Browsing by Subject "jatkosota"

Tämä maisterintutkielma käsittelee kansallissosialistisen Saksan propagandavaikuttamisen keinoja sekä propagandan sisältöjä sota-ajan Helsingissä vuosina 1940–1944. Vaikuttamisen keinojen ja propagandan sisältöjen tutkimisen ohella tutkielmassa keskitytään laajempaan suomalaisten ja saksalaisten välisen kanssakäynnin tarkasteluun sota-ajan Helsingissä sekä pyritään havainnoimaan maailmansodan yleistilanteen vaikutuksia Saksan Suomeen ohjaamassa propagandavaikuttamisessa. Tutkielman erityispiirteenä on lähteiden moninaisuus, käsittäen sekä kirjallisia että kuvallisia esityksiä. Tutkimuskirjallisuuden ohella tutkimusaineisto muodostuu sotavuosina julkaistuista suomalaisista sanomalehtiaineistoista, aikalaispäiväkirjoista sekä mielialaraporttien koosteista. Kirjallisen aineiston ohella tutkielmaa varten on rajatusti valikoitunut kuvallisia esityksiä visualisoimaan propagandan eri muotoja. Tutkimuskirjallisuuden sekä käytettävissä olevan tutkimusaineiston kautta tutkielmassa pystytään paikantamaan saksalaisia propagandatuotteita sekä niiden ilmenemismuotoja sota-ajan Helsingissä. Tutkimus selvittää propagandatutkimuksen perinteisiä tutkimusmenetelmiä hyödyntäen, mitä erilaisia propagandatuotteita saksalaiset loivat käytettäviksi, näytettäväksi ja koettavaksi sota-ajan Helsingissä. Lisäksi tutkielmaa varten on laadittu aineiston analyysityökalu, yhteistoiminnallisen viestinnän analyysikehikko. Menetelmää hyödyntäen pyritään luomaan kokonaiskuva siitä, miten suomalaiset ja saksalaiset harjoittivat vuorovaikutuksellista kanssakäyntiä. Tutkielman analyysiosuus pyrkii myös osoittamaan, miten maailmansodan yleistilanne vaikutti saksalaiseen propagandaan sekä suomalais-saksalaiseen yhteistoimintaan. Tutkielmasta selviää, että keskellä sotatilaa erityisesti pehmeisiin asiasisältöihin kiedotut saksalaiset propagandatuotteet levisivät myös Helsinkiin palvellen Saksan propagandistista etua mielialojen muokkaustyössä.

Tutkimuksen kohteena on Svensk Botten -niminen viikkolehti, joka edusti suomenruotsalaisessa lehdistössä selvästi oikeistolaista maailmankuvaa. Lehti ilmestyi vuosina 1937 - 1944. Tässä tutkimuksessa tarkasteluaika on rajattu jatkosodan 20 ensimmäiseen kuukauteen (heinäkuu 1941 - helmikuu 1943). Tutkimuksen kohteena on se, minkälainen kuva Neuvostoliitosta välittyi Svensk Bottenin kirjoituksista jatkosodan alkuvaiheessa. Svensk Bottenin kuva Neuvostoliitosta oli hyvin kielteinen. Sen keskeisiä elementtejä olivat torjuva suhtautuminen kommunistiseen järjestelmään ja kielteinen asennoituminen venäläisiin kansallisuutena. Kommunistiseen järjestelmään kohdistuvassa kritiikissä tuotiin ensisijaisesti esille sen väkivaltaisuus, pyrkimys levittää valtapiiriään voimakeinoin sekä hallita valtansa alla eläviä ihmisiä terrorin avulla. Myös kommunistisen talousjärjestelmän tehottomuutta ja marxilaisen ideologian moraalittomiksi katsottuja piirteitä arvosteltiin. Svensk Bottenissa venäläisvastainen argumentaatio oli kaksijakoista. Yhtäältä venäläisiä pidettiin laiskoina, aloitekyvyttöminä ja kollektiivisuuteen taipuvaisena kansana. Toisaalta taas korostettiin heidän taipumustaan jatkuvaan alueelliseen laajentumiseen aktiivisen valloituspolitiikan kautta. Svensk Bottenin kirjoittelussa jälkimmäinen aspekti korostui enemmän, sillä sotapropagandassa olennaisempaa on uhkakuvien luominen kuin vastustajan halveksiminen. Suurin osa Svensk Bottenin kirjoittajista suhtautui venäläisiin hyvin kielteisesti. Kuitenkin lehden kirjoittajien välillä on havaittavissa selviä eroja venäläisvastaisten kannanottojen jyrkkyydessä. Siksi tässä tutkimuksessa on nostettu tarkastelun kohteeksi kahden keskeisen