Browsing by Subject "isyys"

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten äitiys ja isyys esitetään japanilaisissa kasvatuslehdissä. Lisäksi tarkoituksena on pohtia, miten nämä representaatiot suhteutuvat japanilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitseviin käsityksiin isyydestä ja äitiydestä sekä isien ja äitien rooleista. Teoreettisessa viitekehyksessä luodaan pohja analyysille tarkastelemalla äitiyttä ja isyyttä japanilaisessa kontekstissa. Myös japanilaista perherakennetta ja sen muutosta käsitellään. Analyysin metodologisena selkärankana toimii kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tutkielmassa selvitetään, miten äitiyttä ja isyyttä rakennetaan kasvatuslehdissä. Japanin hallituksen viimeaikaisten osallistuvan isyyden edistämiseen pyrkivien kampanjoiden vuoksi tutkielmassa erityisen mielenkiinnon kohteena ovat erilaiset isyysdiskurssit. Tutkielman aineistona on yhteensä 16 numeroa neljästä vuonna 2014 ilmestyneestä pääasiassa alle 2-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnatusta japanilaisesta kasvatuslehdestä. Aineisto on koottu niin, että se koostuu neljästä lehdestä, jotka lukeutuvat markkinoiden suosituimpiin nimikkeisiin mutta edustavat mahdollisimman erilaisia konsepteja ja kohdelukijoita. Tarkastelun kohteena ovat äideille suunnatut Hiyoko Club ja Baby-mo, erityisesti koulutetuille lukijoille suunnattu Aera with Baby sekä isille suunnattu FQ Japan. Tutkimustulokset osoittavat, että kasvatuslehdissä äitien ja isien roolit ja kyvyt esitetään erilaisina ja biologisesti eriytyneinä. Äidit esitettiin usein kodin ja yksityisen piirissä, kun taas isät esitettiin kodin ulkopuolisessa julkisessa piirissä. Äitiys esitettiin naisten pääasiallisena identiteettinä ja elämän pääsisältönä, mutta äitiyteen liittyviä psykologisia kysymyksiä ja ongelmia ei tuotu esille. Äidit ja lapset esitettiin symbioottisessa suhteessa, joka on biologisesti määräytynyt ja siksi luonnollinen. Isät sen sijaan esitettiin usein biologisten ominaisuuksiensa vuoksi epäluotettavina hoivaajina, joiden rooli jää äidin rinnalla toissijaiseksi, vaikka isien esitettiinkin voivan oppia lastenhoitoa äitien ohjauksessa. Samalla lehdissä kuitenkin rakennettiin positiivista kuvaa aktiivisesta ja osallistuvasta isästä, joka voi toimia lapsensa elämäntaitovalmentajana ja viedä tämän uusien kokemusten äärelle. Tällöin mies voi lapsensa kasvatukseen osallistumalla ilmentää maskuliinisuuttaan. Nämäkään positiiviset representaatiot eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet hallitsevaa diskurssia, jossa pääasiallinen vetovastuu lastenhoidosta nähdään kuuvaksi äidille.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli rakentuu vahvalle käsitykselle sosiaaliturvan universaaliudesta muun muassa tasavertaisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tarkemmassa tarkastelussa yhteiskuntamallimme palvelujärjestelmineen ei kuitenkaan tähän kaikissa kohdin pysty. Äiteihin verrattuna isien heikommalta näyttävä asema avioerotilanteissa suhteessa oman lapsen huoltajuuteen on tästä yksi esimerkki. Median ja tutkimusten antaman tiedon mukaan yhä useampi mies ja isä haluaa nykyisin kuitenkin olla aktiivisempana osana lastensa elämää myös eron jälkeen. Tästä huolimatta isät kokevat edelleen toistuvasti jäävänsä erotilanteessa toissijaiseen asemaan suhteessa lasten äitiin avio- ja avoeroprosesseihin liittyvissä huoltajuus- ja tapaamiskiistoissa. Tutkimus tarkastelee suomalaisten ero- ja etä-isien asemaa kansalaisuuden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda esille, minkälaista sosiaalista kansalaisuutta erilaiset näkemykset ja kokemukset suomalaisten eroisien asemasta rakentavat. Tutkimus oli aineistolähtöinen, mutta pohjautui myös aiempaan isyyteen, erovanhemmuuteen ja sosiaaliseen