Browsing by Subject "itsemääräämisoikeus"
Now showing items 1-20 of 36
-
(2010)Tutkielman aiheena ovat vaikeasti aivovammaisen nuoren aikuisen sekä omaisen kokemukset hyvinvointipalveluista. Hyvinvointipalveluilla tutkielmassa viitataan julkisen sektorin järjestämiin lakisääteisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Itsemääräämisoikeudella tarkoitetaan tässä yhteydessä yksilön moraalista oikeutta tehdä omaan elämään liittyviä valintoja ja päätöksiä ja toteuttaa niitä. Omaisen osallisuutta lähestytään osallisuutena vammautuneen läheisen hyvinvoinnin edistämiseen palvelujärjestelmän kontekstissa. Tutkielma kuuluu vammaistutkimukseen osana sosiaalipoliittista keskustelua. Se liittyy hyvinvointipalvelujen asiakkuutta koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että kokemuksellinen tieto on tärkeää sosiaalityön toimintakäytäntöjen kehittämisen kannalta. Keskeisimmät tutkimukset tutkielman kannalta ovat Heli Valokiven (2008), Eija Jumiskon (2008) ja Anna Metterin (2004) tutkimukset. Aineiston hankintamenetelmänä tutkielmassa on käytetty puolistrukturoitua haastattelua. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää 27 - 36 -vuotiasta nuorta aikuista. Kaikilla haastateltavilla on vaikea aivovamma. He ovat työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuvat vaikeavammaisten palveluasumisyksikössä Etelä-Suomen alueella. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää omaista, joista osa on haastateltujen vammautuneiden omaisia. Aineiston analyysin välineenä on käytetty fenomenologis-hermeneuttista tutkimusotetta ja tarinallista lähestymistapaa. Vaikeavammaisten palveluasumisyksikköä lähestytään tutkielmassa vammautuneen arjen sosiaalisena näyttämönä yksityisen ja julkisen tilan välimaastossa. Vaikean aivovamman saanut henkilö toteuttaa itsemääräämistään asumisen arjessa monin eri tavoin. Hän luotaa suhdettaan vammaisuuteensa ja antaa sille eri merkityksiä. Hän arvioi omaa toimijuuttaan suhteessa vammaisuuden kokemukseen. Muistivaikeuksien johdosta vammautunut voi tarvita tarinallista tukea toimijuutensa edistämiseksi. Luottamus on keskeinen voimavara vammautuneen elämässä, sillä luotetut toiset voivat tukea vammautuneen toimijuutta ja haastaa valtadiskurssien määritelmiä hänen tilanteestaan. Vaikeasti vammautuneen omaisella voi olla tärkeä rooli vammautuneen arjessa. Omaisen osallisuutta lähestytään tutkielmassa kokemuksena ja toimintana. Tutkielmassa erotetaan kolme osallisuuden kokemuksellista ja toiminnallista ulottuvuutta, jotka ovat olemassaolon kipu, taistelu ja pyrkimys tasapainoon. Omaisen toimijarooleja esitaistelijana ja hoivaajana tarkastellaan sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristöä vasten. Omainen suhteuttaa palvelujärjestelmää koskevia odotuksiaan hyvinvointivaltion lupaukseen, mutta saattaa päätyä kohtuuttomaan tilanteeseen. Omaisen institutionaalisen luottamuksen kokemusta lähestytään turvautuvan, tukeutuvan ja menetetyn luottamuksen näkökulmasta. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristö on muuttunut monin tavoin ja asiakkaalta odotetaan enenevässä määrin kykyjä toimia markkinoistuneessa yhteiskunnassa. Vammaispolitiikan keinoin pyritään edistämään vaikeavammaisten itsemääräämistä ja yhdenvertaisuutta. Itsemääräämisen eetos voi kuitenkin tukea jo ennestään vahvojen ja aktiivisten toimijoiden toimijuutta. Sosiaalityön haasteena on tukea heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuuksia päättää omaa arkea koskevista asioista. Omaisen osallisuuden tukeminen voi mahdollistaa osaltaan vammautuneen itsemääräämistä arjessa. Tasapaino on kuitenkin herkkä, ja sosiaalityön ammatillisena haasteena on hakea tasapainoa asiakkaan itsemääräämisoikeuden ja omaisen osallisuuden välillä.
-
(2022)Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.
-
(2022)Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.
-
(2021)Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.
-
(2019)Tutkimustehtäväni on tarkastella eutanasian laillistamista koskevia argumentteja. Lähdemateriaalinani ovat mm. aihepiiriä käsittelevät oikeudelliset asiakirjat, Suomen perustuslaki ja EU-lainsäädäntö, Valtakunnallisen sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan (ETENE) sekä Terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan julkaisut. Viittaan myös palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskeviin säännöksiin. Lisäksi käytän apunani aihepiiriä käsittelevää muuta tutkimuskirjallisuutta. Metodina käytän systemaattista analyysia. Työn kulku on seuraava: Määrittelen ensin, mitä eutanasialla tarkoitetaan. Toiseksi käyn läpi eutanasian historiaa ja käsitystä siitä, miten eutanasiaa on esiintynyt aikojen saatossa, millä tavoin sitä on entisaikaan harjoitettu ja mitä siitä on ajateltu. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään eutanasian laillisuuteen ja laillistamiseen liittyviä kysymyksiä Suomessa ja käsittelen ohessa myös itsemurhaa. Näissä pohdinnoissa esiin nousevat erilaiset lait ja oikeudet, kuten perustuslaki ja ihmisoikeudet. Käsittelen työssäni paljon myös elämänloppuvaiheen hoitoja, kuten saattohoitoa ja palliatiivista hoitoa, koska ne on usein nähty paremmaksi vaihtoehdoksi eutanasialle. Näiden elämän loppuvaiheen hoitojen on nähty olevan hyviä hoitomuotoja, koska niiden avulla voidaan lievittää kuolevan kipuja sekä kärsimystä ja antaa kuolevalle arvokasta elinaikaa. Nämä hoidot on monesti mielletty hyviksi myös omaisten näkökulmasta, koska ne voivat parhaimmassa tapauksessa lähentää kuolevan ja omaisten välejä ja antaa aikaa lähestyvän kuoleman hyväksymiselle. Eutanasian laillistamisesta puhuttaessa esiin nousee vahvasti kysymys eutanasian eettisyydestä. Etiikka on keskeisessä osassa hoidon laillisista edellytyksistä päätettäessä. Eutanasian laillistamista koskevissa keskusteluissa keskiöön nousevat termit etiikka, moraali ja arvot, koska eutanasia ei koske pelkästään potilasta, vaan sillä on myös vaikutuksia koko yhteiskuntaan. Eutanasiaa käsiteltäessä esiin nousee luonnollisesti myös ihmiselämän rajallisuus eli kuolema. Ihmiset ovat käsittäneet kuoleman eri tavoin riippuen ajasta, paikasta ja kulttuurista. Se, että ihminen kuolee on edellyttänyt muulta yhteisöltä toimenpiteitä. Yhteisöillä on ollut omia rituaalejaan kuolemaa edeltävälle ajalle ja ajalle kuoleman jälkeen. Näitä rituaaleja on siirretty myös seuraavalle sukupolvelle. Merkittävä käänne tapahtui kuitenkin 1900-luvulla, kun kuolema siirtyi sairaaloihin. Tällöin kuoleminen tapahtumana muuttui ja samaten kuolemaan kuuluvat rituaalit ammattimaistuivat.