kirjoittajan, päätoimittaja Herman Gummeruksen ja toimitussihteeri Eric Fockin, maailmankuva. Eric Fock oli omaksunut kansallissosialistisen maailmankuvan, ja tämä näkyi selvästi hänen kirjoituksissaan rasistisena asenteena. Gummeruksen kannanotot olivat jonkin verran maltillisempia kuin Fockin, vaikka Gummerustakin voi pitää melko vahvasti venäläisvastaisena. Svensk Bottenissa ilmenevän venäläisvastaisuuden juuria tarkasteltaessa huomioidaan myös ulkomailta tulleet ideologiset vaikutteet. Tässä suhteessa kansallissosialistisella Saksalla on oma roolinsa, mutta vielä keskeisemmäksi nousevat ruotsalaisten nationalistien (muun muassa Harald Hjärne, Adrian Molin ja Rütger Essén) 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana esittämät näkemykset venäläisistä. Varsinkin päätoimittaja Gummeruksen ajatusmaailmaan oli ruotsalaisten nationalistien käsityksillä ollut suuri vaikutus. Vaikka Svensk Bottenissa oli havaittavissa selvää venäläisvastaisuutta, ei lehti kuitenkaan ollut kategorisesti slaavilaisvastainen. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii se, kuinka myönteisessä sävyssä Svensk Bottenissa pohdittiin ajatusta Ukrainan kansakunnan itsenäisyydestä. Lehden ukrainalaismielisyyttä selittää se, että päätoimittaja Gummeruksella oli jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta periytyvät läheiset yhteydet ukrainalaisiin maanpakolaisiin.

Tutkimukseni käsittelee Ruotsiin lähetettyjen sotalasten muistoja sekä kokemuksia heidän palattua Suomeen sotien jälkeen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten sotalapset muistavat nyt omia kokemuksiaan sotien jälkeisestä ajasta, ja miten ympäristö- ja kielimuutokset ovat vaikuttaneet heihin myöhemmin elämässä. Tutkimuksen aihe on unohtunut monelta tai käsittelee usealle täysin tuntematonta aihealuetta. Siitä syystä sen taltiointi on erittäin tärkeää, varsinkin koska haastateltavien omat kokemukset ovat vahvasti läsnä ja henkilökohtaisia. Tutkimus koostuu tutkimuslomakkeeni kyselyyn vastanneiden kahdeksan sotalapsen muistoista ajastaan sotalapsena. Haastateltavat kävivät Ruotsissa koulua tai olivat aloittamassa koulun ennen Suomeen palaamistaan. Näin ollen heillä kaikilla oli ruotsi vahvempana kielenä sieltä palatessaan. Tutkimuksen taustana ja haastattelutulosten tukena käytin aikaisempaa tutkimusmateriaalia lapsen kehityksestä, traumoista, kielellisestä kehityksestä, pedagogiikasta sekä talvi- ja jatkosotaan liittyvistä tapahtumista. Tutkimuksen perusteella haastateltavien sotalasten muistot koulunkäynnistä ovat pääasiassa positiivisia. Heille kielen vaihtaminen tuotti vaikeuksia, ja siitä syystä suurin osa muutti opintojen jälkeen takaisin Ruotsiin tai muihin Pohjoismaihin. Tutkimus osoittaa myös sen, että vaikka sotalasten siirrot Ruotsiin olivat suurimmaksi osaa onnistuneita, on myös tapauksia missä näin ei ollut, ja tätä on sotien jälkeisinä vuosina uutisoinnissa peitelty. Ruotsista palanneiden lasten jälkihoito oli myös puutteellista, eikä heille järjestetty koulussa tai sen ulkopuolella riittävää tukea kielen tai muun trauman hoidossa. Kielitaidon puuttuminen sekä biologisten vanhempien ja sisarusten etääntyminen sotien jälkeen oli myös syy siihen, miksi haastateltavista seitsemän kahdeksasta asuu tällä hetkellä Ruotsissa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen jatkosodan aikaista Puolustusvoimien viihdytystoimintaa. Rintamalla viihdytys tuli tarpeeseen nostattamaan mielialoja. ja ratkaisemaan asemasodan aiheuttamaa vapaa-ajan ongelmaa, joka viljeli joukkoihin levottomuutta ja sotaväsymystä. Aikarajaukseni on 1941–1945 välisinä vuosina. Aineistonani toimii Puolustusvoimien viihdytystoimiston