kansalaisuuteen liittyvään tutkimukseen ja eri teorioiden antamaan esiymmärrykseen. Tutkimuskirjallisuuden kansalaisuutta koskeva keskustelu liittyy mm. T.H. Marshallin, Talcott Parsonsin ja Keith Faulksin kansalaisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Isyyden osalta tutkimuksessa esitellään suomalaisen isyyden murrosta patriarkaalisesta isyydestä kohti joustavampia isyyskäsityksiä ja mm. perheroolien muuttumista. Tutkimusaineisto koostui kahdesta eri aineistosta: Erovanhemmuuskirjoitukset 2011–2012 -aineistosta ja Helsingin Sanomien eroisyyttä ja erovanhemmuutta koskevista artikkeleista ja mielipidekirjoituksista vuosilta 2009–2012. Aineiston analyysiä tehtiin laadullisella sisällönanalyysillä ja teemoittelemalla tutkimusaineistosta esille nousseita aiheita. Ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus näyttää rakentuvan siitä osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokonaisuudesta, jonka kehys rakentuu ero- ja etä-isyyden konkreettista toteuttamista määrittelevien eri kenttien toiminnan ja vuorovaikutuksen mukaan. Näitä kenttiä ovat tämän tutkimuksen mukaan lainsäädäntö, sosiaali- ja terveyspalvelut ja kulttuurisesti yleistyneet käsitykset sukupuolesta, vanhemmuudesta ja mm. lapsen edusta ja kehityksellisistä tarpeista. Ero- ja etä-isyyden voidaan katsoa tämän tutkimuksen valossa toteutuvan ja rakentuvan tässä kehyksessä. Kansalaisuuden näkökulmasta lainsäädännön kentän osalta merkityksellistä näyttäisi olevan se, miten isät kokevat lainsäädännön tukevan tai heikentävän heidän mahdollisuuksiaan toteuttaa tahtomaansa isyyttä. Lainsäädäntö itsessään ei tätä estä, vaan ohjaa tasavertaisuuteen ja lapsen edun toteuttamiseen, mutta käytännön hallintopäätöksissä (vrt. käräjäoikeus tai lastenvalvojan vahvistama huolto- ja tapaamissopimus) isien kokemus on tutkimusaineiston mukaan se, ettei heidän näkemystään oteta aina huomioon. Tämä voidaan nähdä toimintana, joka tukee äitien vanhemmuuden ensisijaisuutta ja näin heikentää lähtökohtaisesti isien mahdollisuutta sellaiseen vanhemmuuteen, johon he haluaisivat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa ero- ja etä-isien sosiaalista kansalaisuutta näyttävät rakentavan merkitsevimmin osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokemukset. Isien kokema kohtelu muun muassa lastenvalvojan, lastensuojelun ja neuvolan taholta oli usein se, ettei heitä kuunnella tai heidät suoranaisesti sivuutetaan. Kulttuurissamme vahvasti elävillä käsityksillä vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä on erittäin suuri merkitys sille, minkälaista kansalaisuutta isät ylipäätään voivat suomalaisessa yhteiskunnassa kokea. Kulttuurisesti vahvat käsitykset patriarkaalisesta perhemallista ja vanhemmuudesta näyttävät edelleen elävän hyvin vahvasti suomalaisessa perhepalvelujärjestelmässä ja ihmisten käsityksissä 'oikeasta' vanhemmuudesta. Äitien ensisijaisuus bowlbymaisen kiintymyssuhdeteoreettisen näkemyksen mukaisesti näyttäisi edelleen olevan se kulttuurisesti yleistynyt käsitys hyvästä vanhemmuudesta, joka johtaa esimerkiksi huoltajuuspäätöksissä siihen, että äiti saa useammin lapsen lähihuoltajuuden isien jäädessä tai jättäytyessä itse etäisemmiksi. Näyttäisi siltä, että ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus määrittyvät merkityksellisimmin lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten kautta. Mitä laajemmin tämä kehys mahdollistaa ero- ja etä-isän oman toiveen mukaista isyyttä sitä laajemmaksi tai vahvemmaksi ero- ja etä-isä voi kokea oman sosiaalisen kansalaisuutensa ja sitä vahvemmaksi oman täysivaltaisen kansalaisuutensa. Lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten taustalla voidaan nähdä myös yleiset, ajassa muuttuvat käsitykset ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta.