-
(2023)Tutkielma keskittyy ristiriitaan vihreän siirtymän ja saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvien oikeuksien toteutumisen välillä. Useat kansainväliset sopimukset, muun muassa YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, sekä YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva julistus turvaavat saamelaisten itsemääräämisoikeutta sekä oikeutta harjoittaa ja ylläpitää kulttuuriaan, johon kuuluvat myös perinteiset elinkeinot, kuten poronhoito. Samalla ilmastonmuutos vaatii uusiutuvan energian määrän lisäämistä. Tuulivoimaa pidetään yhtenä tärkeimpänä uusiutuvan energian tuotantomuotona. Tuulivoimaprojekteilla on kuitenkin todettu olevan merkittäviä vaikutuksia poronhoidon harjoittamiseen projektien eri vaiheissa rakentamisesta energiantuotantoon. Tutkielman ensimmäinen osa keskittyy tuulivoiman ja poronhoidon väliseen konfliktiin. Tutkielmassa tarkastellaan, salliiko kiireellinen vihreän energian tarve tasapainottelua vihreän siirtymän ja saamelaisten oikeuksien toteutumisen välillä, kun arvioidaan, loukkaako tuulivoimaprojekti saamelaisten kulttuurisia oikeuksia KP-sopimuksen 27 artiklan perusteella. Tutkielman toinen osa keskittyy saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomen järjestelmässä. Oikeus osallistua saamelaisten asioihin vaikuttavaan päätöksentekoon on tärkeä osa saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Tutkielmassa selvitetään saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumista tuulivoimaa koskevan päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan vaikutuksia, joita alkuvuonna 2023 kaatuneella hallituksen esityksellä HE 274/2022 vp. olisi ollut saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumiseen kansainvälisten ihmisoikeuksien valossa huomioiden ihmisoikeusinstituutioiden ratkaisukäytännön. Tutkielmassa esiteltyjen argumenttien nojalla johtopäätöksinä esitetään ensinnäkin, että jonkinlainen tasapainottelu vihreän siirtymän ja poronhoitoon liittyvien oikeuksien välillä voi olla sallittua, jos kysymyksen katsotaan olevan perustavanlaatuisten oikeuksien välisestä arvioinnista. Keskenään tasapainoteltavat perustavanlaatuiset oikeudet olisivat tässä tapauksessa yhteiskunnan jäsenten oikeus hyvään ja terveelliseen ympäristöön sekä saamelaisten oikeus harjoittaa ja ylläpitää poronhoitoelinkeinoa. Tällainen tilanne voi kuitenkin olla kysymyksessä vain, jos tuulivoiman sijoittaminen alueelle, jossa sillä on vaikutuksia poronhoitoon, on välttämätöntä vihreän energian tuottamiseksi ja elinkelpoiseen ympäristöön liittyvän oikeuden toteuttamiseksi. Mikäli tuulivoimalle on löydettävissä sijainteja, jotka rajoittavat poronhoitoa vähemmän tai ei lainkaan, ei vihreän siirtymän tärkeydellä voi perustella KP-sopimuksen 27 artiklan turvaamien oikeuksien rajoittamista. Suomen järjestelmään liittyen esitetään, että saamelaisten osallistumisoikeudet poronhoitoon vaikuttavaa tuulivoimaa koskevaan päätöksentekoon eivät ole tasolla, jota saamelaisten kansainvälisten alkuperäiskansoja koskevien ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen vaatii. Ensinnäkin saamelaiskäräjälain 9 §:ssä säädetty velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa päätöksistä, jotka vaikuttavat saamelaisiin tai heidän oikeuksiinsa, koskee vain saamelaisten kotiseutualuetta. Lisäksi velvoite näyttää toteutuvan vaihtelevasti ja paikoin riittämättömällä tavalla. Muulla osalla poronhoitoaluetta, jolla yli 75 % paliskunnista sijaitsee, neuvotteluvelvoite perustuu poronhoitolain 53 §:ään, jonka mukaan velvoite on vain valtion viranomaisilla ja soveltuu vain valtion omistamaa maata koskevaan päätöksentekoon. Poronhoitolain velvoite näyttää painottavan oikeutta elinkeinoon ja takaa saman turvan saamelaisten lisäksi myös alkuperäiskansaan kuulumattomille poronhoitoa harjoittaville henkilöille, eikä siis heijasta riittävällä tavalla saamelaisten alkuperäiskansa-asemaan liittyviä kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuja oikeuksia. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökulmien perusteella esitetään, että saamelaiskäräjälain uudistamista koskevan hallituksen esityksen 274/2022 vp läpimenolla olisi ollut merkittäviä saamelaisten osallistumisoikeuksia edistäviä vaikutuksia. Tärkeimmät osallistumisoikeutta parantavat vaikutukset olisivat olleet kaikkien saamelaisten kulttuuriin ja perinteisiin elinkeinoihin vaikuttavien päätösten tuomisella esitetyn 9 §:n yhteistyö- ja neuvotteluvelvoitteen piiriin sekä neuvotteluvelvoitteen laajentamisella muun muassa kunnallisvaltuustoihin, jotka käyttävät merkittävää päätöksentekovaltaa maankäyttöä koskevissa asioissa.