kirjeenvaihtoaineisto, sekä rintamalehti Hakkapeliitan valikoidut julkaisut. Tutkimusmenetelmäni on dokumenttianalyysi, unohtamatta lähdekritiikkiä ja kontekstualisointia. Ensin lähden tarkastelemaan, kuinka armeijan johto käsitti viihteen vaikuttavan miehistön mielialaan. Tässä keskityn viihdytyksen eri muotoihin, kuten ulkopuolisen tahon tuottamaan viihteeseen, sekä omatoimiseen viihteeseen. Tutkin näiden muotojen onnistumisia ja haasteita, jotka vaikuttivat paljon niiden tehoon ja näin myös mielialoihin. Toisena näkökulmana tarkastelen viihdytyksen sisällön heijastamia korkean ja matalan kulttuurin piirteitä ja jännitteitä. Nämä heijastuvat yleensä esitettyjen toiveiden ja kritiikin kautta. Kolmanneksi tutkin taiteilijoiden asemaa viihdytysjoukoissa. Katson myös, millaista kritiikkiä taiteilijat kohtasivat, ja mistä se saattoi johtua. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että viihdytys otettiin positiivisesti vastaan, ja sen vaikutukset mielialoihin katsottiin pääosin hyviksi. Mielialoihin vaikutti enemmin se, oliko viihdytyskiertueita tai muun tyyppistä viihdytystä saatavilla. Usein saattoi olla, että kiertueet eivät saavuttaneet kaikkia tarvitsijoita, tai muu viihdytysvälineistö oli huonossa kunnossa. Kulkuyhteydet ja etäisyys olivat tekijöitä, jotka vaikuttivat viihdytyksen saatavuuteen ja näin myös mielialoihin. Niin matalan ja korkealla kulttuurilla voitiin katsoa olevan sama päämäärä: auttaa selviämään sodasta. Näin pyrittiin säilyttämään silti tasapaino viihteellisen ja vakavan ohjelman välillä. Taiteilijoiden työ viihdytysjoukoissa oli henkisesti ja fyysisesti haastavaa. Aina taiteilijoita ei ollut tarpeeksi, joka vaikutti siihen, että viihdytys ei saavuttanut kaikkia tarvitsijoita, viihdytyksen laatu kärsi, ja jo olemassa olevat esiintyjät väsyivät kovan kysynnän paineen alla. Silti osa taiteilijoista koki viihdytystyön merkittäväksi. Myös reservistä värvättiin osaavia viihdytysjoukkoihin, ja heistä löytyi monia osaajia. Voidaankin sanoa, että viihdytystoiminta jatkosodan aikana todella oli Suomen puolustusvoimien salainen ase, joka pyrki parhaansa mukaan edistämään joukkojen mielialoja.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläistä marttatoimintaa jatkosodan aikana. Tavoitteena on selvittää, millaista Marttaliiton alaisen Helsingin Marttayhdistyksen toiminta oli sodan ja sen sanelemien poikkeusolojen aikana, sekä toisaalta tarkastella tätä toimintaa ohjanneita ideologisia ja ulkoisia voimia. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoituivat Helsingin Marttayhdistyksen vuosikertomukset vuosilta 1941–1944. Näitä asiakirjoja tarkastellaan tutkimuksessa historiantutkimukselle luonteenomaisen aineistolähtöisen lähestymistavan keinoin sekä aineisto- ja teorialähtöisen sisällönanalyysin työkaluja soveltaen. Teorialähtöistä sisällönanalyysiä varten tähän tutkielmaan valikoituivat maternalismin ja korporatismin näkökulmat, joiden muodostamaa viitekehystä hyödynnettiin tutkimusaineistosta ilmenneen marttatoiminnan tarkasteluun. Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta voidaan tunnistaa tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella kolme keskeistä kokonaisuutta, jotka määrittivät helsinkiläistä marttatyötä jatkosodan aikana. Ensimmäinen näistä muodostui yhdistyksen alaisista kerhoilloista sekä ruohonjuuritasolla tehtävästä, nimenomaan martoille kohdistetusta opetus- ja virkistystoiminnasta. Tällainen järjestetty ohjelma mahdollisti rivijäsenien marttaharrastuksesta kiinni pitämisen myös poikkeusoloissa. Lisäksi kerhoissa toteutettiin laajemmin yhteiskuntaan suunnattua huolto- ja avustustyötä. Toisen kokonaisuuden loi yhdistyksen tarjoama neuvontatyö, jonka