Hoitovapaan käyttö on edelleen 2010-luvun Suomessa sukupuolittunutta: valtaosa kotihoidon tuelle jäävistä vanhemmista on äitejä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että pidempään kotona ollut vanhempi kantaa tyypillisesti päävastuun kodista ja lapsista myös hoitovapaan jälkeen. Mitä vastuunjaolle tapahtuu, kun hoitovapaalle jääkin isä? Vaikuttaako koti-isyys näiden perheiden puolisoiden väliseen vastuunjakoon? Miten vastuu lapsen hoivasta ja kodista jaetaan isän palattua takaisin työelämään? Tutkimuksessa tarkastellaan 2010-luvun suomalaista koti-isyyttä puolisoiden välisen vastuunjaon näkökulmasta. Tutkimuskysymys kuuluu, miten vastuu kodista ja lasten hoivasta jaetaan isän kokemuksen mukaan isän hoitovapaan aikana ja sen jälkeen? Tutkimuksen avulla valotetaan sitä, millaista puolisoiden välinen dynamiikka on isän näkemyksen mukaan ja millaisia keinoja isälle tarjoutuu toimijana. Kahdestakymmenestä teemahaastattelusta koostuva tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kymmentä koti-isää hoitovapaan aikana ja uudestaan heidän palattuaan takaisin työelämään. Tutkimuskohteena olevaa ilmiötä ja kerättyä aineistoa lähestytään toimintateoreettisesta ja yksilöllistymisteoreettisesta näkökulmasta. Toimintateorian hengessä aineistoa on analysoitu tarkastelemalla niitä kulttuurisia odotuksia ja ihanteita sekä perheen elämässä vallitsevia olosuhteita ja tilannetekijöitä, jotka määrittelevät ne raamit, joiden sisällä isän on mahdollista toimia ja tehdä valintoja. Lisäksi puolisoiden välistä dynamiikkaa on lähestytty yksilöllistymisteorioiden valossa. Aineistosta piirtyi esiin kolme tyypillistä koti-isän tarinaa, joissa puolisoiden välinen dynamiikka ja vastuunjako toteutuivat toisistaan poiketen. Ensimmäinen tyypillinen tarina on nimetty levähtäjäisän tarinaksi. Levähtäjäisälle hoitovapaa edustaa taukoa hektisestä työelämästä sekä aikaa vihdoin tutustua syvemmin omaan lapseensa. Levähtäjäisän tarinassa isä kyllä hoitaa lasta päivisin kotona, mutta perimmäinen päävastuu lapsista ja kodista huolehtimisesta jää kuitenkin äidille. Levähtäjäisä kokee hoitovapaalle jäämisen suurena muutoksena, sillä isä opettelee hoitovapaalla hoitamaan lasta yksin. Toisessa, yhteisen projektin tarinassa isä kokee vastuun lasten hoivasta ja kotitöistä jakautuvan tasan puolisoiden välillä. Hoitovapaalle jääminen ei tunnu merkittävältä muutokselta, sillä yhteisen projektin isä on kokenut osallistuvansa lapsen hoivaan lapsen syntymästä asti yhtä paljon kuin äiti. Kun kotitöiden ja hoivavastuun jakautumista tarkastellaan hyvin käytännöllisellä tasolla, on äiti tässäkin tarinassa tyypillisesti se, joka viime kädessä huolehtii ja suunnittelee perheen arkeen liittyvistä asioista. Kolmas tyypillinen tarina kertoo tukipilari-isästä , joka kokee kantavansa päävastuun kodista ja lapsista sekä hoitovapaan aikana että vielä töihin palattuaan: hän sekä hoitaa että huolehtii pitääkseen perheensä hyvinvoivana ja kasassa. Tukipilari-isälle hoitovapaalle jääminen tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kaikkia näitä kolmea tarinaa läpileikkaa kulttuuristen odotusten metatarina, joka on nimetty tutkimuksessa tasapuolisen työnjaon ihannetarinaksi. Tutkimusaineiston valossa näyttää siltä, että isät ovat tietoisia jaetun vanhemmuuden ja uuden isyyden ihanteesta, jossa puolisot jakavat vastuun lasten hoivasta ja kodista