Browsing by Subject "jumalallistaminen"

Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Tuomo Mannermaan erityisesti In ipsa fide Christus adest -tutkielmassa esiin tulevaa ajatusta Kristuksen ja ihmisen välille syntyvästä uniosta vanhurskauden perustana. Tutkielmassa selvitetään millainen tämä unio Mannermaan mukaan on, sekä mikä sen merkitys on ihmisen vanhurskauttamiselle ja pyhitykselle. Myös uskon syntyminen ja olemus ovat keskeisiä selvitettäviä asioita, sillä juuri usko saa aikaan vanhurskauden ja pyhityksen perustana olevan union. In ipsa fide Christus adest -tutkielman lisäksi lähteinä käytetään myös muuta Mannermaan uniota käsittelevää tuotantoa. Mannermaan ajattelu perustuu ensisijaisesti hänen Luther-tutkimuksissa tekemiinsä löytöihin ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen tulkintaan. Metodina tässä tutkielmassa käytetään systemaattista analyysiä. Taustaluvussa kaksi tarkastellaan luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon vanhurskauttamis- ja pelastusoppeihin liittyviä kysymyksiä. Tarkastelun pääpaino on siinä, kuinka Kristuksen ja ihmisen välille syntyvä unio tai Jumalan läsnäolo ihmisessä niiden mukaan ymmärretään. Myös Mannermaan unio-ajatukseen liittyvä näkemys ihmisen jumalallistamisesta eli theosiksesta on erityisesti ortodoksisuutta käsittelevän taustaluvun keskeinen teema. Näiden teemojen käsittely auttaa hahmottaan Mannermaan ajattelun ymmärtämisen kannalta olennaista forenssisen ja efektiivisen vanhurskauttamisopin eroa. Pääluvussa kolme käsitellään Mannermaan näkemystä uskon syntymisestä ja sen luonteesta. Siinä todetaan, että usko syntyy Jumalan ei-mihinkään kohdistuvan ja uutta luovan rakkauden vaikutuksesta. Jumalan sana sekä lakina että evankeliumina synnyttää uskon Pyhän Hengen vaikutuksesta. Usko on Jumalan lahja ja sen syntyminen jää loppujen lopuksi aina mysteeriksi. Jumalan antama uskon lahja ei ole ihmisen oman tahdon uudistuminen vaan läsnä oleva Kristus. Usko saa aikaan sen, että Kristus ja ihminen yhdistyvät ja muodostavat eräänlaisen uuden persoonan. Tämä uusi persoona eli uusi ihminen on uskon subjekti. Tämä voidaan ilmaista niin, että Kristus on uskon muoto. Uskon kautta ihminen jumalallistuu. Pääluvussa neljä käsitellään union luonnetta ja sen merkitystä vanhurskauttamiselle. Siinä todetaan, että uniota ei tule käsittää ihmisen ja Jumalan substanssien yhtymiseksi, vaan eräänlaiseksi teologisesti tai hengellisesti ymmärrettäväksi Kristuksen läsnäoloksi ihmisessä. Tämä läsnäolo on kuitenkin todellinen ja reaalinen, vaikka sen syvintä olemusta tai luonnetta ei voidakaan määritellä. Kristuksen reaalinen läsnäolo ihmisessä on välttämätöntä siksi, että vain siten voidaan taata vanhurskauttamisen ja pelastuksen objektiivisuus ja Kristus-keskeisyys sekä pyhityselämän kannalta välttämätön ihmisen todellinen muutos. Pääluvussa viisi käsitellään uskovassa alkanutta pyhityselämää ja uskon ja tekojen suhdetta ja vastataan tutkielman toiseen keskeiseen kysymykseen siitä, onko ihmisen teoilla eli pyhityksellä jokin osa vanhurskauttamisessa. Siinä todetaan, että pyhitys kuuluu vain ihmisen lähimmäissuhteeseen, eikä teoilla näin ollen ole mitään osaa ihmisen vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa. Ihmisen Jumala-suhde ei perustu ihmisessä alkaneeseen pyhityselämään vaan ihmisessä läsnä olevan Kristuksen ja hänen työnsä tähden hyväksiluettavaan vanhurskauteen. Teoissa usko realisoituu ja tulee todelliseksi. Teot ovat aina uskon tekoja.

