Browsing by Subject "ihmisoikeudet"

Euroopassa on säädetty viime vuosina useita lakeja, jotka asettavat yrityksille huolellisuusvelvollisuuden niiden arvoketjussa aiheutuneista ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksista. Helmikuussa 2022 EU:n komissio antoi ehdotuksen direktiiviksi yritysten kestävyyttä koskevasta asianmukaisesta huolellisuudesta (Corporate Sustainability Due Diligence Directive). Asianmukaisella huolellisuudella tarkoitetaan direktiiviehdotuksessa yrityksille asetettavaa vastuuta ihmisoikeuksista ja ympäristönäkökohdista niiden arvoketjuissa. Direktiiviehdotus sisältää asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin liitetyn vahingonkorvausvastuun. Tutkimuksen tehtävänä on hahmottaa asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvelvollisuuden soveltumista Suomen lainsäädäntöön. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia esteitä suomalainen vahingonkorvausoikeus asettaisi asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnistä seuraavalle vahingonkorvausvastuulle? 2. Millaisia oikeuden saatavuuteen liittyviä esteitä vahingonkärsijä voisi kohdata tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? 3. Miten ryhmäkannemahdollisuus vaikuttaisi vahingonkärsijän asemaan tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? Lähteinä on käytetty EU:n asianmukaista huolellisuutta koskevaa direktiiviehdotusta, sen perusteluja, kansallisia selvityksiä yritysvastuulaista sekä yritysvastuusääntelyä, vahingonkorvausoikeutta ja prosessioikeutta koskevaa oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan oikeuspoliittinen de lege ferenda -tutkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa tulevan lainsäädännön keinovaihtoehtoja, mikäli EU:n asianmukaista huolellisuutta koskeva direktiiviehdotus tulisi hyväksytyksi tai Suomessa päädyttäisiin säätämään täysin kansallinen yritysvastuulaki. Tutkimus on myös luonteeltaan access to justice -tutkimus, koska sen aiheena on oikeuden saatavuus. Access to justice -suuntauksen taustalla on ajatus siitä, etteivät pelkästään muodolliset mahdollisuuden oikeuden saamiseen ole riittävät, vaan myös tosiasiallinen mahdollisuus saada oikeutta on taattava. EU:n direktiiviehdotuksessa asianmukaisesta huolellisuudesta on säädetty siten, että velvollisuus muodostuisi tapauskohtaisesti jokaisen yrityksen ja haittavaikutuksen osalta erilaiseksi. Tämä sääntelytapa vaikeuttaa vahingonkorvausvastuun edellytysten, kuten tuottamuksen ja syy-yhteyden toteamista. Vahingonkärsijöiden prosessikynnys näyttäisi asettuvan hyvin korkealle johtuen heidän sijoittumisestaan Suomen ulkopuolelle sekä sääntelyn epäselvyydestä ja tapauskohtaisuudesta. Myös kantajalle asetettu todistustaakka sekä käsittelyn kielelliset vaatimukset aiheuttaisivat taloudellista rasitusta kannetta suunnittelevalle. Ryhmäkannemahdollisuudella voitaisiin madaltaa vahingonkärsijöiden prosessikynnystä, mutta vastaajien suojaaminen kiusanteko- ja kiristyskanteilta voisi edellyttää kanneoikeuden rajaamista viranomaisille tai järjestöille.

