Browsing by Subject "isostoiminta"

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, kuinka erään seurakunnan isoset ovat kokeneet hengellisyyden elämässään. Tutkin isosten hengellisyyttä erityisesti rippikoulun ja isostoiminnan ajalta. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineistoanalyysimenetelmä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on kerätty teemahaastatteluin seitsemältä saman seurakunnan isoselta. Isoset ovat kolmesta eri ikäryhmästä ja heidän kokemuksensa isostehtävästä ovat vaihtelevat. Haastatteluvalinnoissa on myös huomioitu tasainen sukupuolijakauma. Peilaan isosten kokemuksia ja näkökulmia spiritualiteetin määritelmiin ja aiempaan tutkimukseen. Aiempaa tutkimusta isosten hengellisyydestä on kuitenkin varsin vähän, mutta vertailen tuloksia isostoimintaa yleisesti koskevaan tutkimukseen. Analyysin myötä aineistosta nousi esiin kaksi pääluokkaa: hengellinen kasvu ja yhteisöllisyys. Pääluokat liittyvät osittain toisiinsa, mutta muodostavat kuitenkin itsenäiset kokonaisuudet. Isosten vastauksissa korostuivat keskeisesti molemmat pääluokat. Tarkastelen pääluokkia isosten hengellisyyden määritelmien, sekä heidän kokemustensa kautta. Isoset jakautuivat uskonnollisten perhetaustojensa perusteella kolmeen ryhmään: vahvasti uskonnollisiin ja tapakristittyihin perheisiin, sekä perheisiin, joissa uskonnollisuus ei erityisemmin näy. Uskonnollisista taustoista tulevat isoset kuvaavat hengellisyyttä monisanaisemmin ja asettavat eri elämäntilanteille enemmän hengellisiä merkityksiä. Kolmatta ryhmää edustavat isoset kokevat hengellisyyden henkilökohtaisempana asiana ja liittävät siihen erilaisia tunteita, kuten rauha ja turva. Perhetaustasta riippumatta rippikoulu ja siitä seurannut isostoiminta osoittautuvat hengellisen kasvun ajaksi. Rippikoulu koettiin hengellisyyteen herättävänä kokemuksena, kun taas isoskoulutus vahvisti rippikoulussa opittuja asioita. Näitä kokemuksia pidettiin hengellisesti merkittävämpinä kuin itse isostehtävää. Isostehtävän hengellinen merkitys perustui erityisesti rippikoululaisten kokemuksien myötäelämiseen, sekä hartauselämään. Yhteisöllisyys on rippikoulun ja isoskoulutusajan läpileikkaava teema. Yhteisöllisyys korostuu sosiaalisena asiana, mutta myös hengellisenä näkökulmana. Seurakunta on tarjonnut isosille turvallisen yhteisön, jossa hengellisten asioiden pohtiminen on luontevaa. Hengellisyys koetaan myös yhteisöllisyyttä rakentavaksi tekijäksi.

Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on kiihtynyt ja sen toimintaan osallistutaan melko passiivisesti. Isostoiminta on kuitenkin säilyttänyt suosionsa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia merkityksiä kirkosta eronneet entiset isoset antavat isostoiminnalle jälkeenpäin. Tutkimustehtävä jakautui kahteen tutkimuskysymykseen: 1. Millainen vaikutus isostoiminnalla on ollut kirkosta eronneiden entisten isosten kasvuun ja kehitykseen? 2. Miten isostoimintaan osallistuminen on vaikuttanut heidän suhtautumiseensa kirkkoon ja mahdollisesti päätökseensä erota kirkosta? Tutkimus oli laadullinen ja sen aineistona oli 168 kirkosta eronneelta entiseltä isoselta saatua sähköistä kyselylomakevastausta, jotka analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Isosena oppi itsestä, toisista ja elämästä. Joukkoon kuuluminen, arvostuksen ja vastuun saaminen ja uudet taidot vahvistivat vastaajien itsetuntoa. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen puolestaan heikensivät sitä joidenkin vastaajien kohdalla. Leirit ja muu mieleinen ja turvallinen toiminta sekä työntekijöiltä saatu tuki koettiin tärkeäksi. Osa näki yhteyden isostoiminnan ja kirkosta eroamisen välillä. Jotkut arvelivat, että ilman myönteisiä kokemuksia isostoiminnasta he olisivat eronneet kirkosta jo aiemmin. Eroamiseen puolestaan myötävaikuttivat jonkin verran tai selvästi henkilökohtaiset pettymykset työntekijöitä, seurakuntalaisia tai toimintaa kohtaan sekä se, että isosajat saivat pohtimaan uskon asioita ja kirkon jäsenyyttä, joita ei välttämättä muuten olisi tullut pohdittua. Kirkon opetus tuli tutummaksi ja osa tajusi, etteivät he uskoneet lainkaan tai uskoivat, mutta eivät kuten kirkko opettaa. Tulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan kaikkia kirkosta eronneita entisiä isosia, mutta tutkittavien kokemukset antavat tärkeitä näkökulmia nuorten toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen niin kirkossa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella sitä, mitkä tekijät seurakunnassa ovat sitouttaneet seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuvia nuoria seurakuntaan. Suomalaisten suhdetta evankelis-luterilaiseen kirkkoon leimaa passiivinen jäsenyys. Toisaalta nuorten sukupolvien uskonnollisuutta sävyttää individualismi ja yksilöllinen etsintä. Rippikoulu tavoittaa valtaosan suomalaisnuorista, mutta nuoret aikuiset ovat aktiivisin kirkostaeroajaikäryhmä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät seurakunnassa ovat sitouttaneet nuoria paikallisseurakuntaan ja sen rippikoulun jälkeiseen toimintaan. Tutkimus on laadullinen. Aineisto koostui kahdeksasta teemahaastattelusta ja havainnoinneista kahden eteläsuomalaisen seurakunnan nuortenilloissa. Haastateltavat olivat 15-19 –vuotiaita paikallisseurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana olevia nuoria. Havainnointikertoja oli neljä. Aineiston analyysiin käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jonka tuloksia peilasin resurssimobilisaatioteoriaan ja sosiaalisen pääoman teoriaan, sekä sitoutumisen teoretisointeihin. Aineistosta nousi kolme pääluokkaa, jotka olivat sosiaalisiin verkostoihin liittyvät tekijät, seurakunnasta saadut henkilökohtaiset voimavarat sekä mahdollistavat ja rakenteisiin liittyvät syyt. Pääluokkien rajat olivat limittäisiä ja häilyviä ja nuorten suhde seurakuntaan näyttäytyi monitahoisena. Kaikissa haastatteluissa nousi esiin runsaasti kaikkiin pääluokkiin liittyviä tekijöitä. Sitoutumisessa keskeistä oli ollut monien tekijöiden yhteisvaikutus. Sosiaaliset syyt kuitenkin korostuivat aineistossa. Seurakunnasta muodostui kuva verkostona, jonka sosiaalinen pääoma oli keskeinen nuoria seurakuntaan sitouttava resurssi. Nuorten suhde seurakuntaan näyttäytyi vastavuoroisena. Vahva kokemus sisäpiiriläisyydestä, ryhmän keskinäisestä luottamuksesta ja verkoston sen jäsenille tuottamista hyödyistä sitoivat nuoria seurakuntaan. Sosiaalisen pääoman lisäksi seurakunnat hyödynsivät tehokkaasti sekä aineettomia että materiaalisia resursseja nuorten sitouttamiseksi. Hengellisyys nousi esiin toisaalta yksityisenä voimavarana ja toisaalta kollektiivisena ryhmän kiinteyttä vahvistavana tekijänä. Seurakunta näyttäytyi yhteisönä, jonka jäseninä nuoret olivat aktiivisia osallistujia.