Tarkastelen Athananasios Aleksandrialaisen käsitystä enkelien luonnosta ja olemuksesta. Tutkielmani päälähteitä ovat Athanasioksen teologisesti merkittävimpiin teoksiin kuuluvat: Oratio contra gentes, Oratio de incarnatione Verbi, Orationes Contra Arianos iii, De decretis Nicaenae synodi, Epistula ad episcopos Aegypti, Epistulae iv ad Serapionem, De synodis Arimini in Italia et Seleuciae in Isauria ja Epistula ad Epictetum. Teokset käsittelevät mm. luomisen teologiaa, kolminaisuusoppia ja soteriologiaa. Enkeleiden tarkastelu tässä kontekstissa tuo ontologisen näkökulman Athanasioksen angelologiaan, jota on aiemmin tutkittu pääasiassa Vita Antonin kautta asketismin näkökulmasta. Tutkielmani on kaksivaiheinen. Selvitän ensin, mitkä piirteet koskevat kaikkea luotua erotuksena Jumalasta ja miten kyseiset piirteet ilmenevät enkeleillä. Toisessa osiossa selvitän, mitkä piirteet erottavat enkelit muista luoduista ja tekevät niistä erityisiä. Olennaisimpana vertailukohtana on ihminen. Metodina tutkielmassani on systemaattinen analyysi, joka koostuu käsite-, väitelause- ja argumentaatioanalyysista. Lisäksi olen sijoittanut analyysin tulokset aikakauden filosofian ja kristillisen angelologian sekä athanasiostutkimuksen kontekstiin syventäen samalla analyysia. Enkeleitä yhdistää muihin luotuihin ajallisuus, muuttuvaisuus, runsaus, monimuotoisuus, sijainnillisuus ja täydellinen riippuvaisuus osallisuudesta Jumalaan. Nämä erottavat luotuja Jumalasta. Athanasioksen mukaan kaiken luodun on myös oltava ruumiillista pysyäkseen yksilöllisenä ja olemassa. Ruumis mahdollistaa vuorovaikutuksen muiden luotujen kanssa, kun taas Jumala ruumiittomana on vaikutuksista vapaa. Näin ollen enkeleidenkin on oltava ruumiillisia. Yhdistin enkelien ruumiin ihmissielun ruumiillisuuteen ilman näkyvää ruumista. Huomioin myös, että enkelit on ihmisten tapaan luotu Kuvan mukaan järjellisiksi. Athanasioksen mukaan tällainen elämä on ensisijaisesti enkelielämää, joten ominaisuudet, jotka kuuluvat kuvanmukaisuuden takia ihmissielulle, kuuluvat myös enkeleille. Keskeisin ero ihmisiin on ruumiin erilaisuus. Enkeli kykenee liikkumaan vapaammin, ottamaan erilaisia hahmoja ja kytkeytymään erilaisiin kappaleisiin. Enkelit ovat myös ihmistä vahvempia ja tiedollisesti kykenevämpiä. Keskeinen huomio on myös se, että eri enkeliluokat ovat Athanasioksen mukaan eri lajeja ja ne on alussa luotu sellaisiksi, kuin ne ovat. Tämä on vastakkainen näkemys Origeneelle, jonka mukaan enkeliluokat syntyvät kosmisen lankeemuksen perusteella. Lopuksi huomioin, että lankeamattomilla enkeleillä säilyy vastaavanlainen jumalalliseksi tekevä suhde Jumalaan, kuin ihmisilläkin olisi ollut ilman lankeemusta, ja tämä tekee enkeleistä jumalia Jumalan armosta.

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.