välityksellä se pyrki tarjoamaan konkreettisin neuvoin apua niin jäsenilleen kuin muillekin helsinkiläisille. Stockmannin tavaratalon tiloissa järjestetyillä näyttelyillä oli erityisen näkyvä rooli helsinkiläisten marttojen suorittamassa neuvontatyössä. Niiden kautta Helsingin Marttayhdistys pystyi tarjoamaan suurelle yleisölle apua pula-ajan ja tuotantokamppailun aiheuttamien vaikeuksien selättämiseen kaupunkiolosuhteissa. Kolmas kokonaisuus muodostui Marttakoulun tekemästä työstä sekä koulun yhteyteen vuonna 1941 perustetusta kotitaloudellisesta neuvonta-asemasta. Alun perin kotiapulaiskouluna alkunsa saanut Marttakoulu koki kurssitoiminnan uudistumisen ja valtion laajentuneen tuen myötä merkittäviä muutoksia jatkosodan aikana. Koulun merkitystä helsinkiläisille korosti sinne avattu neuvonta-asema, josta käsin Martat pystyivät tarjoamaan keskitettyä neuvontatyötä ympäri vuoden. Suoritetun analyysin pohjalta voidaan todeta, että Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta oli tunnistettavissa sekä maternalismin että korporatismin merkkejä. Marttaliikkeen äitiyden merkitystä korostanut ideologia näkyi sekä naisten ja äitien kotien piirissä tekemän työn huomioimisessa että laajemmin yhteiskunnallisena äitiytenä tulkittavana huolenpitona. Korporatistiset piirteet puolestaan kuvastuivat niissä tavoissa, joilla martat itse tukivat valtiovallan intressejä sekä toisaalta niissä marttojen työmuodoissa, joihin valtio suuntasi taloudellista tukea ja ohjausta.

Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.

When Finland occupied East Karelian territories in Soviet Union during The Continuation War (1941 1944) Finnish people had also to take care of the inhabitants of the occupied East Karelia. For example there was a lack of clothes and shoes during the wartime. In order to facilitate clothing situation and to provide more opportunities to work for women, Finnish people founded some workshops in East Karelia. Workshops also helped to collect East Karelian craft products. One of the workshops was founded in the city of Olonets in October 1941 and it was in operation until June 1944. This workshop is the subject of this thesis. The aim of this thesis is to find out with the microhistorical approach what kind of functions the workshop of Olonets had during The Continuation War and who worked in the workshop. In this thesis I also examine women's crafts in the Olonets workshop and their meaning during the wartime. I collected the material of this thesis from different places. In February 2010 I interviewed Talvikki Lausala, the leader of the Olonets workshop, who worked in the Olonets from May 1942 to June 1944. From the Virkki Käsityömuseo I looked for objects which have been made in the workshop of Olonets. Tyyne-Kerttu Virkki collected crafts from the East Karelia when she was working in the area and in the workshop from 1941 to 1944. Archive material I found from the Finnish National archive and from the archive of the Tyyne-Kerttu Virkki -Foundation. East Karelian women and girls who were not able to do anything else came to work in the Olonets workshop. If women could not go to work outside of home, they had an option to do the same crafts at home. There were three Finnish women, Tyyne-Kerttu Virkki, Talvikki Lausala and Sofi Nyrkkö, who worked and led in the workshop of Olonets. In addition to the workshop, there was a dress maker's atelier in which clothes were made to order and soldiers uniforms were repaired, a small museum and a shop to sell products of the workshop. Craft products were also exported to Finland. Courses were organized in which Finnish women taught East Karelian crafts.