-
(2023)Tutkielma keskittyy ristiriitaan vihreän siirtymän ja saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvien oikeuksien toteutumisen välillä. Useat kansainväliset sopimukset, muun muassa YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, sekä YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva julistus turvaavat saamelaisten itsemääräämisoikeutta sekä oikeutta harjoittaa ja ylläpitää kulttuuriaan, johon kuuluvat myös perinteiset elinkeinot, kuten poronhoito. Samalla ilmastonmuutos vaatii uusiutuvan energian määrän lisäämistä. Tuulivoimaa pidetään yhtenä tärkeimpänä uusiutuvan energian tuotantomuotona. Tuulivoimaprojekteilla on kuitenkin todettu olevan merkittäviä vaikutuksia poronhoidon harjoittamiseen projektien eri vaiheissa rakentamisesta energiantuotantoon. Tutkielman ensimmäinen osa keskittyy tuulivoiman ja poronhoidon väliseen konfliktiin. Tutkielmassa tarkastellaan, salliiko kiireellinen vihreän energian tarve tasapainottelua vihreän siirtymän ja saamelaisten oikeuksien toteutumisen välillä, kun arvioidaan, loukkaako tuulivoimaprojekti saamelaisten kulttuurisia oikeuksia KP-sopimuksen 27 artiklan perusteella. Tutkielman toinen osa keskittyy saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomen järjestelmässä. Oikeus osallistua saamelaisten asioihin vaikuttavaan päätöksentekoon on tärkeä osa saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Tutkielmassa selvitetään saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumista tuulivoimaa koskevan päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan vaikutuksia, joita alkuvuonna 2023 kaatuneella hallituksen esityksellä HE 274/2022 vp. olisi ollut saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumiseen kansainvälisten ihmisoikeuksien valossa huomioiden ihmisoikeusinstituutioiden ratkaisukäytännön. Tutkielmassa esiteltyjen argumenttien nojalla johtopäätöksinä esitetään ensinnäkin, että jonkinlainen tasapainottelu vihreän siirtymän ja poronhoitoon liittyvien oikeuksien välillä voi olla sallittua, jos kysymyksen katsotaan olevan perustavanlaatuisten oikeuksien välisestä arvioinnista. Keskenään tasapainoteltavat perustavanlaatuiset oikeudet olisivat tässä tapauksessa yhteiskunnan jäsenten oikeus hyvään ja terveelliseen ympäristöön sekä saamelaisten oikeus harjoittaa ja ylläpitää poronhoitoelinkeinoa. Tällainen tilanne voi kuitenkin olla kysymyksessä vain, jos tuulivoiman sijoittaminen alueelle, jossa sillä on vaikutuksia poronhoitoon, on välttämätöntä vihreän energian tuottamiseksi ja elinkelpoiseen ympäristöön liittyvän oikeuden toteuttamiseksi. Mikäli tuulivoimalle on löydettävissä sijainteja, jotka rajoittavat poronhoitoa vähemmän tai ei lainkaan, ei vihreän siirtymän tärkeydellä voi perustella KP-sopimuksen 27 artiklan turvaamien oikeuksien rajoittamista. Suomen järjestelmään liittyen esitetään, että saamelaisten osallistumisoikeudet poronhoitoon vaikuttavaa tuulivoimaa koskevaan päätöksentekoon eivät ole tasolla, jota saamelaisten kansainvälisten alkuperäiskansoja koskevien ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen vaatii. Ensinnäkin saamelaiskäräjälain 9 §:ssä säädetty velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa päätöksistä, jotka vaikuttavat saamelaisiin tai heidän oikeuksiinsa, koskee vain saamelaisten kotiseutualuetta. Lisäksi velvoite näyttää toteutuvan vaihtelevasti ja paikoin riittämättömällä tavalla. Muulla osalla poronhoitoaluetta, jolla yli 75 % paliskunnista sijaitsee, neuvotteluvelvoite perustuu poronhoitolain 53 §:ään, jonka mukaan velvoite on vain valtion viranomaisilla ja soveltuu vain valtion omistamaa maata koskevaan päätöksentekoon. Poronhoitolain velvoite näyttää painottavan oikeutta elinkeinoon ja takaa saman turvan saamelaisten lisäksi myös alkuperäiskansaan kuulumattomille poronhoitoa harjoittaville henkilöille, eikä siis heijasta riittävällä tavalla saamelaisten alkuperäiskansa-asemaan liittyviä kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuja oikeuksia. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökulmien perusteella esitetään, että saamelaiskäräjälain uudistamista koskevan hallituksen esityksen 274/2022 vp läpimenolla olisi ollut merkittäviä saamelaisten osallistumisoikeuksia edistäviä vaikutuksia. Tärkeimmät osallistumisoikeutta parantavat vaikutukset olisivat olleet kaikkien saamelaisten kulttuuriin ja perinteisiin elinkeinoihin vaikuttavien päätösten tuomisella esitetyn 9 §:n yhteistyö- ja neuvotteluvelvoitteen piiriin sekä neuvotteluvelvoitteen laajentamisella muun muassa kunnallisvaltuustoihin, jotka käyttävät merkittävää päätöksentekovaltaa maankäyttöä koskevissa asioissa.