huolehtimisesta tasan. Haastatellut isät peilaavat omaa isyyttään ja vastuunkantoaan tähän ihanteeseen. Keskeisin tutkimustulos on, ettei isän hoitovapaa aina väistämättä johda muutoksiin puolisoiden välisessä vastuunjaossa. Ristiriitoja näyttää syntyvän niissä tilanteissa, joissa isät kokevat puolisoiden välisen vastuunjaon olevan epätasapainossa suhteessa tasapuolisen työnjaon ihanteeseen. Toisaalta tasapuolinenkaan vastuunjako ei tarkoita sitä, etteikö perheissä käytäisi jatkuvaa neuvottelua hoivavastuiden jakamisesta. Levähtäjäisän ja yhteisen projektin isätarinat tukevat aiemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia isän ja äidin välisestä työn- ja vastuunjaosta. Kiinnostavana ja mahdollisesti uutena ilmiönä tutkimuksessa nousevat tukipilari-isät, joiden hoiva ulottuu lasten ja kodin lisäksi puolisoon. Koti-isyys synnyttää monenlaisia tapoja jakaa vastuuta. Puolisoiden välinen dynamiikka vaikuttaa siihen, millaiseksi vastuunjako muodostuu hoitovapaan aikana ja sen jälkeen. Isä voi esimerkiksi olla ottamatta vastuuta kannettavakseen, hän ei saa vastuuta yrityksistä huolimatta itselleen äidiltä tai päävastuu kodista ja lapsista jää yksinomaan isälle. Tasapuolinen työnjako ei ihanteesta huolimatta aina käytännössä toteudu. Tulokset nostavatkin esille kysymyksen, onko mahdollista, että tasa-arvoideologiaan pohjaavan ihanteen rinnalla vaikuttaisi samanaikaisesti myös jotain arkaaisempaa ja patriarkaalisempaa?

Objective. Preterm birth can cause challenges for early interaction between parent and infant. Early interaction is the basis for language and cognitive development, so parents play an essential part in supporting the development of their preterm child. Very little research of early interaction has been made from the fathers' point of view. The aim of this study was to depict fathers' experiences of early interaction with their prematurely born infants and examine the effect premature birth has on fatherhood. Participants and methods. The participants were four fathers of prematurely born infants and eight fathers of full-term infants. The prematurely born children were born between 30+4–33+6 weeks of gestation and weighed between 1 400–2 900 grams at birth. At the time of the study the premature infants were between 2–7 months of corrected age. The full-term children were between 1–6 months of age at the time of the study. The method of this study was semi-structured interview. The themes were composed for this study, based on previous research on premature birth, parenthood and early interaction. A pilot interview was carried out prior to the research interviews. The research interviews were conducted in autumn 2016. A theory-based content analysis and theme identification was carried out. Results and conclusions. The fathers described feelings of stress and anxiety, but felt that most of the support available for parents of premature children was focused on the mothers. The fathers' experiences differed most with the time spent in the hospital, the perceived fragility and passivity of the child, the concern over the well-being of the mother and the strain of childcare. Similar types of play were used in both groups. The premature infants had more variation in sleep and eye-contact. The results indicate there should be more support available for the fathers of prematurely born children.

