hyvin kehittyneet 150. tiineysvuorokautena. Istukan kehittymiseen ja toimintaan vaikuttavat useat eri tekijät, kuten emän ja kohdun koko, emän ravitsemus, endometriumin rappeumamuutokset, kaksostiineys ja hormonipuutokset. Tiineydenaikainen hormonituotanto eroaa tamman kohdalla muista nisäkkäistä. Ensimmäinen estrogeenipitoisuuden nousu nähdään 33. -39. tiineysvuorokautena tamman munasarjatuotannon toimesta. Sikiö ja istukka vastaavat estrogeenituotannosta pääosin 80. tiineysvuorokauden jälkeen ja estrogeenien huippupitoisuudet nähdään 7. – 8. tiineyskuukautena. Sikiön sukupuolirauhaset tuottavat kolesterolista pregnenolonin kautta dehydroepiandrosteronia (DHA), joka perinteisessä estrogeenintuotantoreitissä muunnetaan fenoliestrogeeneiksi istukassa. Kolesterolista riippumattomassa vaihtoehtoisessa reitissä sikiön sukupuolirauhaset tuottavat tammalle ainutlaatuisten estrogeenien, equiliinin ja equileniinin, esiasteita, jotka muutetaan istukassa näiksi tyydyttymättömiksi estrogeeneiksi. Tamman munasarjojen primaarinen keltarauhanen ja sekundaariset keltarauhaset vastaavat progesteronituotannosta alkutiineydessä. Istukalla on yksinomainen rooli progesteronin tuottajana tiineysvuorokaudesta 70 – 100 lähtien. Tamman plasman progesteronipitoisuus laskee tiineyden edetessä päinvastoin kuin muilla nisäkkäillä ja nousee vasta hieman ennen varsomista. Tamman endometriumissa nähdään gonadotropiinia (eCG) tuottavat kohtukupit tiineysvuorokausina 40 – 120. Suonikalvon trofoblastisolut tunkeutuvat endometriumin epiteelin läpi stroomaan ja kehittyvät kuppisoluiksi. Munasarjat tuottavat estrogeeneja eCG:n stimuloimana. Sekundaariset follikkelit ovuloituvat tai luteinisoituvat eCG:n LH-vaikutuksesta. Infektiivinen istukkatulehdus on syy useisiin abortteihin tiineyden aikana. Bakteerit ovat olleet monissa tutkimuksissa tärkeimpiä istukasta eristettyjä mikrobeja. Bakteerilajien yleisyyteen vaikuttavat maantieteellinen sijainti ja ajankohta. Istukkatulehdukset jaetaan askendoiviin ja ei-askendoiviin infektioihin. Askendoivassa infektiossa patogeeni pääsee kohtuun kohdunkaulan kautta. Verivälitteinen infektio ja endometriitin seurauksena syntyvä istukkatulehdus ovat esimerkkejä ei-askendoivista infektioista. Tammalla voidaan havaita emätinvuotoa tai ennenaikaista maidon erittämistä kliinisinä oireina, mutta abortteja voidaan nähdä myös ilman edeltäviä merkkejä. Istukkatulehduksen diagnosoinnissa voidaan käyttää apuna transrektaalista ultraäänitutkimusta. Kohdun ja istukan yhteenliittymän ulkonäkö ja paksuus voi paljastaa istukkatulehduksen. Helppo ja nopea tapa on mitata seerumin amyloidi A-pitoisuus emältä. Istukkatulehdustammoilla pitoisuus on kohonnut. Tutkimuksien mukaan tehokas lääkeaineyhdistelmä istukkatulehduksen hoidossa on trimetopriimisulfa, tulehduskipulääke ja altrenogesti. Näiden yhteiskäytöllä on lisätty elävänä syntyvien varsojen lukumäärää.
Now showing items 1-20 of 24