Browsing by Subject "julkisuusdiplomatia"

Tutkielma käsittelee Venäjän Suomen suurlähetystön toteuttamaa julkisuusdiplomatiaa vuosien 2012–2020 välisenä aikana. Venäjän julkisuusdiplomatian äskeishistoriaa tutkitaan Venäjän Suomen-suurlähetystön Twitter-tililtä sisällönanalyysin ja teemoittelun keinoin. Tutkielmassa tarkastellaan suurlähetystön tuottamaa Twitter-viestintää julkisuusdiplomatiana sekä analysoidaan sitä tutkimuskirjallisuutta vasten. Tutkielmassa julkisuusdiplomatia ymmärretään valtiollisten toimijoiden viestinnäksi, jonka päämääränä ovat kyseisen maan ulkopoliittiset tavoitteet. Empiirisen aineiston muodostavat suurlähetystön Twitter-tili sekä Venäjän Suomen-suurlähettilään julkiset esiintymiset. Analyysin tuloksena käy ilmi sosiaalisen median keskeinen rooli julkisuusdiplomatiassa. Lisäksi selviää millaista julkisuusdiplomatiaa Venäjä harjoittaa Suomessa sekä mitkä ovat sen tavoitteet. Lähestymistapa havainnollistaa julkisuusdiplomatian jatkuvuuksia Itä-Ukrainan sodan sekä kiristyvän maailmanpoliittisen tilanteen ympärillä. Tutkielma osoittaa, että Venäjä pyrkii edistämään julkisuusdiplomatiansa avulla omaa vaikutusvaltaansa sekä ulkopoliittisia tavoitteitaan. Tärkeimpinä tutkimustuloksina käy ilmi, että Suomi ei ole merkittävä kohde Venäjän julkisuusdiplomatiassa. Venäjän tavoitteena on ylläpitää hyviä naapuruussuhteita ja samalla sitoa Suomi vaikutuspiirinsä taloudellisen ja arktisen yhteistyön sekä energiapolitiikan avulla. Venäjä ei julkisuusdiplomatiansa avulla pyri suoraan vaikuttamaan Suomen politiikkaan tai päätöksentekoon, joskin sen toiveena on Suomen pitäminen sotilaallisesti liittoutumattomana. Hyvä naapuruus on Venäjän Suomeen suunnatun julkisuusdiplomatian keskeisimpiä diskursseja. Se juontaa juurensa jo YYA-Suomen ajalta, joka muodostaa Venäjälle edelleen suhteiden ihannetilan. Hyvän naapuruuden voidaan tulkita vallitsevan niin kauan kuin Venäjän intressit huomioidaan päätöksenteossa. Julkisuusdiplomatiaa voidaan tulkita myös informaatiovaikuttamisena, jonka avulla pyritään heikentämään toisen valtion sisäistä tilaa. Itä-Ukrainan sodan aktiivisessa vaiheessa 2014–2015 myös Venäjän mediasota oli kiivaimmillaan. Tämä heijastui myös Suomeen suunnatussa julkisuusdiplomatiassa. Itä-Ukrainan sodan lisäksi tutkielman aikavälille sijoittuvat vuoden 2015 pakolaiskriisi sekä turvapaikanhakijoiden välineellistäminen, kuten osa myös niin sanotun lapsikiistan (venäläislasten huostaanotot Suomessa) vaiheista. Periodin päätösvuodelle mahtuvat myös koronaepidemian alkuvaiheet. Maisterintutkielma tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella sekä tulkita mitkä ovat tuolloin olleet Venäjän pyrkimykset.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tässä maisterintutkielmassa pyritään tuomaan näkökulmaa siihen, minkälainen Suomi–Neuvostoliitto-seuran rooli oli kulttuurivaihdossa vuosina 1960–1969, ja vaikuttiko vuonna 1960 solmittu kulttuurivaihtosopimus Suomen roolin muuttumiseen kulttuurivaihdon osapuolena passiivisesta aktiivisemmaksi. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihtoa tarkastellaan pehmeän vallan teoreettisesta viitekehyksestä. Kulttuurivaihtoa tarkastelen nimenomaan aikakauden musiikkivaihdon avulla. Ennen musiikin ajateltiin olevan absoluuttista, johon maalliset asiat eivät pystyneet vaikuttamaan. Nykyisin musikologisen tutkimuksen myötä on ymmärretty, että musiikki taidemuotona resonoi ympäröivänsä kanssa. Musiikin tulkitseminenkin on riippuvaista siitä, kuka sitä tulkitsee ja missä. Musiikkia on hyödynnetty politiikan välineenä, sekä käytetty yhteisöjen mobilisoinnissa ja pehmeän vallan välineenä. Musiikkia jaotellaan taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Tämän eron määritteleminen on merkittävä osa tutkielmaani, sillä se selittää kulttuurivaihdossa ilmenevää musiikkia, ja yhteisöjen