Maisterintutkielmassani tarkastelen pakkomuuton kokeneiden miesten kokemuksia isyyden toteuttamisesta perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkielmassa selvitän, miten kokemus isyydestä muotoutuu perheenyhdistämisen aikana. Perheenyhdistämistä koskevaa lainsäädäntöä on tiukennettu Suomessa viime vuosikymmenen aikana. Perheenyhdistämistä koskevien kiristysten vaikutusta pakolaisten mielenterveyteen, hyvinvointiin ja kotoutumiseen ei olla kuitenkaan riittävästi huomioitu. Aiemman tutkimuksen perusteella perheenyhdistämiseen lähes väistämättä liittyvä perheestä erossaolo heikentää pakolaisten hyvinvointia ja mielenterveyttä sekä vaikeuttaa kotoutumista. Moni pakkomuuton prosessin kautta Suomeen saapuva mies joutuu erilleen lapsistaan ja perheestään, mikä vaikuttaa isyyden toteuttamisen mahdollisuuksiin. Isyys kytkeytyy kysymyksiin yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista, minkä takia tiedon tuottaminen isyydestä tässä kontekstissa on sosiaalityön kannalta perusteltua. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys paikantuu perhesosiologian kentälle ja hyödynnän sosiologi Janet Finchin (2007) perheen esittämisen (display) käsitettä, joka kytkeytyy vahvasti perheen tekemiseen (do). Tutkimuskysymykseni on, miten isyyttä tehdään ja esitetään perheenyhdistämisen prosessissa. Olen kiinnostunut isyyden toteuttamisen mahdollisuuksista ja tavoista toteuttaa isyyttä perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda uusia näkökulmia isyyteen, ylirajaiseen hoivaan ja perheenyhdistämisen tutkimukseen. Käytän tutkimuksessani aineistona Tietoarkistosta saatavilla olevaa Pakkomuuttajien kokemuksia perheenyhdistämisestä 2018–2020 - haastatteluaineistoa. Tutkimukseni aineisto koostuu 15 haastattelusta, joissa haastateltava on isä ja kertoo omasta isyydestään. Analysoin aineistoani laadullisen tutkimuksen menetelmin ja hyödynnän analyysissa teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimukseni analyysin perusteella näyttäytyi, että aineiston isät pyrkivät ylläpitämään suhteitaan lapsiinsa ja perheeseensä etäisyydestä huolimatta. Isyyden kokemus muotoutui hallinnollisen epävarmuuden luomilla ehdoilla. Pitkät odotusajat ja perheenyhdistämisprosessin epävarmuus haastoivat isien toimintakykyä ja mielenterveyttä sekä mahdollisuuksia toteuttaa isyyttä haluamallaan tavalla. Yhteydenpidolla oli suuri merkitys isyyden tekemisessä ja esittämisessä. Huoli sävytti keskeisesti isien tunne-elämää ja siten myös isyyttä. Isyys perheenyhdistämisen prosessissa ajoi isät pohtimaan identiteettiään ja rooliaan isänä, mikä oli yhteydessä myös perheen tekemiseen ja esittämiseen. Isät myös uudelleen muotoilivat roolejaan isänä, ja isien rooli perheessä hahmottui hyvin moninaisina.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia visuaalisia representaatioita isähahmoista esiintyy 2000-luvun kotimaisten lastenkirjojen kansikuvissa. Toisin sanoen pyrin tutkimuksessa selvittämään sitä, miten ja millaisena isähahmo kuvataan nykypäivän suomalaisten kuvakirjojen kansissa. Tutkimuksessa tarkastellaan kansikuvien isähahmojen ulkoista olemusta, toimintaa ja roolia. Lisäksi kiinnitetään huomiota hahmojen mahdollisiin tunteisiin ja vuorovaikutukseen sekä isyyttä kuvaaviin symboleihin. Aineistoksi