Browsing by Subject "hoitotyö"

Robotiikka on yleistynyt hoitoalalla sekä Suomessa että ulkomailla. Toistaiseksi koneille on annettu yksinkertaisia, toistavia tehtäviä, mutta niin ei välttämättä ole enää kauaa. Monissa maissa hoitoala tarvitsee nopeasti uutta työvoimaa ja robotiikka on siihen yksi ratkaisu. Hoitorobottien kehitys etenee parhaillaan nopeasti, ja siksi robotit voivat jo lähivuosina viedä hoitajilta työtehtäviä tai järjestää hoitoalaa uudelleen. Vaikka kerronta on tehokas keino ihmisten asenteiden ja tietämyksen muokkaamiseen, robotisoituvalla alalla kerrotut tarinat ovat toistaiseksi jääneet vähälle huomiolle. Siksi tämän pro gradu käsittelee hoitoalan tulevaisuudesta kerrottuja narratiiveja. Robotiikka on ollut paljon esillä mediassa 2010-luvulla. Medioiden sisällöt voivat muokata vastaanottajien asenteita puolestaan vaikuttavat siihen, miten halukkaasti hoitajat kokeilevat robotiikkaa ja miten mielekkäinä he kokevat omat työtehtävänsä. Teoreettinen tausta koostuu robotiikkaa ja muuta teknologista kehitystä koskevista tutkimuksista. Keskeisimpiä lähteitä ovat Laura Forlanon ja Megan Halpernin (2015) robotiikkaa ja mediaa koskeva tutkimus, Katsiayna Laryionavan ja Dominik Grossin (2012) tutkimus hoitorobottien esittämisestä saksalaisissa printtimedioissa sekä Phil Macnaghtenin ja hänen kollegoidensa (2015) narratiivinen tutkimus teknologiseen kehitykseen liittyvistä asenteista. Niiden kautta välittyy kuva teknologisen kehityksen ja asenteiden välistä vuorovaikutuksesta ja median käytänteistä. Aineisto koostuu 68:sta SuPer-lehden ja Tehy-lehden artikkelista ja blogitekstistä vuosilta 2015–2018. Niistä 58 esiintyy narratiivin kriteerit täyttävät elementit. Menetelmänä on käytetty narratiivista analyysia, eli kerronnan keinoihin keskittyvää menetelmää. Se tuo esille ne tekstien rakenteet, jotka painottavat tulevaisuutta ja joissa näkyy asenteita. Analyysi on eritelty juoneen, kertojan asemaan, henkilöihin ja rajauksiin eli narratiivien painopisteisiin. Kategoriat on valittu Helen Fultonin (2005) ja Nora Berningin (2011) narratiivisia tutkimuksia mukaillen. Aineiston perusteella robotiikasta kirjoitetaan SuPer-lehdessä ja Tehy-lehdessä sekä positiivisesti että kriittisesti. Kertojat pysyttelevät pääasiassa etäällä juonen tapahtumista. Myöskään hahmot eivät yleensä ole yksittäisiä sankareita, vaan kokonaisia ryhmiä, kuten sairaanhoitajia tai robotteja. Perinteisten tarinoiden päähenkilöitä muistuttavat liittojen rivijäsenet. Muuten haastateltavat pääsevät jutuissa esille sivullisina neuvonantajina tai hetkellisinä kertojina. Lähes kaikissa teksteissä juoni liittää robotiikan tulevaisuuteen ja esittää robottien täyteisen tulevaisuuden vääjäämättömänä, vaikka robottien suorittamien tehtävien vastuu ja monimutkaisuus vaihtelevatkin artikkelien välillä paljon. Aineiston narratiivit voidaan jaotella kahteen yläluokkaan: optimistisiin ja huolestuneisiin. Optimistiset esittävät, että tulevaisuus parantaa sekä potilaiden että työntekijöiden oloja ja robotista voi jopa tulla työkaveri. Huolestuneet sen sijaan käsittelevät joko potilaille koituvia uhkia tai taloudellisia hankaluuksia. Kymmenen narratiivia käyttää huolestuneen narratiivin käännekohtia ja optimistisen narratiivin loppuratkaisua. Analyysin perusteella vaikuttaa siltä, että Tehy-lehti ja SuPer-lehti korostavat positiivista asennetta ja kannustavat jäseniään kokeilemaan robotteja. Tämä voi olla hoitoalan ja työntekijöiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää, vaikka ammattiliittojen lehdet eivät olisikaan hoitohenkilökunnan ainoa tietolähde.