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Tutkielma on retorinen analyysi The Guardian -lehden tyttöjen ympärileikkauksen vastaisesta mediakampanjasta. Tutkielmassa paneudutaan tapoihin, joilla tuoreessa kampanjoinnissa kuvataan ympärileikkauksia, niiden uskonnollista ja kulttuurista merkitystä sekä ympärileikattuja naisia. Tavoitteena on selvittää, miten Guardianin kampanja asennoituu ja reagoi tyttöjen ympärileikkauksia ympäröiviin ristiriitoihin länsimaisessa mediakeskustelussa, erityisesti kysymyksiin ympärileikattujen naisten uhriuttamisesta, universaaleista ihmisoikeuksista ja vähemmistöryhmien kulttuurin ja uskonnon kunnioittamisesta. Tutkielma nojaa postkolonialistiseen teoriaan ja diskursiiviseen uskontotieteeseen, ja sen taustaoletus on konstruktionistinen. Lisäksi tutkielma kytkeytyy joukkoon tuoreita tutkimuksia ja teorioita, joissa paneudutaan länsimaissa käytyyn keskusteluun ja kampanjointiin ihmisoikeusloukkauksiksi mielletyistä kulttuurisista perinteistä. Näissä keskusteluissa ja kampanjoissa on nähty jäänteitä siirtomaa-aikaisista asenteista ja valta-asetelmista. Tutkielman aineistona on Guardianin kampanjan internet-sivuilta löytyvä 96-sivuinen tekstimateriaali, joka koostuu uutisartikkeleista, haastatteluista, kolumneista ja pääkirjoituksista. Menetelmänä käytetään retorista analyysiä. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa keskittyy ympärileikkauksen nimeämiseen ja luokitteluun. Toisessa osassa käsitellään toimijuuden ja uhriuttamisen dynamiikkaa aineistossa. Kolmas osa keskittyy argumentaatioon, jota lähestytään oletettujen vasta-argumenttien kautta. Neljännessä osassa analysoidaan uskonnon, kulttuurin ja tradition käsitteiden käyttöä ja niiden kautta sitä, millaiseksi ympärileikkausten kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys aineistossa rakentuu. Kampanjateksteistä välittyy voimakas universalistinen taustaoletus. Ympärileikkauksen moraalinen tuomittavuus kuvataan faktana, ja kampanjoijilla katsotaan olevan velvollisuus levittää paitsi tietoa, myös moraalista totuutta. Samalla Guardianin kampanjan tekijät vastaavat sekä suoraan että epäsuorasti ympärileikkauksen vastaiseen kampanjointiin kohdistettuun kritiikkiin. Kulttuurisensitiivisyyteen vetoaminen ympärileikkauskeskustelussa tuomitaan rasismina ja välinpitämättömyytenä. Tämän lisäksi kampanjaa johtaa kaksi nuorta naista, jotka kuuluvat ympärileikkauksia perinteisesti harjoittaviin yhteisöihin. Heidät esitetään kampanjateksteissä sankariroolissa. Samanaikaisesti enemmistö ympärileikatuista naisista kuvataan kuitenkin alistuvina uhreina, joilla ei ole omaa toimijuutta tai ääntä. Samalla tavoin kampanja pyrkii kirjoittamaan ymmärtävästi myös ympärileikkaajista ja ympärileikkauksen puolustajista, mutta kuvaa ympärileikkauksia brutaaleina väkivallantekoina. Ympärileikkaus rakentuu aineistossa lähes ainoastaan seksuaalisuuteen ja sen kontrolloimiseen liittyvänä toimenpiteenä. Sen uskonnollinen merkitys kuvataan uskonnon väärintulkintana, ja siihen kytkeytyvät poliittiset ja taloudelliset rakenteet sivuutetaan lähes täysin. Näin Guardianin kampanja samanaikaisesti pyrkii välttämään ympärileikkauskeskustelun vanhoja ongelmia ja retoriikan tasolla toistaa niitä tavoissa, joilla se kuvaa ympärileikattuja naisia ja heidän yhteisöjään ja kulttuureitaan.