valikoitui viisi 2000-luvulla julkaistua kotimaista lapsille suunnattua kuvakirjaa, joiden kansikuvissa esiintyy isä. Isän tuli olla teoksissa ihmishahmo ja hänellä oli kunkin kirjan tarinassa merkittävä rooli. Aineistoksi valitsin lopulta viisi ensimmäistä löytämääni, kriteerit täyttävää teosta. Tässä laadullisessa tutkimuksessa on hyödynnetty osittain aineistolähtöistä, osittain teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Tutkimus pohjaa valmiiseen semioottisen kuva-analyysin teoriamalliin, mutta pääpaino on aineistossa. Kuvia analysoitaessa tutkijan omat tulkinnat sekä henkilökohtaiset näkemykset ovat suuressa roolissa, sillä kuvia katsotaan aina jossain määrin tulkitsijan omien kokemusten kautta. Tutkimuksen teoriaosuudessa olen määritellyt lastenkirjallisuutta, kuvakirjoja, semiotiikkaa sekä isyyttä. Tutkimus tuo esille sen, että isähahmojen kuvaukset nykypäivän suomalaisissa lasten kuvakirjoissa ovat moninaisia, joskin myös yhdistäviä tekijöitä isien representaatioista löytyi. Isät kuvattiin aineiston kansikuvissa yleisesti hyvin positiivisesti. Kuvien isät osallistuivat lasten tekemisiin, auttoivat lapsia, näyttivät heille esimerkkiä sekä olivat vastuullisessa roolissa. Isät osoittivat kuvissa halua suojella ja tukea lastaan. Isien ja lasten välillä oli havaittavissa vahvoja tunnesiteitä. Negatiivisena pidettäviä representaatioita ei aineiston kuvista oikeastaan löytynyt.

Työelämän tasa-arvo on paljon esillä julkisessa keskustelussa ja tasa-arvoon liittyvä tutkimus on tärkeä osa-alue monella eri tieteenalalla. Merkittävä tekijä työelämän tasa-arvoon liittyen on naisten ja miesten hoitovastuun epätasainen jakautuminen. Naisten suuremmat hoitovastuut ovat merkittävä työelämän epätasa-arvoon vaikuttava ongelma. Aiemman tutkimuksen perusteella työelämä on vieläkin perinteisen maskuliininen ja näkee isän useimmiten elättäjän asemassa. Tässä tutkielmassa tarkastelen miten organisaatiot suhtautuvat isyyteen aikaisemman tutkimuksen perusteella ja miten organisaatiot voivat vaikuttaa isyyden ja työn suhteeseen. Tutkin, onko organisaatiokulttuurilla merkittävä vaikutus siihen, miten isät sovittavat yhteen työelämän ja perhe-elämän. Selvitän, voidaanko tietynlaisella organisaatiokulttuurilla helpottaa tai vaikeuttaa isyyden ja työn yhteen sovittamista ja näin vaikuttaa työelämän tasa-arvoon. Toteutin tämän tutkielman kuvailevana kirjallisuuskatsauksena, jonka aineisto koostui kymmenestä artikkelista, jotka oli haettu eri tietokannoista. Analyysimenetelmänä käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jonka avulla aineistosta voitiin nostaa esille keskeisimmät asiat, ensin tarkastelemalla aineistoa yleisesti ja sen jälkeen perehtymällä siihen yksityiskohtaisesti. Tutkimukset osoittivat, että organisaation tukevilla toimilla on merkitystä isyyden ja perheen yhteensovittamisen toteutumiseen, sekä sen, että isät kokevat työn ja perheen välisiä konflikteja niin kauan, kun organisaatiokulttuuri ei ole tarpeeksi kehittynyttä. Tutkimuksissa ilmeni myös, että organisaatiot näkevät isät vieläkin perheen elättäjinä, vaikka muutosta tähän onkin ollut nähtävissä jo pitkään. Vaikka organisaatiokulttuuri olisi perheystävällinen, kohdistuvat käytännöt kuitenkin enemmän äiteihin, kuin isiin.