The purpose of the study was to examine the professional expertise and it’s development in the field of health care, which is an operational environment characterized by daily rush and ever-changing professional requirements. The study analyzed the importance of continuing professional education in the development of expertise. The study also examined the challenges resulting from the COVID-19 for nurses’ competence development. The study was carried out in collaboration with a company offering web-based courses for customer companies in the social and health care sector. The aim of this study was to provide practical information, based on nurses’ experiences, of how the professional development of nurses can effectively be improved by continuing professional education - how should the trainings be planned and built to be relevant in developing health care expertise? The study relied on qualitative methods and the data was collected using a semi-structured theme interview. The research material consisted of individual interviews of eight (N=8) health care workers of which seven work as nurses and one works as urotherapist. They were from four different Finnish hospital districts. The interviews were carried out remotely. The data was analyzed by using qualitative content and theme analysis. The results suggested that continuous development of expertise in the health care sector is essential for coping with work, as the operational environment changes every day and one have to keep up with the change. Expertise was perceived to develop in daily work but the importance of continuing professional education was also recognized. The results suggested that attending training is often difficult due to urgency, and more training opportunities were needed. The daily rush was also perceived to affect one’s own coping, especially in terms of training – attending continuing professional education was considered important, but the challenges of work itself reduced the enthusiasm to participate training. The ubiquity of COVID-19 was perceived as stressful and it was felt to have brought even faster and greater changes to the work environment, which was perceived to require an even faster ability to adapt and learn new things.

Tutkimuksen ongelma liittyy Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vanhusten palveluiden vastuualueen ympärivuorokautisen hoidon yksiköiden ergonomisen työvuorosuunnittelun sekavuuteen. Tutkimuksessa selvitetään, miksi työnantaja ei ole pitkäjänteisistä yrityksistään huolimatta saanut ergonomista työvuorosuunnittelua toimimaan vastuualueensa sisällä. Tutkimuksessa lähdettiin liikkeelle perinteisestä työnsosiologisesta näkökulmasta kysymällä työnantajien ja alaisten intressejä työvuorojen osalta. Hoitoala on substanssiltaan sellaista, etteivät etätyö tai liukuvan työajan käyttö ole mahdollista. Kaikkia työntekijöitä koskevat työn ja muun elämän yhteensovittamiseksi tehtävät työaikajärjestelyt on siis neuvoteltava tavallaan työpäivän ja työajan sisällä. Tätä näkökulmaa ei ole laajalti tutkittu aiemmissa työn ja perheen yhdistämisen tutkimuksissa. Tutkimuksen asetelmana oli erilaisuuden maksimointi siten, että tavoitteena oli yhteisten piirteiden etsiminen haastatteluista. Aineisto koostui neljän lähiesimiehen ja neljän työntekijän teemahaastatteluista, jotka kaikki olivat kaikki naisia ja iältään 40–65 -vuotiaita. Haastattelun teemoja olivat työvuorojen suunnittelu ja -toteutuminen kyseessä olevalla osastolla, työaikajärjestelmistä ergonominen - ja osin autonominen työvuorosuunnittelu, osaston yleinen ilmapiiri, työntekijöiden sairauspoissaolot, haastateltavien oma elämä ja jaksaminen. Haastatteluja analysoitiin laadullisella sisällön analyysillä. Haastatteluista yleisesti esiin nousevia teemoja olivat ergonomisen työvuorosuunnittelun kritisointi, oma vaikutusmahdollisuus ja yksilölliset erot sekä yksityiselämä, harrastukset ja perhe. Työntekijöiden haastatteluista teemoina korostuivat työvuorotoiveet, oma vaikutusmahdollisuus työvuoroihin sekä työn ja yksityiselämän yhdistäminen. Lähiesimiesten haastatteluissa korostuneita teemoja olivat osin samat kuin edellä, mutta