ja valtioiden asenteita erilaisia musiikin muotoja kohtaan. Miksi taide- ja kansanmusiikki korostuivat 1960-luvun musiikkivaihdossa, kun taas populaarimusiikki loisti poissaolollaan. Musiikkivalintoihin liittyy poliittisia valintoja, ja ne näkyivät etenkin Neuvostoliiton kulttuurivaihdossa esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliiton johto määritteli, minkälaisen taiteen kuluttaminen maassa oli hyväksyttävää. Tämä näkyi siinä, minkälaisia taiteilijaryhmiä Neuvostoliitto lähetti maastaan ulos, ja vastavuoroisesti vastaanotti sisään. Suomi–Neuvostoliitto-seuran historian eritteleminen ja kuljettaminen mukana läpi Suomen kylmän sodan historian tärkeimpien vaiheiden on tässäkin tutkimuksessa tärkeää. SNS oli organisaationa suurin kulttuurivaihdon toimija suomalaisella kentällä, ja sen rooli vain vahvistui kulttuurivaihtosopimuksen myötä. Käyn tutkielmassani läpi SNS:n arkistoja, tutkien etenkin taiteilijavaihtoa, kirjeenvaihtoa, sekä erilaisia sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkielman johtopäätöksinä esittelen, että kulttuurivaihtosopimuksella voidaan väittää olleen kulttuurivaihtoa valtiollistava rooli, ja musiikkia hyödynnettiin julkisuusdiplomatiassa, pehmeän vallankäytön välineenä. 1970-luvulla suomalaisten yleinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli myötämielinen, johon SNS:llä saattoi olla osavaikutuksensa. Suomen vaikutusta Neuvostoliittoon 1960-luvun kulttuurivaihdossa ei pystytä tässä tutkielmassa erittelemään, mutta se voisi olla varteenotettava tutkimuskysymys jatkotutkimusta ajatellen.

Vuodesta 2016 lähtien monissa länsimaissa on käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua Venäjän valtion vaalivaikuttamisesta. Venäjän valtioon kytkeytyviä tahojen on usein nähty pyrkineen vaikuttamaan vaalien lopputuloksiin. Yksi Venäjän vaikuttamispyrkimysten pääkohteista on vaikuttanut olevan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Venäjä onkin asettautunut vahvaan vastakkainasetteluun Yhdysvaltojen kanssa ulkopoliittisissa asiakirjoissaan ja retoriikassaan jo noin 16 vuoden ajan. Näitä taustoja vasten tämän maisterintutkielman tavoitteena on osallistua tutkimuksen keinoin keskusteluun vaalivaikuttamisesta Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentinvaaleissa. Julkisuusdiplomatia ja ulkomaille suuntautuva propaganda ovat usean tutkimuksen mukaan Venäjän ulkopolitiikan työkaluja, joilla Venäjä pyrkii vaikuttamaan toisiin valtioihin varsinkin niiden kansalaisten kautta. Tutkielman aineiston lähde Russia Today (RT) on yksi merkittävin Venäjän valtioon kytkeytyvä ja ulkomaisille yleisöille suunnattu media. Tutkielman aineisto koostuu RT:n englanninkielisillä verkkosivuilla Yhdysvaltain presidentinvaalien demokraattien esivaalien aikaan 1.2.–4.3.2020 julkaistuista 139 tekstistä. Aineiston analyysiin käytettiin kehysanalyysiä, jota sovellettiin presidentinvaaliehdokkaiden mukaan teemoiteltuun aineistoon. Kehysanalyysissä pyrittiin tiivistämään eri presidentinvaaliehdokkaisiin liittyviä yleisimpiä kuvaus- ja tulkintatapoja eli kehyksiä. Tutkielman tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1) miten RT kehystää Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokkaat ja 2) miten RT:n kehystys asettuu suhteessa julkisuusdiplomatiaan ja propagandaan. Kehysanalyysin tuloksissa erottuu selkeimmin demokraattiehdokas Bernie Sandersin suuri esiintyvyys aineistossa sekä Sandersin ja muista demokraattiehdokkaista ja heidän tukijoistaan koostuvan joukon välille rakennettu jyrkkä vastakkainasettelu. Sanders on aineiston eniten kehystetty ehdokas. Sanders kehystetään vastapuoleksi demokraattijoukolle, jonka RT kuvaa ”demokraattieliittinä”. Niin kutsuttu demokraattieliitti yhdistetään RT:n kehystyksissä järjestelmällisesti vaalivilppiin, likaiseen poliittiseen peliin ja lukuisiin