Maailmanpolitiikan tutkimuksessa tunnettu demokraattisen rauhan teoria esittää, että demokratiat eivät sodi keskenään. Demokratioiden keskinäistä rauhanomaisuutta on selitetty mitä moninaisemmilla rakenteellisinstitutionaalisilla ja kulttuurisnormatiivisilla malleilla, mutta itse demokratian käsitteeseen on kiinnitetty vähemmän huomiota. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan demokratian käsitteelle valikoidussa demokraattisen rauhan teoriassa annettuja merkityksiä diskursiivisen käsiteanalyysin avulla. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin demokratian käsite on vakiintunut eri teoreetikoilla, ja millaisia eroja käsitteen sisältöön toisaalta liittyy. Erityistä huomiota kiinnitetään demokratian käsitteen suhteeseen liberalismiin ja yhdysvaltalaiseen maailmankuvaan. Tutkimushypoteesina on, että demokraattisen rauhan tutkimuksessa on keskitytty demokratian niin sanottuun pintatasoon, kuten demokratian muodollisiin instituutioihin. Toisena hypoteesina käytetään väitettä, että demokraattisen rauhan teoriaa vaivaa sen epäselvä suhde liberalismiin poliittisena ja taloudellisena aatteena, ja siksi DRT ei ole onnistunut selittämään rauhan mekanismeja uskottavasti. Tässä tutkielmassa väitetään, että rauhan ymmärtämiseksi tulee katsoa demokratian pintatasoa syvemmälle demokratian, oikeusvaltion ja perus- ja ihmisoikeuksien muodostamaan symbioosiin oikeusjärjestyksen syvärakenteessa. Toisin demokratiasta sanoen puhuttaessa tulisi itse asiassa tarkoittaa tutkielman luvussa 4 tarkemmin esiteltävää laajaa oikeusvaltioperiaatetta. Vain tällöin demokraattinen arvomaailma läpäisee yhteiskunnan ja valtion rakenteet siten, että rauha – niin valtion sisäinen, kansainvälinen kuin globaalikin – voi olla kestävää. Sekä rauhantutkimuksessa että suomalaisessa oikeusteoreettisessa tutkimuksessa vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia tulisi analysoida erottamattomana kolmiona, jonka kulmat täydentävät toisiaan. Tässä suhteessa myös marxilaisen maailmanpolitiikan tutkimuksen analysoima maailmanpolitiikan systeemitaso, erityisesti liberalismi ja sitä ilmentävän liberaalin oikeuden sisäiset ristiriitaisuudet, nousee merkittävään asemaan. Tutkielmassa esitetään, että poliittisen liberalismin eli liberaalidemokratian periaatteiden erottaminen taloudellisesta uusliberalismista on keskeistä demokraattisen rauhan ja laajemminkin maailmanpolitiikan tutkimuksen kannalta. Poliittinen ja taloudellinen liberalismi nähdään usein toisiaan tukevina aatteina, vaikka ne voivat itse asiassa vaikuttaa toistensa vastavoimina: uusliberalistinen maailman talousjärjestelmä uhkaa poliittista liberalismia eli demokratiaa, oikeusvaltiota ja perus- ja ihmisoikeuksia, eikä sitä nimestään huolimatta voida pitää aidosti uskollisena liberalismin periaatteille. Analyysin tulokset osoittavat, että demokratia ymmärretään DRT:ssa useimmiten kansallisvaltiossa vaikuttavaksi vaali-instituutioksi ja poliittisiksi oikeuksiksi, ja että ainakin osa demokraattisen rauhan tutkimuksesta edistää yhdysvaltalaista maailmankuvaa ja taloudelliskapitalisista liberalismin tulkintaa. Tulosten yhteenvedon jälkeen pohditaan sitä, miten DRT:n tuottamat demokratiadiskurssit asettuvat liberaalihegemoniseen maailmanjärjestelmään ja mitä tämä tarkoittaa demokratian ja rauhan kannalta, joten teoreettisen panoksen ohella tutkielmalla on vahva käytännöllinen ja normatiivinen ulottuvuus.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