-
(2021)Tiivistelmä: Itsemääräämisoikeus on perustuslain 7 §:än sisältyvä perusoikeus, jonka rajoittaminen on sallittu vain laissa säädetyin perustein. Kemiallinen rajoittaminen on dementoituvien henki-löiden hoidossa tunnistettu ilmiö, millä tarkoitetaan psyykenlääkkeiden käyttöä, jonka ainoana tarkoituksena on hillitä potilaan liikkumista, käyttäytymistä tai muuta toimintaa. Tutkielman tarkoitus on selvittää dementoituvan henkilön itsemääräämisoikeuden kemiallista rajoittamista oikeudellises-ta näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: miten itsemääräämisoikeus ulottuu dementoituvan henkilön lääkehoitoon, miten oikeudellisessa sääntelyssä ja oikeuskäytännössä tulkitaan kemiallisen rajoittamisen ilmiötä ja mitä oikeussuojakeinoja dementoituvalla henkilöllä on käytössään perusteettomaan kemialliseen rajoittamiseen liittyen. Tutkimusmenetelmänä on ongelmakeskeinen lainoppi, minkä avulla voidaan esimerkiksi tuottaa tietoa voimassaolevan oikeuden sisällöstä, osoittaa lainsäädännön puutteellisuus ja antaa tulkintakannanottoja. Tutkielman keskeisinä lähteinä ovat lait ja asetukset, Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, lain esityöt, eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut, oikeuskirjallisuus ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvät soft law -asiakirjat. Tutkielman johtopäätöksenä on, että dementoituvan henkilön itsemääräämiskyvyn ollessa alentunut, lääkehoitoa koskevissa hoitopäätöksissä korostuu itsemääräämiskyvyn arviointi, sijaispäättäjän rooli ja aikaisemmin ilmaistu hoitotahto. Dementoituvan henkilön yhtäaikainen oikeus erityiseen suojaan aiheuttaa tasapainoilua itsemääräämisoikeuden ja suojaamisen periaatteiden välillä. Dementoituviin kohdistuvassa kemiallisen rajoittamisen ilmiössä on oikeudellisen arvioinnin perus-teella kysymys sosiaalihuoltolain mukaisesta kemiallisesta kaltoinkohtelusta tai tahdosta riippumattomasta lääkitsemisestä, jota koskeva lainsäädäntö on puutteellinen. Dementoituvien henkilöiden kemiallinen kaltoinkohtelu hoidossa on ihmisarvon vastaista, mutta ei täytä lähtökohtaisen hoidollisen luonteensa vuoksi ihmisoikeussopimuksen 3 artiklalle asetettua loukkauskynnystä. Keskeisimmät jälkikäteiset oikeussuojakeinot dementoituvan henkilön kemiallisen kaltoinkohtelun ja tahdonvastaisen lääkitsemisen tilanteissa ovat hoivayksikön johdolle osoitettu muistutus sekä valvontaviranomaisille tai laillisuusvalvojille osoitettu kantelu.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.
-
(2020)Ikääntyvien taloudelliset asiat ja heidän oma kykynsä huolehtia taloudellisista asioista on yksi sosiaaliitomen merkittävistä työllistäjistä. Eläketulojen pienuus tuottaa vaikeuksia suoriutua arjesta ja se luo osaltaa suurta henkistä painetta ikääntyvän arkeen, se voi lisätä velkaantumista ja jopa asunnottomuutta. Sosiaalityössä kohdataan ikääntyviä, jotka syystä tai toisesta ajautuvat jatkuvaan täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen piiriin. Kelan perustoimeentulotuki ei riitä kattamaan arkipäivän kustanuksia oman eläkkeen lisänä. Edunvalvonnan yhtenä tehtävänä on olla turvaamassa ja selkeytämässä ikääntyneen taloudellista tilannetta ja osaltaan olla suojaamassa häntä siitä, ettei taloudellinen tilanne pahene entisestään. Sosiaalityö on usein järestämässä edunvalvontaa ikääntyville ihmisille. Tutkimukseni tarkoitus on löytää vastauksia siihen, miten yleinen edunvalvonta vaikuttaa ikääntyvän arkeen, itsemääräämisoikeuteen sekä miten hän kokee yleisen edunvalvonnan toimivan omalla kohdallaan. Tutkimus toteutetaan haastatteluiden kautta, josta kerätty aineisto käsitellään ja siitä pyritään löytämään vastauksia tutkimuskysymyksiin. Tärkeää on saada yleisen edunvalvonnan piirissä olevan ikääntyvän henkilön oma ääni kuuluviin, mitä hän ajattelee ja miten hän kertoo oman näkemyksensä yleisestä edunvalvonnasta. Tulososiossa käydään lävitse Kuinka päämieht kokevat yleisen edunvalvonnan ja onko siitä ollut heille apua arjen pyörittämisessä, sekä, miten edunvalvonta on vaikuttanut heidän arkeensa. Pääsääntöisesti tuloksista voidaan päätellä, että edunvalvovonnalle on tarvetta, koska oma kyky huolehtia omista asioistaan on heikentynyt. Myös yhteydenpito edunvalvojaan nousi esille tutkimusaineistosta selkeästi. Yhteydenpidon vaikeutta tai hankaluutta pidettiin merkityksellisenä, tiedon kulun vaikeus ja yhteydenpidon vaikeus oli yhteinen tekijä haatateltavilla. Pienet käyttövarat myös herättivät keskustelua, joka tuotti vastauksia myös siihen miten arki päämiehillä sujuu. Arjessa elämistä pidettiin rutiininomaisena ja se, että eläkkeelle jääminen toi mukanaan sosiaalista eristäytymistä ja ongelmia sosiaalisten suhteiden rakentamiseen. Edunvalvonta kuitenkin nähtiin taloudellisten asioiden järjestäjänä myönteisesti, vaikkakin negatiivisuutta ilmeni juuri käyttövarojen pienuudessa. Kuitenkin yleiselle edunvalvonnalle oltiin myötämielisiä, sillä haastateltavien mielestä se on auttanut ja tukenut heitä selviytymään arjestaan. Tutkielma tuotti tietoa siitä, miten yleisessä edunvalvonnassa olevat kokevat sen vaikuttavan heidän omaan elämäänsä.
