Browsing by Subject "inkeriläiset"

Pro gradu -tutkielmani kohteena ovat inkerinsuomalaiset paluumuuttajat. Tutkielmani tavoitteena on tarkastella paluumuuttajien sosiokulttuurista sopeutumista ja sen etenemistä. Tavoitteena on tämän lisäksi pyrkiä tunnistamaan tekijöitä, jotka vaikuttavat sosiokulttuuriseen sopeutumiseen sekä ennen maahanmuuttoa että sen jälkeen akkulturaatioprosessin aikana. Teoreettisena viitekehyksenä toimii kulttuurin oppimisen teoria, jonka mukaan maahanmuuttajat oppivat kontaktissa valtaväestön kanssa tarvitsemansa taidot elää uudessa kulttuurissa. Oletuksena on, että valtaväestön kanssa käydyn kontaktin määrä ja laatu, suomen kielen taito sekä Suomen ja Venäjän kulttuurien välinen etäisyys ovat yhteydessä paluumuuttajien sosiokulttuuriseen sopeutumiseen. Tutkielman aineisto on kerätty osana sosiaalipsykologian oppiaineen INPRES-projektia vuosina 2008–2011. Aineisto koostuu kolmesta mittauskerrasta, joista ensimmäinen on suoritettu ennen maahanmuuttoa ja toinen sekä kolmas seurantatutkimuksena maahanmuuton jälkeen. Aineisto on analysoitu käyttäen kvantitatiivisia menetelmiä. Analyyseissä on käytetty parittaisia t-testejä, korrelaatiotarkasteluja ja hierarkkista regressioanalyysiä. Jatkoanalyyseissä on lisäksi muutospisteiden avulla tutkittu paluumuuttajien yksilöllistä muutosta sosiokulttuurisessa sopeutumisessa sekä demografisten tekijöiden mahdollista yhteyttä tähän. Vastaajien sukupuolen, iän ja koulutustason yhteyttä sosiokulttuuriseen sopeutumiseen liittyvien ongelmien määrään tarkasteltiin ristiintaulukoiden ja χ2-testien avulla. Paluumuuttajien sosiokulttuurisessa sopeutumisessa ei ollut eri mittauskerroilla tilastollisesti merkitsevää muutosta ryhmätasolla. Ennen maahanmuuttoa mitattu suomen kielen taito sekä kulttuurien arvioitu etäisyys olivat tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä paluumuuttajien sosiokulttuuriseen sopeutumiseen kolmannella mittauskerralla. Myös maahanmuuton jälkeen mitatussa kielitaidossa tapahtunut muutos oli tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä sosiokulttuurisen sopeutumisen kanssa. Suomalaisten kanssa käydyn kontaktin laatu ja määrä eivät olleet yhteydessä sosiokulttuuriseen sopeutumiseen. Jatkoanalyysien perusteella yksilöiden sosiokulttuurisessa sopeutumisessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa sukupuolen, iän eikä koulutustason perusteella. Pääosin tulokset eivät olleet linjassa aiemman tutkimuksen kanssa.

Inkerinsuomalaiset ovat alun perin Suomesta lähtöisin oleva väestöryhmä, joka siirtyi asuttamaan nykyistä Pietarin ympäristöä 1600-luvulta alkaen. Monien vaiheiden jälkeen heitä palasi Suomeen vuosina 1990–2016 voimassa olleen paluumuutto-oikeuden aikana kymmeniä tuhansia. Tässä maisterintutkielmassa käsitellään 1990-luvulla alkaneen inkerinsuomalaisten paluumuuton aikuisikäistä toista sukupolvea ja heidän kuulumisen kokemuksiaan keskittyen erityisesti kielellisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin kuulumisen kokemuksiin. Ryhmä on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, sillä siirtolaistaustasta huolimatta heillä on suomalaisia sukujuuria ja toisen sukupolven tutkimusta on suomessa vähän. Tässä tutkielmassa selvitän, mihin kansallisiin, kielellisiin ja kulttuurisiin ryhmiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien toinen sukupolvi kokee kuuluvansa, miten kuulumista näihin ryhmiin kuvataan ja millaiset paikat korostavat kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tutkielma on laadullinen sisällönanalyysi, joka on toteutettu kahdeksan yksilöhaastattelun perusteella. Haastateltavat ovat joko syntyneet Suomessa tai muuttaneet Suomeen ennen kouluiän aloitusta pääasiassa 1990-luvulla. Keskeisin tulos on, että haastateltavat kokivat yhteyttä sekä suomalaisuutta, venäläisyyttä että inkerinsuomalaisuutta kohtaan. Kuuluminen näyttäytyi eri tavoin eri ryhmien kohdalla. Suomalaisuuteen kuuluminen oli hyvin selvää haastateltaville, eikä sitä juurikaan kyseenalaistettu vaan käsitystä suomalaisuudesta laajennettiin kuvaamaan itseä paremmin. Suomalaisuuteen kiinnitti fyysinen paikka, kulttuurinen yhtenäisyys ja kieli. Inkerinsuomalaisuuteen kytkeydyttiin vaihtelevammin, mutta pääosin hyvin lämminhenkisesti. Inkerinsuomalaisuuteen kytkivät suvun juuret ja tarinat. Venäläisyys herätti haastateltavissa ristiriitaisia tunteita. Osin venäläisyyttä kohtaan koettiin voimakastakin kuulumista esimerkiksi kielen ja kulttuurin kautta, toisaalta esimerkiksi politiikasta irtisanouduttiin. Inkerinsuomalaisuus ja osin myös venäläisyys olivat usein ”hiljaisia” identifikaatioita, joiden merkitys nousi esille vain tietynlaisissa tilanteissa, esimerkiksi niiden saadessa tilaa julkisessa keskustelussa. Suomalaisuus sen sijaan oli tilanteesta riippumatonta, siitä huolimatta, että haastateltavat kokivat asemansa olevan jollakin tapaa suomalaisuuden ja maahanmuuttajuuden välissä. He olivat suomalaisia, mutta myös jotakin muuta. Tutkielma antaa tietoa kahdesta vähän tutkitusta ryhmästä: inkerinsuomalaisten paluumuuton toisesta sukupolvesta sekä aikuisikäisestä maahanmuuttajataustaisesta toisesta sukupolvesta yleisesti. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat ensimmäisiä suuria maahanmuuttajaryhmiä Suomessa, ja maahanmuuton kasvettua määrällisesti, on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään aiemmin muuttaneen ryhmän kokemuksia.