Tässä tutkimuksessa tarjoan jäsennellyn kokonaiskatsauksen siihen, millaisia mahdollisuuksia hengellisen väkivallan ennaltaehkäisemiselle ja jälkihoidolle suomalainen tutkimuskirjallisuus tarjoaa. Tutkimuskysymykseni on ”Miten hengellisen väkivallan kokemusten syntymiseen ja kehittymiseen on suomalaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan mahdollista vaikuttaa?”. Tutkimuskysymykseen vastatakseni olen suorittanut integratiivisen kirjallisuuskatsauksen, jonka aineiston valintakriteereinä olen käyttänyt akateemista vertailukelpoisuutta, relevanssia ja yleistettävyyttä. Ensisijainen aineistoni koostuu kustannetusta kirjallisuudesta sekä akateemisesti pätevistä artikkeleista. Toissijainen, kriteerit maltillisemmin täyttävä aineistoni koostuu opinnäytetöistä. Aineistosta löydetyt interventiomahdollisuudet olen tyypitellyt ennaltaehkäisyksi, monitoroinniksi ja jälkihoidoksi. Tutkimukseni tuloksena olen tunnistanut seitsemän ennaltaehkäisyn teemaa, kaksi monitoroinnin teemaa sekä neljä jälkihoidon teemaa. Teemat ovat ennaltaehkäisyn osalta (1) Hengellisen väkivallan vastainen teologia ja praksis, (2) Hybristisen vallankäytön estäminen, (3) Syyllisyyden ja häpeän hoitaminen, (4) Hyveellisen dialogin ja avoimuuden kulttuuri, (5) Helvetti- ja demonipuheen sekä muun pelottavan sisällön rajaaminen, (6) Tietoisuus hengellisen väkivallan ilmiöstä ja (7) Yhteisön valitsemisen taidot. Monitoroinnin osalta teemat ovat (8) Kritiikkiin sitoutuminen ja totuuden kohtaaminen sekä (9) Valvonta- ja palautejärjestelmät. Jälkihoidon osalta teemat ovat (10) Yksilöllinen kohdatuksi tuleminen, (11) Kohdatuksi tuleminen vertaisryhmässä, (12) Itsestä huolehtiminen ja itseilmaisu, sekä (13) Minäpystyvyys ja voimaantuminen.

Valmisvaateteollisuuden toimitusketjujen ihmisoikeuksiin liittyvät epäkohdat ovat olleet kriittisen tarkastelun kohteena vuosikymmenten ajan. Sääntelyn puute, tietämättömyys omista oikeuksista, valtava työvoiman ylitarjonta ja naisten heikko asema altistavat vaateteollisuuden toimitusketjujen työntekijät haitallisille ihmisoikeusvaikutuksille. Yritysten vapaaehtoinen itsesääntely ja lukuiset valtioita sitovat ihmisoikeus- ja työlainsäädäntöön liittyvät kansainväliset instrumentit ovat osoittautuneet hampaattomiksi työntekijöiden oikeuksien suojelemisessa. Siksi monissa pohjoisen valtioissa aletaan kallistua yrityksiä sitovan ekstraterritoriaalisen ihmisoikeuksiin ja ympäristöön keskittyvän huolellisuusvelvoitesääntelyn suuntaan. Suomessa yrityksiä sitovaa huolellisuusvelvoitelakia on ajanut laaja yrityksistä ja kansalaisjärjestöistä muodostuva koalitio, joka kampanjoi Ykkösketjuun-nimellä. Kampanjan seurauksena Sanna Marinin hallitusohjelmaan saatiin kirjaus, jonka mukaan Suomessa tehdään yritysvastuulakia koskeva selvitys, tavoitteena säätää laki. Tämän tutkielman tarkoitus on syventää ymmärrystä sitovan yritysvastuulain soveltuvuudesta valmisvaateteollisuuden sosiaalisen vastuun sääntelyyn Suomessa, lakiin liittyvistä taustaoletuksista sekä odotuksista ihmisoikeushuolellisuusvelvoitteen vaikutuksista ja ulottuvuudesta. Tutkimusmetodina on laadullinen tutkimusote, joka perustuu viiteen haastatteluun ja dokumenttianalyysiin. Aineistoon kuuluvia dokumentteja ovat Sanna Marinin hallitusohjelma, oikeudellinen selvitys yritysvastuulaista, YK:n ohjaavat periaatteet sekä Ykkösketjuun-kampanjan dokumentit. Tutkimuksen teoriaosuus koostuu kahdesta akateemisesta keskustelusta, joista toinen on keskittynyt vaateteollisuuden tuotantoketjujen globalisaation syihin, seurauksiin ja logiikkaan mm. Gary Gereffin ja David Harveyn tutkimustyön pohjalta. Toinen keskustelu muodostuu toimitusketjujen sääntelyn kehittymisestä mm. Lance A. Compan, John Ruggien ja Richard Appelbaumin johdolla. Tutkimuksessa todetaan, että globaalit toimitusketjut perustuvat sääntelyn puutteeseen pohjautuviin kustannushyötyihin ja eriarvoisuuteen. Huolellisuusvelvoitelain tavoitteena on toimia painostuskeinona tuottajamaille toimeenpanna ja valvoa ihmisoikeusvelvoitteitaan. Tuottajamaiden kannustimeksi toimeenpanna ja valvoa ihmisoikeuksia oletetaan riittävän sen, että yrityksiä sitovan huolellisuusvelvoitelain seurauksena vastuullisuudesta muodostuu kilpailuvaltti. Tässä on kuitenkin ristiriita, sillä työn halpa hinta on heikon sääntelyn yksi seuraus ja halpa työvoima on etelän valtioiden suhteellinen etu.