Itsehallinnollisella Ahvenanmaalla oli pitkä historia demilitarisoituna alueena. Saarimaakunnalle ei saanut perustaa suojeluskuntia, jotka olivat aseistautuneita maanpuolustusjärjestöjä. Ahvenanmaalaiset olivat sitoutuneita neutraaliuteen ja itsehallintoon, ja he olivat lähes yksimielisesti vastustaneet Suomen ja Ruotsin suunnitelmia saariryhmän linnoittamiseksi 1930-luvulla. Talvisota loi kuitenkin tilanteen, jossa Ahvenanmaa oli uhattuna, jolloin myös ahvenanmaalaiset osallistuivat vapaaehtoisina maanpuolustukseen ja sitä avustavaan työhön. Tavoitteena on valaista ahvenanmaalaisten naisten tekemää avustustyötä talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 ja sitä ympäristöä, jossa he tätä työtä tekivät. Sodan alettua Ahvenanmaalle perustettiin kodinturvajoukkoja ja näitä avustamaan järjestäytyi kodinturvanaisosastoja. Käytännössä ne tekivät samaa työtä kuin suojeluskunnat ja lotat sillä erotuksella, että niitä ei saanut käyttää saariryhmän ulkopuolella, ja joukot oli hajotettava sodan loputtua. Välirauhan myös rakennetut linnoitukset purettiin. Jatkosodan alettua Ahvenanmaalle perustettiin omat Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirit. Aiheesta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta. Erik Tudeerin artikkeli Ålands hemvärn kertoo talvisodan kodinturvastajoukoista, mutta se ei kosketa jatkosodan aikaa. Kodinturvanaisista hän kirjoittaa vain lyhyesti. Tutkielman pääaineiston muodostavat Kansallisarkiston Lotta Svärd -kokoelma ja tutkielmaa varten haastateltiin kahta ahvenanmaalaista lottatyttöä. Pia Olssonin lottatutkimukset ovat tärkeässä osassa suhteuttaessa Ahvenanmaan lottia valtakunnalliseen kontekstiin. Mikrohistoriallinen näkökulma näkyy tutkielmassa haastattelujen ja säilyneiden kirjeiden kautta. Ne tuovat esiin ahvenanmaalaisten naisten työtä ja kokemuksia sotien aikana. Mukana olleet naiset pitivät huolta lastenkodista ja tekivät myös muuta huoltotyötä puolustusvoimien auttamisen lisäksi. Lottia oli myös komennuksilla sekä Ahvenanmaalla että itärintamalla. Tutkielmassa käy ilmi jatkuva jännite saarivaltakunnan asemassa Suomen ja Ruotsin välisenä alueena, joka koki olevansa ruotsalainen, mutta oli osa Suomea. Myös muissa Pohjoismaissa perustettiin lottiin verrattavia järjestöjä, ja jopa Ahvenanmaan lottapiirin puheenjohtaja oli syntyjään ruotsalainen. Lottalu-paus sitoi silti isänmaan eli Suomen palvelukseen. Vaikka kodinturvanaiset ja lotat näennäisesti tekivät samaa työtä, oli näiden kahden ero monille ahvenanmaalaisille hyvin merkittävä. Osallistuminen suojeluskuntiin ja lottiin jäi noin puolet pienemmäksi kuin talvisodan aikaisiin kodinturvajoukkoihin ja -naisiin. Julius Sundblomin hallitsema mielipideilmasto ja enemmistö ahvenanmaalaisista vastusti lottatoimintaa suojeluskuntien sotilaallisen luonteen takia, joka näkyi etenkin sotilaspoikatoiminnassa. Toinen osa ahvenanmaalaisia sen sijaan näki lottajärjestön luonnollisena jatkumona kodinturvanaisille.