Tasa-arvo ja tasaveroinen vanhemmuus ovat laajasti hyväksyttyjä ja hyvänä pidettyjä asioita Suomessa. Siitä huolimatta perhevapaiden jako on edelleen voimakkaasti sukupuolittunutta. Isien perhevapaiden käytön lisääminen on ollut jo pitkään tavoitteena, mutta kehitystä tasa-arvoisempaan suuntaan ei ole juurikaan tapahtunut. Asenteiden ja käytäntöjen välillä onkin kuilu. Tässä tutkielmassa tutkitaan isien perhevapaiden käytön perusteluja ja isyysnäkemyksiä kahdessa suomalaisessa organisaatiossa menetelmänä kriittinen diskurssianalyysi. Tutkielma on osa Työsuojelurahaston rahoittamaa ja Väestöliitto ry:n koordinoimaa hanketta Yrityksen isäystävällisyys tasa-arvon ja tuloksellisuuden välineenä. Aineistona on viisi kappaletta kahdessa eri organisaatiossa tehtyjä fokusryhmähaastatteluja. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Miten ja millaisin diskursiivisin keinoin haastatellut isät ottavat kantaa perhevapaisiin? Miten miesten perhevapaiden kuvauksissa käyttämät diskurssit suhteutuvat aiemmin tutkimuksissa havaittuihin vanhemmuuden diskursseihin? Aineistosta löydettiin kaksi jännitteisessä suhteessa toisiinsa olevaa isyysdiskurssia, jotka nimettiin työkeskeiseksi isyysdiskurssiksi ja osallistuvan isän tasa-arvodiskurssiksi. Isät tukeutuvat puheessaan Petteri Eerolan kuvaamiin vanhemmuuden kulttuurisiin mallitarinoihin, jotka ovat: jaettu vanhemmuus, hoivaava isyys ja äidin ensisijaisuus. Tutkielmassa hyödynnettävä teoreettinen näkökulma on Amartya Senin toimintamahdollisuuksien teoria. Isien toimintamahdollisuuksia käyttää perhevapaita ja osallistua tasa-arvoisesti perhe-elämään rakennetaan kaikilla kolmella toimintamahdollisuuksien teorian tasolla: yksilöllisellä, institutionaalisella ja sosiaalisella tasolla. Isien tekemien valintojen ei siis voi katsoa olevan puhtaasti ’omia päätöksiä’. Aineiston isät ovat uraorientoituneita. Vaikka haastateltavat tunnistavat tasa-arvoisen vanhemmuuden ihanteen, tasa-arvodiskurssi on yhtä aikaa ristiriidassa työkeskeisen isyysdiskurssin kanssa. Taloudellinen status ja menestyminen työelämässä näyttäytyvät tärkeämpänä päämääränä kuin osallistuva isyys, mikäli se mielletään hoivavastuun tasaiseksi jakamiseksi kummankin vanhemman kesken. Aiempaa tutkimusta mukaillen myös tämän tutkielman perusteella isien perhevapaat ymmärretään edelleen lisänä sen sijaan, että ne nähtäisiin olennaisena osana ja oikeutena isäksi tulemisessa. Isän voi olla hankalaa tehdä moderneja päätöksiä ympäristössä, jossa perinteisestä poikkeavat valinnat ovat harvinaisia tai jossa niihin ei suhtauduta kannustavasti. Työelämä ei kaikkialla vielä tue tasa-arvoista vanhemmuutta kovin hyvin. Yksi merkittävistä syistä tähän on työelämän kiinnittyminen perinteiseen miehisyyteen. Vaatimukset jatkuvasti tavoitettavissa olemisesta sekä pitkien työpäivien tekemisestä vievät aikaa isien perhe-elämältä. Lisäksi miehen ansiotyö luo asetelman, joka oikeuttaa isän poissaolon. Isillä vaikuttaa olevan vanhempina enemmän liikkumatilaa kuin äideillä. Perhepolitiikka, työelämä ja odotukset vanhemmuudesta asettavat reunaehtoja vanhempien valinnoille. Valintojen taustalla vaikuttavat sukupuolittuneet käsitykset ja asenteet. Osallistuvan isyyden tukeminen on tärkeää ja hyödyllistä, ja sitä tulee edistää tulevaisuudessa kaikilla elämän osa-alueilla ja yhteiskunnan tasoilla.