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.

Tämän tutkimuksen tehtävä on selvittää ihmisarvon käsitteen merkityksiä ja käsitteen käyttöön liittyviä haasteita muun muassa bioeettisissä keskusteluissa. Tutkimus esittelee mitä merkityksiä ihmisarvon käsite on saanut ja miten käsitteen merkitys on muuttunut ajan myötä. Analyysin kohteena ovat yleismaailmalliset ja alueelliset julistukset, jotka ovat muokanneet vahvasti modernin ihmisarvon käsitettä. Soveltavan luvun tarkoitus on lähestyä munasolujen ennakoivaa pakastamista ilmiönä ja soveltaa aiemmin työstetyn ihmisarvon käsitettä keskusteluun. Sen lisäksi tutkimuksen tarkoitus on toimia suomenkielisenä johdantona ihmisarvotutkimuksen laajaan kenttään ja esittää englanninkielisen ja saksankielisen ihmisarvotutkimuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkimusmetodina on systemaattinen käsiteanalyysi, jonka tarkoituksena on kuvata, mitä käsitteellä ihmisarvo todellisuudessa tarkoitetaan. Käsiteanalyysi lähestyy ihmisarvon käsitteen ominaispiirteitä ja haasteita kriittisesti. Apuna toimii Anu Puusan artikkeli ”Käsiteanalyysin tutkimusmenetelmät”. Tutkimusaineiston valintaa ohjaa kirjallisuudentutkimuksesta lainattu dialogisuusteoria sekä intertekstuaalisuus, eli tekstien väliset kytkennät. Tutkimuksen kolmannessa luvussa esitän ihmisarvon käsitteen historiaa ja käsitteen muutoksen statukseen liittyvästä arvosta kaikille yhtäläisesti kuuluvaksi arvoksi. Sen lisäksi luku kolme esittelee millaisia merkityksiä ihmisarvolle on löydettävissä eri uskonnoissa ja millainen rooli ihmisarvon käsiteellä on kulttuurienvälisessä dialogissa. Tutkimuksen neljännessä luvussa analysoin, miten ihmisarvon käsite on käytetty yleismaailmallisissa ja alueellisissa julistuksissa ja miten julistuksien käyttämä ihmisarvon käsite on vaikuttanut myöhempien julistuksien ja perustuslakien ihmisarvon käsitteen käyttöön ja merkityksiin. Hyödynnän aiemmassa tutkimuksessa työstettyä ihmisarvon käsitteen kahtiajakoa ja tuon muita ihmisarvon käsitteeseen liittyviä merkityksiä esille. Tutkimuksen viides luku on tutkimuksen soveltava luku ja esittelee munasolujen ennakoivaa pakastamista ja ihmisarvon käsitteen merkityksiä munasolujen ennakoivaa pakastamista säätelevissä laissa. Viides luku esittelee menetelmään liittyvää keskustelua ja ihmisarvon käsitteen käyttöä keskustelussa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.