Browsing by Subject "inkerinsuomalaiset"

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii inkerinsuomalaisten tuottamia versioita omasta toimijuudestaan Suomeen kohdistuvan paluumuuton kontekstissa. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytetään diskursiivista psykologiaa. Inkerinsuomalaiset ovat 1600-luvulla nykyisen Pietarin lähelle Venäjälle muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Viimeisen 25 vuoden aikana suuri osa heistä on muuttanut Suomeen saatuaan paluumuutto-oikeuden. Paluumuutto sai lähtölaukauksen, kun presidentti Koivisto kommentoi vuonna 1990 suorassa lähestyksessä keskusteluohjelmassa inkerinsuomalaisten oikeutta muuttoon. Inkerinsuomalaiset ovat mielenkiintoinen osa suomalaista historiaa ja heidän kauttaan on hyvät mahdollisuudet tutkia toimijuutta siirtolaisuuden kontekstissa. Inkerinsuomalaisten 400-vuotiseen historiaan on mahtunut väestönsiirtoja, vainoa ja toki myös vapaaehtoistakin muuttoa ja oman kulttuurin vaalimista. Haastatteluaineistossa puhuvat inkerinsuomalaiset paluumuuttajat neuvottelevat itselleen toimijuutta. He ottavat esille historian tapahtumia muodostaessaan puheessaan omaa toimijuuttaan ja toisaalta erottautuvat historiallisista muuttoliikkeistä. Toimijuutta rakennetaan myös suhteessa paluumuuton järjestelmään ja maahanmuuttajuuteen. INPRES-tutkimusprojektin osana kerättyä inkerinsuomalaisten paluumuuttajien fokusryhmissä tuottamaa keskustelua analysoidaan diskursiivisen psykologian keinoin. Tarkastelun kohteena on erilaiset toimijuuden versiot, joita haastateltavat tuottavat eri tulkintarepertuaareja hyväksi käyttämällä. Aineistoa analysoidaan erittelemällä keskusteluista tulkintarepertuaareja, eli kielikuvien ja puhetapojen ympärille muotoutuneita kielellisiä resurssivarantoja, joilla rakennetaan näitä eri versioita toimijuudesta. Tulkintarepertuaarien kautta tunnistetaan myös neuvoteltuja subjektipositioita. Subjektipositiot antavat haastateltaville erilaisia asemia ja näkökantoja keskusteluissa. Toimijuus on sosiaalitieteissä paljon käytetty termi, josta on useita eri määritelmiä. Itse noudatan diskursiivisen psykologian käsitystä toimijuudesta ja yhdistän sen relationistiseen näkökulmaan todellisuuden rakentumisesta. Diskursiivisessa psykologiassa kohteena on nimenomaan puhe ja lähtökohtana se, että puhe on tekoja ja toimintaa. Vuorovaikutuksen mikrotason tutkimuksen oletuksena on, että toimijalla on valtaa rakentaa todellisuutta. Relationistinen lähestymistapa tarkentaa tarkastelun kohteeksi ja todellisuuden rakennusaineiksi juuri vuorovaikutuksen, jossa yksilöt ja organismit muodostavat verkoston. Kohteena ei ole entiteetit tai yksilöt, vaan verkoston yhdessä puheella tuotettu ja tehty, kuten toimijuus. Tutkimuksen tuloksena on neljä eri tulkintarepertuaaria ja kahdeksan eri subjektipositiota. Tulkintarepertuaarit ja subjektipositiot ovat työn tulkintarepertuaari (yrittäjän ja aktiivinen subjektipositio), inkerinsuomalaisten historian tulkintarepertuaari (selviytyjä ja ohjattu), mahdollisen toimijuuden tulkintarepertuaari (mennyt sukupolvi ja lasten puolesta uhrautuja) ja kohtalokkaan toimijuuden tulkintarepertuaari (moraalinen rikollinen ja sokea). Näiden tulkintarepertuaarien ja subjektipositioiden kautta haastateltavat muodostavat suhdettaan maahanmuuttajuuteen, oikeuttavat muuttoa, pyrkivät ymmärtämään omaa paikkaansa inkerinsuomalaisten historiassa ja paluumuuton järjestelmässä, ja ennen kaikkea ottavat vastuuta omasta toimijuudestaan.