myös toiminnan takaaminen. Haastatteluista nousseista teemoista pääteltiin, että ergonomisen työvuorosuunnittelun ja työntekijän yksityiselämän yhteensovittaminen tapahtuu hyvin voimakkaasti paikallisesti sopimalla – konkreettisesti työntekijä – esimies yksilötasolla. Lähiesimiehet ja työntekijät yksilöinä neuvottelevat työvuoroista tapaus- ja tilannekohtaisesti. Työntekijöiden ja esimiesten osin erilaiset intressit ja siitä seuraava paikallinen sopiminen näkyy sekavuutena työvuorolistoissa. Johtopäätöksinä esitetään, että taustalla työvuorosuunnittelussa on työnantajan ja työntekijöiden intressien ja näkökulmien erilaisuus, joka on hyvin perinteinen vastakohta-asetelma, mutta uudella tavalla jäsentyneenä. Ongelmat eivät liity rahaan tai työn tekemisen tapaan, vaan ennen kaikkea työn ja muun elämän yhdistämiseen. Ergonomista työvuorosuunnittelua tärkeämmäksi työntekijöille nousee useimmiten oma elämäntilanne ja yksilölliset taipumukset. Osastonhoitajat lähiesimiehinä pyrkivät ottamaan työvuorosuunnittelussa huomioon työntekijöiden toiveet sekä ylemmän johdon linjaukset ja ergonomisten työvuorojen periaatteet. Vastakkain asettelu syntyy niin sanotun virallisen toimintatavan ja todellisen epävirallisen toimintatavan välille. Epävirallinen toimintatapa muodostuu lähinnä (naisten) joustavasta sopimisesta ja neuvottelemisesta sekä tärkeän yksityiselämän merkityksestä. Naisalaiset ja naislähiesimiehet muodostavat hoitoalalla organisaation sisällä oman epävirallisen yhteisönsä, jonka oma yhteinen ajattelu- ja toimintatapa poikkeaa työnantajan virallisista ohjeista ja suosituksista. Pelkkä ergonominen työvuorosuunnittelu on käsitteenä liian kapea kuvaamaan työntekijöiden jaksamista, hyvinvointia tai organisaation taloudellista tulosta käytännön tasolle vietynä.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten sairaanhoitajien englannin kielen käyttöä potilastyössä puolistrukturoitujen haastattelujen kautta. Tutkimuskysymyksen avulla selvitetään millaiset tekijät vaikuttavat onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin tilanteisiin, joissa käytetään englantia lingua francana potilaiden kanssa sairaanhoitajien näkökulmasta. Onnistuneella tilanteella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa kommunikaatiota, jossa sairaanhoitaja koki hoidon kannalta tärkeimpien asioiden tulevan ymmärretyksi hänen ja potilaan välillä. Epäonnistuneella tilanteella tarkoitetaan sairaanhoitajan ja potilaan välistä viestintää, jossa tarvittava keskinäinen ymmärrys jäi liian heikoksi sairaanhoitajan näkökulmasta. Tutkielma pohjautuu soveltavan kielitieteen englanti lingua francana (ELF) –tutkimukseen keskittyen sairaanhoitajien ja potilaiden väliseen kommunikaatioon. Tutkielman taustaosiossa tarkastellaan ELF-tutkimusta ja määrittelyä teoreettisella tasolla sekä kuvataan aiempia hoitotyöhön liittyviä englanti lingua francana tutkimuksia. Aineistona käytetään kevään 2020 aikana tehtyjä kuuden sairaanhoitajan haastatteluja sekä heidän taustatietojaan, jotka kerättiin kyselylomakkeen avulla. Puolistrukturoidoissa haastatteluissa käytettiin aiempien tutkimusten ja tutkielman kirjoittajan omien sairaanhoitajakokemusten pohjalta kehitettyjä haastattelukysymyksiä. Aineisto analysoitiin temaattisesti sairaanhoitajiin, potilaisiin ja hoidontarjoajiin liittyvien tekijöiden kautta, jotka vaikuttuvat sairaanhoitajien ja potilaiden väliseen kommunikaatioon. Sairaanhoitajat raportoivat englanninkielisen kommunikaation olevan enimmäkseen onnistunutta ja pyrkivänsä selvittämään sellaiset tilanteet, joissa he huomasivat keskinäisen ymmärtämisen heidän ja potilaan välillä olevan heikkoa. He käyttivät erilaisia sanallisia ja sanattomia keinoja, esimerkiksi lauseen uudelleen muotoilua sekä kehonkieltä, helpottaakseen kommunikaatiota potilaiden kanssa. Tuloksista käy ilmi, että sairaanhoitajan työkokemus ja hyvä englannin kielen taito tukevat englanninkielistä kommunikaatioita potilaiden kanssa johtaen onnistuneisiin kommunikaatiotilanteisiin. Lisätutkimusta tarvitaan selvittämään miten edellä mainitut tekijät vaikuttavat onnistuneeseen ELF kommunikaatioon sairaanhoitajan ja potilaan välillä käytännön tilanteissa.