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on isyys, ja sen tarkoituksena on selvittää isyyden toteuttamista eli tekemisen tavan suhdetta miehen vanhemmuuden kokemukseen ja pojan isyyskokemukseen. Tutkielmaa ovat ohjanneet seuraavat kysymyksenasettelut: miten erilaiset isyyden tekemisen tavat näyttäytyvät isien ja lasten kokemusmaailmassa? Millaisia ovat isien omaksumat toimintatavat, kun he toimivat kodin piirissä ja vanhemman roolissa, ja miten ne rakentuvat maskuliinisuuden kontekstissa? Miten ja millaiseksi rakentuu isyyden tekemisen tavan sekä lapsen ja isän välisen emotionaalisen läheisyyden välinen suhde? Tutkielman taustalla vaikuttaa sosiaalikonstruktionistinen näkemys todellisuuden rakentumisesta, mikä on ohjannut tutkimuksen teoreettista paikantumista sekä vaikuttaa keskeisten käsitteiden valintaan ja problematisointiin. Keskeiseksi käsitteeksi on asettunut tekeminen kun tutkielman ymmärrys vanhemmuudesta on saanut vaikutteita Judith Butlerin sukupuolen performatiivisesta ymmärtämisestä. Näin ollen isyyden nähdään muodostuvan asioista, joita isä vanhemmuuteensa liittyen tekee, kuten esimerkiksi lapsen kuljettamisesta harrastukseen ja ruoanlaitosta. Lapsikäsitys on paikantunut uuden lapsuustutkimuksen tuottamaan lapsen subjektiutta korostavaan käsitykseen lapsesta. Lapsikäsityksen ajatuksen mukaisesti aineistoa kerättiin isien lisäksi lapsilta. Tutkimusaineisto koostuu kuuden 8-11 –vuotiaan pojan ja viiden isän haastatteluista. Aineisto kerättiin puolistrukturoidun teemahaastattelun periaatteita noudattaen ja sen analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Isien vanhemmuuskokemuksiin ja poikien isyyskokemuksiin merkittävimmin vaikuttavana tekijänä näyttäytyy isän vanhemmuuden tekojen määrä. Pojilla, joiden isät tekivät eniten isyyden tekoja, on läheisin suhde isäänsä eivätkä isät näyttäydy heidän kertomassaan toissijaisina vanhempina. Eniten isyyden tekoja tekevien isien suhde isyyteensä näyttäytyy erilaisena kuin tekoja vähemmän tekevien. Aktiiviset isät suhtautuvat vanhemmuuteensa reflektiivisesti ja he asettavat omalle vanhemmuudelleen vaatimuksia. Tämä näyttää vaikuttavan myönteisesti poikien isyyskokemuksiin. Toisaalta aktiiviset isät raportoivat eniten vanhemmuuteen liittyvistä kielteisistä tunteista ja kokemuksista, kuten esimerkiksi riittämättömyyden tunteesta, huonosta omatunnosta ja ajanpuutteesta. Isien kokema kiire ei kuitenkaan heijastu poikien arkeen. Isyyden suhde maskuliinisuuteen näyttäytyy monimuotoisena. Aiemmassa tutkimuksessa isyyden tekemisen tavan ja tietynlaisen maskuliinisuuden on ehdotettu kiinnittyvän toisiinsa suoraan. Haastateltavat isät saattoivat kuitenkin kokea itsensä hyvinkin maskuliinisiksi ja siitä huolimatta tehdä aktiivista ja huolehtivaa vanhemmuutta. Isien vanhemmuuden tekemisen toimintatavat näyttävät kuitenkin kiinnittyvän maskuliinisuuteen, ja erityisen sukupuolittuneeksi vanhemmuuden tekemisen alueeksi määrittyy isän ja pojan yhdessä tekeminen.