Inkerinsuomalaiset ovat alun perin Suomesta lähtöisin oleva väestöryhmä, joka siirtyi asuttamaan nykyistä Pietarin ympäristöä 1600-luvulta alkaen. Monien vaiheiden jälkeen heitä palasi Suomeen vuosina 1990–2016 voimassa olleen paluumuutto-oikeuden aikana kymmeniä tuhansia. Tässä maisterintutkielmassa käsitellään 1990-luvulla alkaneen inkerinsuomalaisten paluumuuton aikuisikäistä toista sukupolvea ja heidän kuulumisen kokemuksiaan keskittyen erityisesti kielellisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin kuulumisen kokemuksiin. Ryhmä on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, sillä siirtolaistaustasta huolimatta heillä on suomalaisia sukujuuria ja toisen sukupolven tutkimusta on suomessa vähän. Tässä tutkielmassa selvitän, mihin kansallisiin, kielellisiin ja kulttuurisiin ryhmiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien toinen sukupolvi kokee kuuluvansa, miten kuulumista näihin ryhmiin kuvataan ja millaiset paikat korostavat kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tutkielma on laadullinen sisällönanalyysi, joka on toteutettu kahdeksan yksilöhaastattelun perusteella. Haastateltavat ovat joko syntyneet Suomessa tai muuttaneet Suomeen ennen kouluiän aloitusta pääasiassa 1990-luvulla. Keskeisin tulos on, että haastateltavat kokivat yhteyttä sekä suomalaisuutta, venäläisyyttä että inkerinsuomalaisuutta kohtaan. Kuuluminen näyttäytyi eri tavoin eri ryhmien kohdalla. Suomalaisuuteen kuuluminen oli hyvin selvää haastateltaville, eikä sitä juurikaan kyseenalaistettu vaan käsitystä suomalaisuudesta laajennettiin kuvaamaan itseä paremmin. Suomalaisuuteen kiinnitti fyysinen paikka, kulttuurinen yhtenäisyys ja kieli. Inkerinsuomalaisuuteen kytkeydyttiin vaihtelevammin, mutta pääosin hyvin lämminhenkisesti. Inkerinsuomalaisuuteen kytkivät suvun juuret ja tarinat. Venäläisyys herätti haastateltavissa ristiriitaisia tunteita. Osin venäläisyyttä kohtaan koettiin voimakastakin kuulumista esimerkiksi kielen ja kulttuurin kautta, toisaalta esimerkiksi politiikasta irtisanouduttiin. Inkerinsuomalaisuus ja osin myös venäläisyys olivat usein ”hiljaisia” identifikaatioita, joiden merkitys nousi esille vain tietynlaisissa tilanteissa, esimerkiksi niiden saadessa tilaa julkisessa keskustelussa. Suomalaisuus sen sijaan oli tilanteesta riippumatonta, siitä huolimatta, että haastateltavat kokivat asemansa olevan jollakin tapaa suomalaisuuden ja maahanmuuttajuuden välissä. He olivat suomalaisia, mutta myös jotakin muuta. Tutkielma antaa tietoa kahdesta vähän tutkitusta ryhmästä: inkerinsuomalaisten paluumuuton toisesta sukupolvesta sekä aikuisikäisestä maahanmuuttajataustaisesta toisesta sukupolvesta yleisesti. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat ensimmäisiä suuria maahanmuuttajaryhmiä Suomessa, ja maahanmuuton kasvettua määrällisesti, on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään aiemmin muuttaneen ryhmän kokemuksia.

