Browsing by Subject "intersubjektiivisuus"

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

Tutkimuksen tarkoituksena on perehtyä myötätunnon teologiaan Oliver Daviesin mukaan. Tehtävänä on selvittää, mitä myötätunto Daviesin käsityksen mukaan on ja mitä hyötyä myötätunnosta on yksilölle ja yhteisölle. Tarkoituksena on myös tarkastella, miten myötätunto liittyy kristittynä elämiseen ja löytyykö myötätunnolle raamatullisia perusteita. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi ja lähteenä Oliver Daviesin teos A Theology of Compassion. Johdannossa selvitän keskeisiä käsitteitä ja tutkielman aihetta yleisellä tasolla. Daviesin mukaan kristillisyyteen läheisesti liittyviä teemoja ovat kuolema, ylösnousu ja ikuinen elämä. Niinpä hän ajattelee kristinuskon sitoutuneen olemiseen tai olemassaolon kieleen. Olemisen Davies määrittelee itsen ja toisen suhteen (ilmaisu)keinoksi ja olemisen kielen itsen ja toisen suhteen ajattelemista. Intersubjektiivisuuden Davies kuvailee itsen ja toisen yhteen kietoutumiseksi ja sen intensiivisimmäksi muodoksi hän määrittelee myötätunnon. Ensimmäisessä pääluvussa tutkin myötätunnon etymologiaa ja käsitettä historian eri aikoina. Tarkastelen myös Daviesin käsitystä ihmisen minuudesta, joka hänen mukaansa on nykyisin hajallaan ja pirstaloitunut. Fenomenologisella reduktiolla Davies kuitenkin saa esiin itsen, joka hallitsee itseään ja on keskinäisessä suhteessa toisen kanssa. Tätä edelleen teologisesti redusoitaessa, itse Daviesin mukaan huomaa itsensä olevan jo suhteessa Kristuksen persoonan kanssa. Toinen pääluku sisältää metafysiikkaa, käsittelen myötätunnon ontologiaa ja prioriteettia. Myötätunto tarkoittaa, että kykenemme tunnistamaan toisen henkilön tilan, olemme osallisina hänen kärsimyksessään ja olemme valmiita toimimaan heidän puolestaan. Davies väittää, että myötätunnolla on kyky vastustaa väkivaltaa. Tätä havainnollistaa kaksi narratiivia holokaustin ajalta. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen Daviesin näkemystä myötätuntoisesta minuudesta. Myötätuntoisella hetkellä ilmenee yksilöidenvälisyyttä ja se paljastaa tietoisuuden toisiin suuntautuneen luonteen. Tietoisuuden muodostavat on Daviesin mukaan Minä ja Ei-minä, jotka ovat keskinäisessä suhteessa. Tämän suhteen sisällä itse kokee kahtalaista transsendenssia. Ensimmäinen niistä on sisäistä, jossa itse on vapaa joko affirmoimaan tai tukkimaan itsensä. Toinen transsendenssin muoto on ulkoista, ja siinä itse on samoin vapaa affirmoimaan tai tukkimaan toisen. Näiden kahden transsendenssin muodostama kokonaisuus mahdollistaa Daviesin mukaan sen, että voimme kohdata olemassaolon sellaisenaan persoonallisessa muodossa. Davies väittää, että myötätuntoinen teko avaa kohtaamisen mahdollisuuden Jumalan kanssa henkilökohtaisessa muodossa. Neljännessä pääluvussa esittelen myötätunnon teologisen reduktion ja tarkastelen myötätunnon terminologiaa Raamatussa. Daviesin myötätuntotutkimusta voidaan pitää myös klassisen länsimaisen metafysiikan tradition korjaavana uudelleenmäärittelynä varhaisten juutalaisten tapojen valossa. Toisen Mooseksen kirjan 3:14 jae sisältää Daviesin mukaan resonansseja, jotka viittaavat jumalallisen läsnäolon olevan yhtä aikaa luovuutta ja myötätuntoa. Daviesin mukaan rabbeille myötätunto ja Jumalan luomiskyky olivat jumalallisen maailmassa läsnäolon modaliteetteja. Davies näkee myötätunnon myös uskon ilmaisuksi.

