Browsing by Subject "isonen"

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, kuinka erään seurakunnan isoset ovat kokeneet hengellisyyden elämässään. Tutkin isosten hengellisyyttä erityisesti rippikoulun ja isostoiminnan ajalta. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineistoanalyysimenetelmä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on kerätty teemahaastatteluin seitsemältä saman seurakunnan isoselta. Isoset ovat kolmesta eri ikäryhmästä ja heidän kokemuksensa isostehtävästä ovat vaihtelevat. Haastatteluvalinnoissa on myös huomioitu tasainen sukupuolijakauma. Peilaan isosten kokemuksia ja näkökulmia spiritualiteetin määritelmiin ja aiempaan tutkimukseen. Aiempaa tutkimusta isosten hengellisyydestä on kuitenkin varsin vähän, mutta vertailen tuloksia isostoimintaa yleisesti koskevaan tutkimukseen. Analyysin myötä aineistosta nousi esiin kaksi pääluokkaa: hengellinen kasvu ja yhteisöllisyys. Pääluokat liittyvät osittain toisiinsa, mutta muodostavat kuitenkin itsenäiset kokonaisuudet. Isosten vastauksissa korostuivat keskeisesti molemmat pääluokat. Tarkastelen pääluokkia isosten hengellisyyden määritelmien, sekä heidän kokemustensa kautta. Isoset jakautuivat uskonnollisten perhetaustojensa perusteella kolmeen ryhmään: vahvasti uskonnollisiin ja tapakristittyihin perheisiin, sekä perheisiin, joissa uskonnollisuus ei erityisemmin näy. Uskonnollisista taustoista tulevat isoset kuvaavat hengellisyyttä monisanaisemmin ja asettavat eri elämäntilanteille enemmän hengellisiä merkityksiä. Kolmatta ryhmää edustavat isoset kokevat hengellisyyden henkilökohtaisempana asiana ja liittävät siihen erilaisia tunteita, kuten rauha ja turva. Perhetaustasta riippumatta rippikoulu ja siitä seurannut isostoiminta osoittautuvat hengellisen kasvun ajaksi. Rippikoulu koettiin hengellisyyteen herättävänä kokemuksena, kun taas isoskoulutus vahvisti rippikoulussa opittuja asioita. Näitä kokemuksia pidettiin hengellisesti merkittävämpinä kuin itse isostehtävää. Isostehtävän hengellinen merkitys perustui erityisesti rippikoululaisten kokemuksien myötäelämiseen, sekä hartauselämään. Yhteisöllisyys on rippikoulun ja isoskoulutusajan läpileikkaava teema. Yhteisöllisyys korostuu sosiaalisena asiana, mutta myös hengellisenä näkökulmana. Seurakunta on tarjonnut isosille turvallisen yhteisön, jossa hengellisten asioiden pohtiminen on luontevaa. Hengellisyys koetaan myös yhteisöllisyyttä rakentavaksi tekijäksi.

Tämän pro gradun -tutkielman tutkimustehtävä on: mitkä asiat ovat motivoineet isosina toimivia nuoria ajattelemaan, että he osallistuisivat ja kantaisivat vastuuta seurakunnassa myös jäätyään pois nuorten toiminnasta. Tutkimus on paikallistutkimus, jonka toteutin eräässä paikallisseurakunnassa. Tutkimus on abduktiivinen, aineistolähtöinen ja teoriaohjaava. Aineiston hankin haastatteluilla ja siinä käytin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Haastattelin kymmentä isosena toiminutta nuorta, jotka olivat 17-19-vuotiaita ja he olivat olleet vähintään kahdessa rippikoulussa isosina. Kyselin heiltä heidän suhteestaan seurakuntaan ja uskonasioihin koko siihenastisen elämän ajalta. Jaoin haastattelut viiteen osaan: lapsuuteen, rippikouluun, isostoimintaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Haastateltuani heidät pelkistin haastatteluja kahteen kertaan ja etsin näin syntyneistä alakategorioista suurimpia seurakuntasuhteeseen vaikuttaneita teemoja. Niiden avulla analysoin haastattelut. Taustateorioina käytin James Fowlerin uskon kehitystasoteoriaa ja Jouko Porkan neljää isosmotivaatiotyyppiä. Analyysin myötä päädyin lisäämään Porkan tyyppeihin viidennen, toiminnallisen motivaatiotyypin, sillä totesin monen nuoren motivoituneen nimenomaan toiminnallisesta käytännön tekemisestä. Käsittelin analyysissa haastattelut elämänvaihe kerrallaan. Ensimmäisenä oli lapsuus, aika ennen rippikoulua, jossa suurin vaikuttaja seurakunnan suhteen oli kotikasvatus. Lapsuudessa riippui pääasiassa kodista, kävikö isonen seurakunnassa, esimerkiksi leireillä, kerhossa tai jumalanpalveluksissa. Rippikoulu oli käänteen tekevä tapahtuma seurakuntasuhteen kannalta lähes kaikilla haastateltavilla. Se muutti nuorten kuvaa uskosta, seurakunnasta ja siellä käyvistä ihmisistä. Rippikoulun kannustamina ja isosten ja kavereidensa pyytäminen nuoret lähtivät isoskoulutukseen ja isosiksi leireille, joilla rippikoulussa tai sen jälkeen tullut usko syveni ja nuoret juurtuivat seurakuntaan. Haastattelutilanteessa, eli nyt-osassa, nuoret pitivät seurakuntaa hengellisenä kotinaan ja sanoivat aikovansa jäädä seurakuntaan tulevaisuudessakin. Syyt aikomukselle sitoutua olivat pääosin hengellisiä ja siitä johtuvia, että nuoret olivat kotiutuneet niin kovasti seurakuntaan. Fowlerin uskonkehitystasoteoriassa nuoret ovat murrosiälle tyypillisessä synteettis-sovinnaisessa vaiheessa, jossa sosiaalisen lähipiirin vaikutus on voimakasta, ja nuori on riippuvainen tämän sosiaalisen ympyrän mielipiteistä ja vaikutuksesta. Kukaan nuorista ei ollut haastatteluhetkellä siirtynyt seuraavaan, mutta moni varmasti siirtyy pian. Tuossa vaiheessa alkaa itsenäistyminen ja kriittinen ajattelu, joka voi johtaa seurakunnasta vieraantumiseen. Porkan isosmotivaatiotyyppejä tarkastellessa kaikki isoset kuuluivat monipuolisesti motivoituneisiin isosiin. Tärkein haastatteluista nousseista analyysiteemoista oli ”vastavuoroinen vaikuttaminen seurakunnan kanssa”, eli seurakunta on ensin panostanut nuoreen ja tämän myötä nuori innostuu ja sitoutuu seurakuntaan ja alkaa kantamaan siellä vastuuta. Tätä teemaa löytyi jokaiselta isoselta, muutamalta tosin melko vähän. Pääsyyksi miksi nuoret aikovat tulevaisuudessakin osallistua ja kantaa vastuuta seurakunnassa he sanoivat uskon ja sen hoitamisen. Lisäksi moni asia oli seurakunnassa tuntunut hyvältä ja he kävivät siellä aktiivisesti.