-
(2020)Ikääntyvien taloudelliset asiat ja heidän oma kykynsä huolehtia taloudellisista asioista on yksi sosiaaliitomen merkittävistä työllistäjistä. Eläketulojen pienuus tuottaa vaikeuksia suoriutua arjesta ja se luo osaltaa suurta henkistä painetta ikääntyvän arkeen, se voi lisätä velkaantumista ja jopa asunnottomuutta. Sosiaalityössä kohdataan ikääntyviä, jotka syystä tai toisesta ajautuvat jatkuvaan täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen piiriin. Kelan perustoimeentulotuki ei riitä kattamaan arkipäivän kustanuksia oman eläkkeen lisänä. Edunvalvonnan yhtenä tehtävänä on olla turvaamassa ja selkeytämässä ikääntyneen taloudellista tilannetta ja osaltaan olla suojaamassa häntä siitä, ettei taloudellinen tilanne pahene entisestään. Sosiaalityö on usein järestämässä edunvalvontaa ikääntyville ihmisille. Tutkimukseni tarkoitus on löytää vastauksia siihen, miten yleinen edunvalvonta vaikuttaa ikääntyvän arkeen, itsemääräämisoikeuteen sekä miten hän kokee yleisen edunvalvonnan toimivan omalla kohdallaan. Tutkimus toteutetaan haastatteluiden kautta, josta kerätty aineisto käsitellään ja siitä pyritään löytämään vastauksia tutkimuskysymyksiin. Tärkeää on saada yleisen edunvalvonnan piirissä olevan ikääntyvän henkilön oma ääni kuuluviin, mitä hän ajattelee ja miten hän kertoo oman näkemyksensä yleisestä edunvalvonnasta. Tulososiossa käydään lävitse Kuinka päämieht kokevat yleisen edunvalvonnan ja onko siitä ollut heille apua arjen pyörittämisessä, sekä, miten edunvalvonta on vaikuttanut heidän arkeensa. Pääsääntöisesti tuloksista voidaan päätellä, että edunvalvovonnalle on tarvetta, koska oma kyky huolehtia omista asioistaan on heikentynyt. Myös yhteydenpito edunvalvojaan nousi esille tutkimusaineistosta selkeästi. Yhteydenpidon vaikeutta tai hankaluutta pidettiin merkityksellisenä, tiedon kulun vaikeus ja yhteydenpidon vaikeus oli yhteinen tekijä haatateltavilla. Pienet käyttövarat myös herättivät keskustelua, joka tuotti vastauksia myös siihen miten arki päämiehillä sujuu. Arjessa elämistä pidettiin rutiininomaisena ja se, että eläkkeelle jääminen toi mukanaan sosiaalista eristäytymistä ja ongelmia sosiaalisten suhteiden rakentamiseen. Edunvalvonta kuitenkin nähtiin taloudellisten asioiden järjestäjänä myönteisesti, vaikkakin negatiivisuutta ilmeni juuri käyttövarojen pienuudessa. Kuitenkin yleiselle edunvalvonnalle oltiin myötämielisiä, sillä haastateltavien mielestä se on auttanut ja tukenut heitä selviytymään arjestaan. Tutkielma tuotti tietoa siitä, miten yleisessä edunvalvonnassa olevat kokevat sen vaikuttavan heidän omaan elämäänsä.
-
(2024)Tämä maisterintutkielma käsittelee itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuuksia ilmaista itseään ja vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin omissa asiakkuuksissaan sosiaalihuollon palveluissa. Suomen lainsäädännön mukaan asiakasta täytyy kuulla häntä koskevissa päätöksissä sosiaalihuollon palveluissa, ja tämä oikeus koskee myös sosiaalihuollon asiakkaana olevia lapsia. Esimerkiksi kehitysvammat sekä erilaiset sairaudet ja neurologisen kehityksen häiriöt voivat vaikuttaa lapsen kykyyn ilmaista itseään tavallisen suullisen vuorovaikutuksen keinoin hänen asioitaan hoitaville aikuisille tai kykyyn ymmärtää puhetta. Tärkeä itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten palveluyksikkö on vammaispalvelut, mutta heillä on usein asiakkuuksia myös muihin sosiaalihuollon palveluihin. Toteutin tutkielman haastattelemalla eri tavoin kehitysvammaisten tai muulla tavoin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia heidän kokemuksistaan sosiaalipalveluissa asioimisesta. Tavoitin haastateltavani potilas- ja asiakasjärjestöjen kautta sekä eri tavoin vammaisten lasten vanhempien Facebook-ryhmistä. Toteutin tutkimuksen laadullisena analyysina. Haastattelin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia muun muassa siitä, millä tavalla sosiaalihuollon ammattihenkilö on ottanut lapsen huomioon tai kuullut lapsen mielipiteitä asiakkuuksien aikana, huoltajien hyvistä ja huonoista kokemuksista sosiaalihuollon ammattihenkilöiden kanssa asioimisesta, kokemuksista omien oikeuksien toteutumisesta, mahdollisuudesta olla yhteydessä omaan työntekijään ja muusta sosiaalihuollon tarjoamasta avusta. Tutkielman tulosten perusteella itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuus ilmaista itseään tai vaikuttaa omiin päätöksiinsä sosiaalihuollossa ei toteudu kovin hyvin. Useimmat haastateltavani kertoivat, että se ei toteudu juuri lainkaan. Haastatellut olivat tyytymättömiä sosiaalipalvelujen toimintaan sekä lapsen huomioimisen puutteisiin. Haastatellut pystyivät kuitenkin kertomaan, miten he kehittäisivät sosiaalipalvelujen työntekijöiden toimintaa ja millä tavalla he toivoisivat lapsen kuulemisen sujuvan paremmin. Monille haastatelluille lopulta kuitenkin tärkeämpää kuin se, miten heidän lapsensa pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa sosiaalihuollon palveluissa, oli se, kuinka paljon merkitystä heidän omilla toiveillaan on sosiaalipalvelujen tekemien ratkaisujen kannalta. Monet haastatellut ajattelivat, että tärkeintä on, että sosiaalihuollon työntekijät ottavat vakavasti huoltajien viestin ja toiveet.