Työssäni tarkastelen turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoisten muistitietokerrontaa vuoden 2015 tilanteessa. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2017 Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen kenttätyökurssilla, joka käsitteli turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoistyötekijöiden kokemuksia. Tämä pilottitutkimus toteutettiin osana Helsingin yliopiston ERA.Net RUS Plus –muistitietohanketta: LIVINGMEMORIES – Living together with difficult memories and diverse identities 2015–2017. Aineisto on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tutkielman aineistona on näistä haastatteluista kaksi, jotka ovat molemmat pariskuntien yhteishaastatteluita. Tarkastelen aineistoani kerronnallisesti Michael Bambergin positiointianalyysin avulla. Positiointianalyysilla on mahdollista tarkastella sitä, millä tavoin vuorovaikutustilanteen osallistujat tuottavat yhteistoiminnallisesti identiteettejä, positioimalla itseään ja toisiaan useilla kerronnan tasoilla. Bamberg jakaa kerronnan kolmeen tasoon kertomusmaailman, kerronnan ja diskurssien tasoon. Tarkastelen myös vapaaehtoisten positioitumista intersubjektiivisesta näkökulmasta, jonka perustan Katherine Borlandin teoretisoinnille yhteiskerronnan intersubjektiivisuudesta. Työssä kysyn millä tavalla turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset merkityksellistävät omaa toimintaansa vapaaehtoistyötä tekevien pariskuntien yhteiskerronnassa. Kysyn miten haastatellut pariskunnat positioivat itseään suhteessa vapaaehtoisuuteen, tai siihen kytkeytyviin muihin positioihin. Toisekseen kysyn myös millä tavalla nämä positiot ovat intersubjektiivisessa suhteessa muihin toimijoihin, kuten heidän puolisoonsa, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai maahanmuuttoviranomaisiin. Kolmanneksi kysyn, miten nämä yhdessä vapaaehtoistyötä tekevät pariskunnat kertovat siitä yhdessä. Kertomusmaailman tasolla olen löytänyt erilaisia vapaaehtoisuuden positioista, kuten vapaaehtoistyöntekijän/tukihenkilön villin vaparin/aktivistin, elämätapa-auttajan, ystävän/perheenjäsenen ja asianajajan. Kertomusmaailman positiot liittyivät vahvasti vapaaehtoistoiminnan tilanteisuuteen. Erilaiset toiminnan muodot ja vaiheet kutsuivat kerronnasta esiin erilaisia positioita. Nämä kaikissa positioissa näkyi keskenään erilainen intersubjektiivinen suhde muihin kerronnassa mainittuihin henkilöihin, esimerkiksi kertojan puolisoon, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai viranomaisiin. Aineistosta löytyi erilaisia tapoja hahmottaa intersubjektiivisuutta. Näitä olivat rajattu, sidosteinen, yhteistoiminnallinen, verkottunut ja välitteinen intersubjektiivisuus. Nämä erilaiset intersubjektiivisuuden muodot liittyivätkin kertojilla tiettyihin kertomusmaailman positioihin. Kerronnan tasolla haastateltavilla oli myös erilaisia yhteiskerronnan positioita, joilla he joko tuottivat yhdessä kerrontaa. Pääasiassa kerronta eteni dialogisesti ja myötäilevästi, mutta vaati ajoittain myös kertojien keskinäistä neuvottelua. Myös haastattelijoilla oli oma roolinsa kerronnan muotoutumisessa. Diskurssien tasolla kerronnasta merkittävimmiksi kommentoineiksi diskursseiksi hahmottuivat toiseen ihmiseen luottamisen -diskurssi ja yksilön ja yhteiskunnan vastuun diskurssi. Näiden diskurssien avulla kertojat rakensivat toiminnalleen intersubjektiivisia merkityksiä. Jatkossa vapaaehtoisten muistitietokerrontaa olisi tärkeä tutkia lisää ja se voisi avata paitsi teoreettisesti muistitietoprosessin rakentumista, myös auttaa ymmärtämään turvapaikanhakijoiden kanssa toimivien vapaaehtoisten liikettä ympäri Eurooppaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan alkuvaiheen vironkielisten suomenoppijoiden ja heidän opettajiensa yhteisymmärryksen rakentamisen ja intersubjektiivisuuden säilyttämisen keinoja. Tutkimus on kvalitatiivinen. Keskeisinä tutkimuskohteina ovat korjausjaksot ja korjausaloitteet, yhteistyön rakenteet oppilaiden kesken ja oppilaiden ja opettajien välillä sekä prosodisten piirteiden vaikutus yhteisymmärryksen luomisessa. Tarkastelen prosodisia piirteitä sekä vuorovaikutukselliselta kannalta että viron ja suomen yhtäläisyyksien ja eroaavaisuuksien kannalta ja niiden vaikutusta keskinäiseen ymmärtämiseen. Tutkimusaineistona on neljä videoitua oppituntia alakoulun valmistavalta luokalta. Monikielisen valmistavan luokan oppilaat opiskelevat suomea ja alakoulussa tarvittavia muita taitoja. Tässä tutkimuksessa fokuksessa ovat ensikieleltään vironkieliset, taltiointiaikaan 11‒12-vuotiaat S2-oppijat. Aineisto on osa Long Second -hanketta, joka toteutettiin vuosina 2011‒2016. Videoaineisto oli raakalitteroitu, esimerkkieni tarkat litteroinnit ja käännökset englannista ja virosta suomeen olen tehnyt itse. Analyysissä kävi ilmi, että oppilaat kierrättivät kielen aineksia opettajien ja toistensa vuoroista. Oppilaat tekivät usein sanahakuja korjausaloitteina. Myös toisto, avoimet korjausaloitteet ja kysymyslause olivat käytössä. Opettajat kannustivat oppilaita käyttämään suomen kieltä ja korjasivat ”ohimennen” puutteelliset ilmaisut oikeaan muotoon. Kielellisiä asioita eksplikoitiin varsin vähän muutenkin aineistossani. Suomen ja viron prosodiset erot eivät vaikuttaneet tämän tutkimuksen pohjalta tuottavan ymmärtämisen ongelmia. Mahdollisesti niillä oli osuus kuulemisongelmissa, mutta ei ainoana tekijänä. Foneettiset viron ja suomen eroavuudet tuottivat alkuvaiheen oppimiseen ääntämisongelmia. Viron ja suomen samankaltaiset, erimerkityksiset verbit sen sijaan tuottivat pitkähköjä korjausjaksoja oppimiskeskusteluihin.