Pro gradu -tutkimukseni aiheena on yhteistoiminnallinen muisteleminen ja sen keinot. Aineistona on kolmen tunnin keskustelu, jonka olen videoinut lokakuussa 2009 ja litteroinut. Keskusteluun osallistuu neljä henkilöä, joista kaksi vanhinta, jotka ovat sisaruksia, muistelevat aiempia aikoja; kaksi nuorempaa perheenjäsentä toimivat keskustelussa vastaanottajina. Keskustelu koostuu pääosin muistelemisesta, mutta aineisto sisältää myös keskustelua ruokapöydässä tapahtuvasta toiminnasta. Aineistosta olen poiminut 9 muistelujaksoa analysoitavaksi. Teoriapohjana ja metodeina käytän hyväkseni keskustelunanalyysia sekä sosiolingvisti William Labovin teoriaa suullisen kertomuksen rakentumisesta ja Elinor Ochsin ja Lisa Cappsin lingvistisen antropologian piiriin asettuvaa kuvausta keskustelussa esiintyvästä kerronnasta. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Miten yhteistoiminnallisuus ilmenee muistelukeskustelussa? 2. Miten rakennetaan yhteisiä muistoja, kun kahdella muistelijalla on episteeminen pääsy tapahtumiin? 3. Millä keinoilla ja toiminnoilla vastaanottaja osallistuu muistelukeskusteluun? Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn kahden muistelijan keinoihin rakentaa yhteistä kerrontaa. Tarkastelen myös muistelijoiden kertomusten limittymistä sekä pääkertojan keinoja osallistaa toista asian oletettavasti tuntevaa muun muassa 'muistat sie' -alkuisilla interrogatiiveilla. Käy ilmi, että kertojana toimiva muistelija pyrkii huomioimaan toisen muistavan osapuolen tarjoamalla tälle tunnistettavaksi tarkoitettuja yksityiskohtia sekä kysymällä tältä apua silloin, kun omat muistikuvat eivät ole selkeitä. Kaikki muistamista varmistavat kysymykset eivät silti ole avunpyyntöjä, vaan niiden tehtävänä voi olla myös toisen asettaminen vastaanottajaksi eli niillä on silloin topikalisoiva funktio. Toisessa analyysiluvussa tutkin vastaanottajien toimintoja, joilla he asettuvat vastaanottajiksi, seuraavat ja vastaanottavat kertomusta sen kuluessa ja jopa vaikuttavat kerronnan kulkuun. Vastaanottajat tuottavat useimmiten kerronnan alussa lyhyitä dialogipartikkeleista koostuvia vuoroja, joilla he osoittavat asettuvansa rooliinsa. Kertomuksen lopussa he osallistuvat aktiivisesti kertomuksen evaluointiin. Käy ilmi, että vastaanottajalla voi olla myös aktiivisempi rooli. Hän voi saada aikaan sellaista kerrontaa, jota kertoja ei ole alun perin suunnitellut kerrottavaksi. Vastaanottaja voi myös laajentaa kertomuksen juonilinjaa esittämällä tarkentavia kysymyksiä. Arviointiosiossa hän voi esittää päinvastaisia tulkintoja kuin kertoja, jolloin kertomus saa uusia merkityksiä. Kun kyseessä on perhekeskustelu, tieto kerrottavista tapahtumista ja henkilöistä – etenkin muista sukulaisista – voi olla jo aiemmin jaettua, jolloin kerrotulla ei ole samanlaista uutisarvoa kuin esimerkiksi edellispäivän tapahtumia raportoivalla kerronnalla. Muistoja jaetaan läsnä olevien kanssa sekä keskustelutilanteen ulkopuolisten kesken yhä uudelleen. Koetut menetykset luovat pohjaa muistelulle: muistelun avulla säilyy mielikuva kotimaasta ja puhumisen avulla puretaan historiallisia vääryyksiä kokeneiden traumoja. Kerrottavan jaettuus ja koettujen tapahtumien muistelun tärkeys onkin keskeistä aineistoni keskustelijoille, ja se käy ilmi tutkielmassa tarkastelemieni vuorovaikutuskäytänteiden kautta. Tutkimuksessani käyttämäni Labovin teoria kertomuksen etenemisestä on osoittautunut varsin kelvolliseksi kertomusten jäsentämisen työkaluna. Tutkimukseni tukee myös Ochsin ja Cappsin teoriaa. Muistelemista ei välttämättä tarvitse perustella eli korostaa tapahtumien kerrottavuutta. Muistelukerronta, kuten mikä tahansa keskusteluun sijoitettu kerronta, ei ole ennalta tarkasti strukturoitua, vaan se muokkautuu keskustelun edetessä. Aina keskustelussa ei ole yhtä selkeää kertojaa, vaan kerronnan voi rakentaa kaksi kertojaa eri tavoin ja jopa vastaanottajat voivat muokata kerronnan kulkua ja sisältöä. Muistelukeskustelu on varsin avoin kysymysten ja epäilysten esittelylle, selonteoille sekä yhteiselle pohdinnalle.