Tutkielman tavoitteena on kartoittaa venäjän kielen käyttöyhteyksiä inkeriläisen Järvisaaren seurakunnan suomalaisten keskuudessa vuosina 1702–1943. Sosiolingvistiikassa tätä tutkimuskohdetta kutsutaan kielen käyttöalueeksi. Kielen käytön lisäksi tutkitaan syitä, jotka vaikuttivat kaksikielisyyden syntyyn ja kehittymiseen. Tutkielman teoreettisena materiaalina on käytetty sosiolingvistisiä tutkimuksia ja sosiolingvistiikan oppikirjoja. Tutkielman tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat 10 järvisaarelaisen haastattelut, muistelmateokset ja inkeriläiset sanomalehdet. Historiallista taustatietoa on löydetty suomalaisesta ja venäläisestä kirjallisuudesta. Pääasiallisina syinä kaksikielisyyden kehittymiselle Inkerissä voidaan pitää venäläisasutuksen syntymistä 1700-luvulla ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen aiheuttamaa muutosta talonpoikaisväestön elinkeinorakenteeseen. Haastatteluista selviää, että Järvisaarella venäjän kielen käyttö oli kaikkein aktiivisinta kaksikielisissä kylissä. Seurakunnan suomalaisista valtaosa asui kuitenkin suomenkielisissä kylissä ja joutui tekemisiin venäläisten kanssa vain kotikylänsä ulkopuolella. Varhaisimmat kielikontaktit syntyivät järvisaarelaisten kaupungeissa harjoittaman kaupankäynnin ja kausiluonteisen työskentelyn kautta. Lisäksi maaorjuuden aiheuttamat velvoitteet edellyttivät työntekoa kotikylän ulkopuolella. Järvisaaren suomalaiset osallistuivat aktiivisesti poliittiseen toimintaan, jossa he joutuivat tekemisiin venäläisten kanssa. Käytännön tilanteissa ei kuitenkaan vaadittu kielen erinomaista osaamista. Vasta koulutuksen ansiosta järvisaarelaisten kielitaito alkoi kehittyä korkeammalle tasolle. 1800-luvun lopulta alkaen alettiin perustaa kansakouluja, joissa lähes kaikki opetus tapahtui venäjän kielellä. Jo neuvostoajan alussa joidenkin järvisaarelaisten venäjän taito oli niin hyvä, että he saattoivat opiskella Leningradin yliopistoissa ja toimia korkeissakin viroissa. Hyvät koulutusmahdollisuudet paransivat järvisaarelaisten mahdollisuuksia saada töitä maatalouden ulkopuolelta ja muuttaa työn perässä venäjänkielisiin asutuskeskuksiin. Nopeasti kehittyvästä kaksikielisyydestä huolimatta Järvisaaren suomalaisten kotikielenä säilyi suomi eikä käytettyjen lähteiden perusteella kielenvaihtoa venäjään esiintynyt. Venäjän kielellä oli tietyt käytännölliset funktionsa. Suomen kielen korkeaan statukseen vaikuttivat maantieteellinen eristyneisyys venäläisistä, oma uskonto ja luterilaisen kirkon harjoittama sivistystyö.