muihin negatiivisiin määreisiin. Tutkielman keskeisin johtopäätös on, että RT pyrki edistämään Bernie Sandersin valintaa demokraattien presidentinvaaliehdokkaaksi aineistoon sisältyvissä mediateksteissä. Sanders-kehys poikkesi vahvasti sisällöltään muiden demokraattiehdokkaiden kehyksistä. Sanders kuvattiin demokraattieliitin kohtuuttomien hyökkäysten uhrina ja kansasta välittävänä ehdokkaana. Muiden demokraattiehdokkaiden kuvaus sen sijaan säännönmukaisesti jopa pilkallista ja mustamaalaavaa. Donald Trump toimi RT:n rakentamissa kehyksissä lähinnä ”demokraattieliitin” kritisoinnin, pilkan ja mustamaalauksen eräänlaisena vahvistajana ja oikeuttajana. Aineistoni perusteella propagandan käsite soveltuu julkisuusdiplomatiaa paremmin RT:n teoretisoimiseen, vaikkakin propagandan käsitteeseen ja määrittelyyn sisältyy tutkimusmielessä haasteita. Julkisuusdiplomatia ei näytä erityisen soveltuvalta RT:n toiminnan määrittelyyn ainakaan aineistoni osalta, sillä se mielletään useimmiten sen harjoittajavaltion pyrkimykseksi brändätä oma maakuvansa myönteisemmäksi ja siihen lasketaan kirjallisuudessa harvemmin toisen valtion negatiiviseen valoon saattamista.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan yrityksiä julkisuusdiplomatian toimijoina ja maabrändien rakentajina. Julkisuusdiplomatialla tarkoitetaan ulkomaisille yleisöille suunnattua viestintää, jolla pyritään vaikuttamaan ulkomaisten sidosryhmien julkiseen mielipiteeseen siten, että se tukisi viestivän maan ulkopoliittisia tavoitteita. Maabrändäys on osa julkisuusdiplomatiaa ja se tarkoittaa tunnistettavan brändin luomista maalle, mikä vahvistaa sen kilpailukykyä. Yritysten roolin vahvistaminen molemmilla osa-alueilla on herättänyt kiinnostusta, sillä yrityksillä on todettu olevan suuri merkitys maan näkyvyyden ja siihen liittyvien mielikuvien kannalta. Toisaalta tiivis yhteistyö yritysten kanssa altistaa lähtömaan maineen yritysten mainekriiseille. Tutkielmassa tarkastellaan näitä yhteistyön hyötyjä ja haittoja kahden käytännön esimerkin avulla, joita ovat Nokian Bochumin tehtaan sulkeminen vuonna 2006 ja Metsä-Botnian Uruguayn sellutehdaskiista vuosien 2005–2007 aikana. Kyse on kahdesta yritystä koskevasta mainekriisistä, joissa sidosryhmien esittämä kritiikki kohdistui osittain myös Suomen valtiolle. Tutkielmaa varten haastateltiin yhdeksää maakuvatyön ja maineen ammattilaista, jotka työskentelivät tiiviisti tapausten parissa. Haastatteluissa oli kolme pääteemaa: yrityksen mainekriisin vaikutukset Suomen maakuvaan, yrityksen ja viranomaisten välinen yhteistyö mainekriisien ratkaisemisessa sekä yritysten rooli julkisuusdiplomatiassa ja maabrändäyksessä. Hyödynnetty analyysimenetelmä on argumentaatioanalyysi. Suurin osa haastateltavista argumentoi, että tapaukset vaikuttivat Suomen maineeseen, mutta kyse ei ollut merkittävistä mainekriiseistä. Pienemmän ryhmän mukaan kyse oli merkittävistä mainekriiseistä, mutta ne eivät pilanneet Suomen mainetta kokonaan. Haastateltavilla oli eriäviä näkemyksiä Suomen suurlähetystön aktiivisuudesta tapausten hoitamisessa ja siinä, kenen vastuulla mainekriisien ratkaiseminen oli. Viisi haastateltavista argumentoi, että suurlähetystö oli aktiivinen ja tämä oli hyvä asia, sillä kyse oli joko Suomen tai Suomen ja yrityksen yhteisestä mainekriisistä. Toisen ryhmän mukaan yritys hoiti yrityksen mainekriisin itse ja Suomen suurlähetystö tarjosi avuksi vain tukitoimintaa. Haastateltavat olivat yhtä mieltä siitä, että yrityksillä on suuri merkitys Suomen maakuvan kannalta, mutta maabrändäys tai julkisuusdiplomatia eivät ole niiden vastuulla. Haastateltavat suhtauivat siis varauksella ajatukseen yritysten roolin kasvattamiseen näillä osa-alueilla. Koska heidän näkemyksensä yritysten mainekriisien merkityksestä Suomen maineelle olivat eriäviä, edellyttää tämä aihepiiri lisätutkimusta.