-
(2024)Tämä maisterintutkielma käsittelee itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuuksia ilmaista itseään ja vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin omissa asiakkuuksissaan sosiaalihuollon palveluissa. Suomen lainsäädännön mukaan asiakasta täytyy kuulla häntä koskevissa päätöksissä sosiaalihuollon palveluissa, ja tämä oikeus koskee myös sosiaalihuollon asiakkaana olevia lapsia. Esimerkiksi kehitysvammat sekä erilaiset sairaudet ja neurologisen kehityksen häiriöt voivat vaikuttaa lapsen kykyyn ilmaista itseään tavallisen suullisen vuorovaikutuksen keinoin hänen asioitaan hoitaville aikuisille tai kykyyn ymmärtää puhetta. Tärkeä itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten palveluyksikkö on vammaispalvelut, mutta heillä on usein asiakkuuksia myös muihin sosiaalihuollon palveluihin. Toteutin tutkielman haastattelemalla eri tavoin kehitysvammaisten tai muulla tavoin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia heidän kokemuksistaan sosiaalipalveluissa asioimisesta. Tavoitin haastateltavani potilas- ja asiakasjärjestöjen kautta sekä eri tavoin vammaisten lasten vanhempien Facebook-ryhmistä. Toteutin tutkimuksen laadullisena analyysina. Haastattelin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia muun muassa siitä, millä tavalla sosiaalihuollon ammattihenkilö on ottanut lapsen huomioon tai kuullut lapsen mielipiteitä asiakkuuksien aikana, huoltajien hyvistä ja huonoista kokemuksista sosiaalihuollon ammattihenkilöiden kanssa asioimisesta, kokemuksista omien oikeuksien toteutumisesta, mahdollisuudesta olla yhteydessä omaan työntekijään ja muusta sosiaalihuollon tarjoamasta avusta. Tutkielman tulosten perusteella itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuus ilmaista itseään tai vaikuttaa omiin päätöksiinsä sosiaalihuollossa ei toteudu kovin hyvin. Useimmat haastateltavani kertoivat, että se ei toteudu juuri lainkaan. Haastatellut olivat tyytymättömiä sosiaalipalvelujen toimintaan sekä lapsen huomioimisen puutteisiin. Haastatellut pystyivät kuitenkin kertomaan, miten he kehittäisivät sosiaalipalvelujen työntekijöiden toimintaa ja millä tavalla he toivoisivat lapsen kuulemisen sujuvan paremmin. Monille haastatelluille lopulta kuitenkin tärkeämpää kuin se, miten heidän lapsensa pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa sosiaalihuollon palveluissa, oli se, kuinka paljon merkitystä heidän omilla toiveillaan on sosiaalipalvelujen tekemien ratkaisujen kannalta. Monet haastatellut ajattelivat, että tärkeintä on, että sosiaalihuollon työntekijät ottavat vakavasti huoltajien viestin ja toiveet.
-
(2015)The purpose of this study is to describe the thoughts that the catering staff, nurses and elderly people have about successful mealtime, the fulfilment of self-determination and power-relations in institutional food service. The theoretical framework for this study is based on the idea of mealtimes as a homelike situation and the positive influences it has on the quality of life (Nijs, et al., 2006). Social aspect is also considered to be part of successful mealtime (Holm, 2001) as well as the possibility to have emotionally evoking food (Suominen & Jyväkorpi, 2012). The definition of self-determination is based on the ethical views and principles of law. Power-relations are viewed through Ylva Mattsson Sydner's dissertation (2002), which is based on investigating power-relations in Swedish elderly care. Power-relations are also viewed from other aspects it has in elderly care. Data collection method is as semi-structured theme-based-interview. Twelve people participated in the interview. The analysis of the research was done by content-analysis. The theoretical philosophy of the research was loosely based on phenomenology-hermeneutics which meant that in this research all the participants' experiences were considered to be equal. Successful mealtime included factors related to the atmosphere and social interactions between elderly people. Food had to be tasty and nurses requested more meals that were based on the resident's wishes. Nurses also mentioned they hoped to reduce the time-orientation that elderly people seemed to have. In general the feeling of rush was hoped to be reduced. Elderly people felt they could not carry-out self-determination per se, whereas nurses and catering staff felt it was possible. The catering staff seemed to have the most power in determining what kind of meals are offered in the institutions. The least power was indicated to the group that the interviewee was representing. The responsibility of developing the catering in the institutional care was pointed out through macro- and microlevels. Parliament, social welfare and health care, city, the management of the institution, the catering staff in the institutions as well as the nurses and the elderly were seen as responsible of the development.
-
(2015)The purpose of this study is to describe the thoughts that the catering staff, nurses and elderly people have about successful mealtime, the fulfilment of self-determination and power-relations in institutional food service. The theoretical framework for this study is based on the idea of mealtimes as a homelike situation and the positive influences it has on the quality of life (Nijs, et al., 2006). Social aspect is also considered to be part of successful mealtime (Holm, 2001) as well as the possibility to have emotionally evoking food (Suominen & Jyväkorpi, 2012). The definition of self- determination is based on the ethical views and principles of law. Power-relations are viewed through Ylva Mattsson Sydner’s dissertation (2002), which is based on investigating power-relations in Swedish elderly care. Power- relations are also viewed from other aspects it has in elderly care. Data collection method is as semi-structured theme-based-interview. Twelve peo-ple participated in the interview. The analysis of the research was done by content-analysis. The theoretical philosophy of the research was loosely based on phenomenology- hermeneutics which meant that in this research all the participants’ experiences were considered to be equal. Successful mealtime included factors related to the atmosphere and social interactions between elderly people. Food had to be tasty and nurses requested more meals that were based on the resident’s wishes. Nurses also mentioned they hoped to reduce the time-orientation that elderly people seemed to have. In general the feeling of rush was hoped to be reduced. Elderly people felt they could not carry- out self-determination per se, whereas nurses and catering staff felt it was possible. The catering staff seemed to have the most power in determining what kind of meals are offered in the institutions. The least power was indicated to the group that the interviewee was representing. The responsibility of developing the catering in the institutional care was pointed out through macro- and microlevels. Parliament, social welfare and health care, city, the management of the institution, the catering staff in the institutions as well as the nurses and the elderly were seen as responsible of the development.