Jo jatkosodan ensimmäisenä syksynä 1941 alkoi suomalaisissa joukoissa ilmetä kurinpidollisia ongelmia, joita ratkottiin sotatuomioistuimissa. Niissä käsitellyt tapaukset liittyivät karkuruus- ja kuuliaisuusrikoksiin. Syksyn aikana tuomittiin seitsemän kuolemanrangaistusta, joista kaksi johti teloitukseen. Tutkielmassa kysyn, miten ja miksi näihin kuolemanrangaistuksiin päädyttiin. Toisaalta selvitän, olivatko kurin ylläpitoon keskeisesti liittyneiden säännösten tulkintakäytännöt vakiintuneet ja miten säännöksiä sovellettiin tarkastelun kohteena olevissa sotatuomioistuimissa. Kysymykset sisältävät pohdinnan tuomioistuinten riippumattomuudesta sekä sotatuomareiden työhön vaikuttaneista tekijöistä. Tutkielma on oikeushistoriallinen, ja se kuuluu historiallisen lainopin alaan. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää myös, että tuomioistuimien toimintaa ja sotilasrikoslainsäädäntöä tarkastellaan poliittisen historian ja sotahistorian kontekstissa. Tutkielmassa oikeudellinen tarkastelu nähdään osana tutkimusajankohdan yhteiskunnallisia tapahtumia ja keskusteluja. Kohdennan tarkasteluni kolmeen Karjalan armeijaan kuuluneeseen sotatoimiyhtymään, jotka ovat 5. divisioona, 7. divisioona ja 11. divisioona. Kahden ensimmäisen sotatoimiyhtymän kenttä- ja pikaoikeuksissa tuomittiin vuonna 1941 sotilasrikoksista langetetut kuolemanrangaistukset. Sen sijaan 11. divisioonan kenttäoikeudessa käsiteltyjen karkuruus- ja kuuliaisuusrikosten määrä jäi keskimääräistä alhaisemmaksi, eikä siellä siis myöskään tuomittu yhtään kuolemanrangaistusta. Näin divisioonan kenttäoikeus muodostaa mielenkiintoisen vertailukohteen tutkielman kahdelle muulle tarkastelun kohteena olevalle sotatoimiyhtymälle. Divisioonan mielenkiintoa lisää edelleen se, että sen kenttäoikeuden puheenjohtajan, varatuomari Paavo Alkion päiväkirjat on myöhemmin julkaistu. Tutkielman keskeisen arkistoaineiston muodostavat saatavilla olevat tarkasteltavien sotatoimiyhtymien kenttäoikeusaineistot, kuten rangaistus- ja tuomioluettelot, asiakirjavihot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat. Aineistoa on laajennettu tarvittaessa myös suojeluskuntapiirien kenttäoikeuksien sekä sotaylioikeuden materiaaleihin. Aineisto osoittaa, että kenttäoikeudet ja niiden sotatuomarit joutuivat tekemään päätöksiä ristipaineessa, jossa yhtäällä vaikutti rikosoikeuden legaliteettiperiaate ja toisaalla armeijan huoli rangaistuksen yleisestävän vaikutuksen heikkenemisestä eli näkemyksestä, jonka mukaan velvollisuuksien laiminlyönti ei johtanut riittäviin seuraamuksiin. Tarkasteltavissa tapauksissa sotatuomareiden reaktiot sotilaiden esittämiin vaatimuksiin vaihtelivat. Kuolemanrangaistukseen päätymisen kynnystä nostivat näyttöön liittyvät vaatimukset mutta myös suomalainen rikosoikeudenhoito, jossa ei oltu nähty sijaa kuolemanrangaistukselle. Puhuttelu ja suostuttelu olivatkin oikeudenhoitoa yleisempi tapa ratkoa ongelmia. Voidaankin nähdä viitteitä sille, että kahden teloitukseen johtaneen kuolemanrangaistuksen taustalla on vaikuttanut armeijan tarve kurinpitoon, jolloin kyseisen pikaoikeuden riippumattomuus on saattanut vaarantua.