Tutkielman tavoitteena on kartoittaa venäjän kielen käyttöyhteyksiä inkeriläisen Järvisaaren seurakunnan suomalaisten keskuudessa vuosina 1702–1943. Sosiolingvistiikassa tätä tutkimuskohdetta kutsutaan kielen käyttöalueeksi. Kielen käytön lisäksi tutkitaan syitä, jotka vaikuttivat kaksikielisyyden syntyyn ja kehittymiseen. Tutkielman teoreettisena materiaalina on käytetty sosiolingvistisiä tutkimuksia ja sosiolingvistiikan oppikirjoja. Tutkielman tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat 10 järvisaarelaisen haastattelut, muistelmateokset ja inkeriläiset sanomalehdet. Historiallista taustatietoa on löydetty suomalaisesta ja venäläisestä kirjallisuudesta. Pääasiallisina syinä kaksikielisyyden kehittymiselle Inkerissä voidaan pitää venäläisasutuksen syntymistä 1700-luvulla ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen aiheuttamaa muutosta talonpoikaisväestön elinkeinorakenteeseen. Haastatteluista selviää, että Järvisaarella venäjän kielen käyttö oli kaikkein aktiivisinta kaksikielisissä kylissä. Seurakunnan suomalaisista valtaosa asui kuitenkin suomenkielisissä kylissä ja joutui tekemisiin venäläisten kanssa vain kotikylänsä ulkopuolella. Varhaisimmat kielikontaktit syntyivät järvisaarelaisten kaupungeissa harjoittaman kaupankäynnin ja kausiluonteisen työskentelyn kautta. Lisäksi maaorjuuden aiheuttamat velvoitteet edellyttivät työntekoa kotikylän ulkopuolella. Järvisaaren suomalaiset osallistuivat aktiivisesti poliittiseen toimintaan, jossa he joutuivat tekemisiin venäläisten kanssa. Käytännön tilanteissa ei kuitenkaan vaadittu kielen erinomaista osaamista. Vasta koulutuksen ansiosta järvisaarelaisten kielitaito alkoi kehittyä korkeammalle tasolle. 1800-luvun lopulta alkaen alettiin perustaa kansakouluja, joissa lähes kaikki opetus tapahtui venäjän kielellä. Jo neuvostoajan alussa joidenkin järvisaarelaisten venäjän taito oli niin hyvä, että he saattoivat opiskella Leningradin yliopistoissa ja toimia korkeissakin viroissa. Hyvät koulutusmahdollisuudet paransivat järvisaarelaisten mahdollisuuksia saada töitä maatalouden ulkopuolelta ja muuttaa työn perässä venäjänkielisiin asutuskeskuksiin. Nopeasti kehittyvästä kaksikielisyydestä huolimatta Järvisaaren suomalaisten kotikielenä säilyi suomi eikä käytettyjen lähteiden perusteella kielenvaihtoa venäjään esiintynyt. Venäjän kielellä oli tietyt käytännölliset funktionsa. Suomen kielen korkeaan statukseen vaikuttivat maantieteellinen eristyneisyys venäläisistä, oma uskonto ja luterilaisen kirkon harjoittama sivistystyö.