-
(2020)Tutkielman tarkoitus on tuottaa tietoa sekä muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudesta että sen toteutumisesta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on dualistinen, kaksikärkinen: ensimmäisessä tutkimustehtävässä selvitetään itsemääräämisoikeuden olemusta, sen alaa ja ulottuvuutta oikeustieteellisessä kontekstissa lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa sekä tehdään rajanvetoa sallitun ja hylättävän intervention välillä. Toinen tutkimustehtävä on tutkia, miten muistisairaan vanhuksen autonomia reaalielämässä toteutuu hänen itsensä ja hänen läheisensä kokemana. Tutkimus on toteutettu yhdistämällä kahta eri tutkimusmetodia: lainopillista metodia selvitettäessä voimassa olevia oikeusnormeja ja niiden soveltamista sekä empiiristä, laadullista tutkimusmetodia tutkittaessa itsemääräämisoikeuden toteutumista reaalielämässä. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kokemuksia on kartoitettu yksilöllisesti toteutettuna teemahaastatteluna. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu ja haastatteluaineisto on analysoitu abduktiivisesti. Lähtökohta muistisairaan itsemääräämisoikeudelle on, että vaikka muistisairaus on etenevä, neurologinen sairaus, muistisairaan autonomia ei pääty diagnoosin saamiseen. Toimintakyvyn heiketessä autonomia kaventuu asteittain, mutta oikeutta tehdä itsenäisiä ja itseään koskevia päätöksiä tulee kunnioittaa ja tukea niin pitkään kuin mahdollista. Itsemääräämisoikeuden olemusta on pohdittu erilaisten autonomian määritelmien avulla. Koska tutkielma liittyy vanhuusoikeuden alaan, myös itsemääräämisoikeuteen liittyvät, vanhuusoikeuden keskeiset käsitteet on selvitetty oikeuskirjallisuutta apuna käyttäen. Perinteisen individualistisen autonomian rinnalla käsitellään relationaalista autonomiaa, ja relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettua päätöksentekoa, joka mahdollistaa muistisairaan päätösten tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun oma toimintakyky ei riitä alentuneen kognition vuoksi. Haastattelututkimuksen tuloksia on havainnollistettu purkamalla litteroitua materiaalia haastateltujen autenttiseksi puheeksi. Tällä tietoisella valinnalla on haluttu antaa haastatelluille se, mikä heille kuuluu: ihmisen yksilöllinen ääni. Samasta syystä haastatelluille henkilöille on annettu nimet, joskin keksityt - tunnistamisen välttämiseksi. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa oli, että muistisairas ei voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan, jos hän ei ole tietoinen itsemääräämisoikeutensa olemassaolosta ja oikeuksiinsa pääsemisen instrumenteista. Tutkimuksessa keskiöön nousi erityisesti kolme asiaa: ensiksi, että lakisääteiset neuvontapalvelut eivät toimi tavalla, joka turvaisi muistisairaiden vanhusten oikeuden oikeaan ja oikea-aikaiseen tietoon heitä koskevissa oikeudellisissa ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi, että relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettu päätöksenteko on luonteva toimintamalli läheisissä relaatioissa ja kolmanneksi, että yksin asuvat, perheettömät muistisairaat ovat joka suhteessa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Lainsäädännöllisiä kehityskohteita ovat itsemääräämisoikeuslain säätäminen sekä tuettua päätöksentekoa koskevien pykälien lisääminen jo olemassa olevaan lainsäädäntöön. Myös "omaisköyhyyden" ratkaiseminen kolmatta sektoria apuna käyttäen voisi olla selvittämisen arvoista pyrittäessä parantamaan kaikkein haavoittuvimmassa olevien, perheettömien muistisairaiden vanhusten asemaa.
-
(2020)Tutkielman tarkoitus on tuottaa tietoa sekä muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudesta että sen toteutumisesta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on dualistinen, kaksikärkinen: ensimmäisessä tutkimustehtävässä selvitetään itsemääräämisoikeuden olemusta, sen alaa ja ulottuvuutta oikeustieteellisessä kontekstissa lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa sekä tehdään rajanvetoa sallitun ja hylättävän intervention välillä. Toinen tutkimustehtävä on tutkia, miten muistisairaan vanhuksen autonomia reaalielämässä toteutuu hänen itsensä ja hänen läheisensä kokemana. Tutkimus on toteutettu yhdistämällä kahta eri tutkimusmetodia: lainopillista metodia selvitettäessä voimassa olevia oikeusnormeja ja niiden soveltamista sekä empiiristä, laadullista tutkimusmetodia tutkittaessa itsemääräämisoikeuden toteutumista reaalielämässä. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kokemuksia on kartoitettu yksilöllisesti toteutettuna teemahaastatteluna. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu ja haastatteluaineisto on analysoitu abduktiivisesti. Lähtökohta muistisairaan itsemääräämisoikeudelle on, että vaikka muistisairaus on etenevä, neurologinen sairaus, muistisairaan autonomia ei pääty diagnoosin saamiseen. Toimintakyvyn heiketessä autonomia kaventuu asteittain, mutta oikeutta tehdä itsenäisiä ja itseään koskevia päätöksiä tulee kunnioittaa ja tukea niin pitkään kuin mahdollista. Itsemääräämisoikeuden olemusta on pohdittu erilaisten autonomian määritelmien avulla. Koska tutkielma liittyy vanhuusoikeuden alaan, myös itsemääräämisoikeuteen liittyvät, vanhuusoikeuden keskeiset käsitteet on selvitetty oikeuskirjallisuutta apuna käyttäen. Perinteisen individualistisen autonomian rinnalla käsitellään relationaalista autonomiaa, ja relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettua päätöksentekoa, joka mahdollistaa muistisairaan päätösten tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun oma toimintakyky ei riitä alentuneen kognition vuoksi. Haastattelututkimuksen tuloksia on havainnollistettu purkamalla litteroitua materiaalia haastateltujen autenttiseksi puheeksi. Tällä tietoisella valinnalla on haluttu antaa haastatelluille se, mikä heille kuuluu: ihmisen yksilöllinen ääni. Samasta syystä haastatelluille henkilöille on annettu nimet, joskin keksityt - tunnistamisen välttämiseksi. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa oli, että muistisairas ei voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan, jos hän ei ole tietoinen itsemääräämisoikeutensa olemassaolosta ja oikeuksiinsa pääsemisen instrumenteista. Tutkimuksessa keskiöön nousi erityisesti kolme asiaa: ensiksi, että lakisääteiset neuvontapalvelut eivät toimi tavalla, joka turvaisi muistisairaiden vanhusten oikeuden oikeaan ja oikea-aikaiseen tietoon heitä koskevissa oikeudellisissa ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi, että relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettu päätöksenteko on luonteva toimintamalli läheisissä relaatioissa ja kolmanneksi, että yksin asuvat, perheettömät muistisairaat ovat joka suhteessa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Lainsäädännöllisiä kehityskohteita ovat itsemääräämisoikeuslain säätäminen sekä tuettua päätöksentekoa koskevien pykälien lisääminen jo olemassa olevaan lainsäädäntöön. Myös "omaisköyhyyden" ratkaiseminen kolmatta sektoria apuna käyttäen voisi olla selvittämisen arvoista pyrittäessä parantamaan kaikkein haavoittuvimmassa olevien, perheettömien muistisairaiden vanhusten asemaa.
-
(2021)Lapsen näkemyksille ja siten hänen suostumukselleen terveydenhuollon toimenpiteistä päätettäessä on annettava hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukainen painoarvo. Kyselytutkimusten perusteella osa lääkäreistä on vastannut arvioivansa lasten päätöksentekokykyä vain harvoin. Toisten tutkimusten mukaan lapset kokevat erittäin tärkeäksi sen, että he tulevat kuunnelluksi terveydenhuollon tilanteissa. Kehitystason mukaisen päätöksentekokyvyn toteutuminen on tärkeää lapsille itselleen, mutta se on tärkeää myös kansainvälisten velvoitteiden nojalla. Tutkielmassani tarkastelen lapsipotilaan suostumukselle annettavaa merkitystä Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Vaikka kaikki kolme Pohjoismaata ovat säätäneet samansuuntaisesti lapsen osallistumisoikeuksista, löytyy sääntelystä myös olennaisia eroja etenkin alaikäisen potilaan aseman osalta. Tarkastelen tutkielmassani oikeusjärjestysten yhtäläisyyksiä sekä eroavaisuuksia lapsipotilaan suostumukselle annettavaan painoarvoon liittyen, ja pyrin etsimään käytännön elämää helpottavia ohjenuoria lapsen kehitystason arvioimiseksi. Käsittelen tutkielmassani lisäksi sitä, voiko lapsi tehdä päätöstä hengenpelastavan hoidon antamatta jättämisestä tai miten alaikäisen asema eroaa täysi-ikäisen asemasta tahdosta riippumattomasta psykiatrisesta hoidosta päätettäessä. Tutkielmani tavoitteena on kiinnittää huomiota alaikäisen potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomessa, ja Ruotsin sekä Tanskan vastaavan lainsäädännön ja ohjeistusten tulkintaa käyttäen toivon, että voin osoittaa lapsen itsemääräämisoikeuden arviointiin työkaluja tulevaisuutta varten.
-
(2023)Lastensuojelulle on ominaista lapsen osallisuuden ja suojelun välillä tasapainotteleminen. Suomessa lastensuojelu voi puuttua erittäin vahvalla tavalla lasten itsemääräämisoikeuteen. Erityinen huolenpito on lastensuojelun kaikkein viimesijaisin rajoitustoimenpide, jota voidaan järjestää huostaanotetuille ja laitoksiin sijoitetuille yli 12-vuotiaille nuorille enimmillään 90 vuorokauden ajan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sosiaalityöntekijät perustelevat erityisen huolenpidon päätösasiakirjoissa nuoren sijoittamista erityisen huolenpidon jaksolle. Tutkielman aineisto koostuu erään kunnan lastensuojelussa laadituista erityisen huolenpidon päätöksistä ja niiden liitteenä olevista sosiaalityöntekijöiden lausunnoista. Tutkielman analyysi on toteutettu aineistolähtöisesti, eli analyysiyksiköt on valittu aineistosta tutkimuksen tarkoituksen ja tehtävänasettelun mukaisesti. Analyysimenetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysia. Vaikka analyysi on toteutettu sisällönanalyysin keinoin, niin päätösasiakirjoja tarkastellaan Fairclough’n kolmiulotteisen mallin mukaisesti kolmella eri tasolla, jotka ovat kuvaamisen, tulkinnan ja selittämisen tasot. Tarkemmin tutkielmassa siis kysytään miten sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet nuorten taustatekijöitä; mitkä sosiaalityöntekijöiden tekemät tulkinnat ovat johtaneet erityisen huolenpidon jaksoon; ja millaisia selityksiä erityisen huolenpidon päätösten taustalta löytyy. Tutkielman aineistona toimineet sosiaalityöntekijöiden laatimat päätösasiakirjat ovat keskeisiltä perusteluiltaan varsin yhtenäisiä. Päätösasiakirjoissa korostuu erityisen huolenpidon viimesijaisuus ja välttämättömyys. Päätösteksteissä oli havaittavissa kehitys kahden vuoden aikajaksolla, jolloin päätöksentekokäytännöt kyseisen kunnan erityisen huolenpidon päätöksissä yhdenmukaistuivat. Tarkastelun kohteena olleista asiakirjoista löytyy lainmukaiset perusteet erityisen huolenpidon jaksoille. Päätösasiakirjoissa sosiaalityöntekijät pyrkivät kattavasti argumentoimaan, miksi erityinen huolenpito, sen jatkaminen tai sen lopettaminen on nuoren tilanteessa välttämätöntä. Perusteluiden kannalta ensimmäiset päätökset erityisestä huolenpidosta näyttivät olevan kattavimpia. Lopettamispäätöksistä oli luettavissa, että nuorten tilanteiden vakautumisesta ei oltu täysin varmoja, mutta työskentelyn ajateltiin saavuttaneen niin hyvä lopputulos kuin kyseisen nuoren kohdalla oli lain määrittämässä aikataulussa mahdollista. Tutkielman perusteella erityinen huolenpito noudattaa tietynlaista logiikkaa, jonka tarkoituksena on edetä vahvasta kontrollista intensiivisen työskentelyn kautta kevyempään kontrolliin ja nuoren omaan motivaatioon ja sitoutumiseen. Tutkielman tarkastelussa keskeisin havainto on, että sosiaalityöntekijöiden esittämät perusteet nuorten erityisen huolenpidon jaksolle sijoittamiselle kytkeytyvät olennaisesti lapsen etuun. Erityisen huolenpidon jaksolle sijoittamisen hetkellä lapsen oikeus suojeluun, hoivaan ja turvaan nähdään olennaisempana kuin ajatuksen siitä, että lapsen tulee saada osallistua ja vaikuttaa. Päätöstekstien perusteella erityisen huolenpidon jaksoilla tavoiteltiin monen nuoren kohdalla tilanteen pysäyttämistä ja rauhoittamista sekä nuoren itseään vaarantavan käytöksen katkaisemista. Erityisen huolenpidon jaksoilla katsottiin olevan edellytykset vastata monenlaisiin, todella vaikeisiin ja moniulotteisiin ongelmiin, kuten aggressiivisuuteen, päihteiden käyttöön, psyykkisiin ongelmiin, itsetuhoisuuteen ja karkailuun. Erityisen huolenpidon viimesijaisuudesta huolimatta sen toivottiin luovan nuorelle edellytyksiä turvalliseen, ikätasoiseen ja tasapainoiseen arkeen.
Now showing items 1-20 of 36