Browsing by Subject "jälkistrukturalismi"

Toukokuussa 2022 Suomi haki jäsenyyttä Pohjois-Atlantin liitto Natossa. Tämä oli seurausta siitä, että aiemmin saman vuoden keväällä Venäjä oli hyökännyt aiempaa suuremmalla voimalla Ukrainaan. Ukrainan sodan aiheuttama muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa oli nopea ja merkittävä. Suomi on perinteisesti vältellyt sotilaallista liittoutumista, varsinkin Natoon liittymistä, koska tämän on katsottu heikentävän liiaksi suhteita Venäjään. Nato-jäsenyyden kannattaminen on ollut suomalaisessa politiikassa arka aihe, jopa tabu. Silti valtaisa enemmistö kansanedustajista kannatti Natoon liittymistä. Tämä tutkielma selvittää, mikä kansanedustajia motivoi, kun he tekivät päätöstä Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tutkielma pohjautuu Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteoriaan sekä Jacques Lacanin psykoanalyyttiseen teoriaan. Aineistona on eduskunnan täysistunnon pöytäkirja maanantailta 16.5.2022, jolloin eduskunnassa käytiin lähetekeskustelu valtioneuvoston Nato-jäsenyyttä puoltavasta selonteosta. Pöytäkirja käsittää 208 puheenvuoroa, joihin on sovellettu sekä Laclaun ja Mouffen diskurssinalyysia että Jason Glynosin ja David Howarthin logics approachia. Tutkielma osoittaa, että Natoon liittymistä kannattaneet kansanedustajat priorisoivat nopeita päätöksiä ja yksimielisyyttä yli puoluerajojen. Heidän toimintaansa motivoivat ideologiset fantasiat, joissa Venäjä näyttäytyy uhkana Suomen turvallisuudelle ja Nato tarjoaa pelastuksen. Nämä fantasiat perustuivat yhtäläisyyden ketjulle, jossa Suomi ja Ukraina samaistetaan maina, jotka molemmat ovat joutuneet Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Naton liittymistä vastustaneet kansanedustajat eivät puolestaan onnistuneet luomaan selkeää viholliskuvaa, eikä heistä siksi muodostunut yhtenäistä poliittista liikettä. Naton vastustajien ideologisissa fantasioissa sotilasliiton jäsenyys tekee Suomesta ydinsodan osapuolen, mikä johtaa tuhoon.

Pro gradu -tutkielma käsittelee identiteettiä solidaarisuuden perustana identiteettipoliittisessa kontekstissa. Kysymystä käsitellään sekä käytännön poliittisella tasolla, että teoreettisesti. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys siitä, onko kollektiiviseen vähemmistöidentiteettiin perustuva solidaarisuus hyvä politiikan lähtökohta, jos tavoitteena on aidosti inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tutkimuskysymystä käsitellään feministisessä ja jälkistrukturalistisessa viitekehyksessä. Tutkielman teoreettisena perustana on Judith Butlerin teoria performatiivisesta sukupuoli-identiteetistä sekä Michel Foucault’n valta-analytiikka, joka muodostaa subjektiviteetin mahdollisuusehdot sosiaalisessa todellisuudessa. Tutkielmassa tehdään käsitteellinen erottelu yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin, sekä subjektin ja identiteetin käsitteisiin liittyvän olemusajattelun ja sosiaalisen rakentuneisuuden välillä. Tutkielmassa esitetään hypoteesi, että esimerkkinä käytetyn sukupuoli-identiteetin ohella performatiivisuuden teoria on tietyin ehdoin sovellettavissa myös muiden identiteettikategorioiden analysoimiseen. Tutkielmassa peilataan jälkimodernin subjektikäsityksen ja sen pohjalta ymmärretyn identiteetin muodostumisen suhdetta poliittisen liberaalin humanismin yksilökäsitykseen, vapaaseen tahtoon, determinismiin ja toimijuuteen. Tutkielmassa yhdistetään teoreettinen viitekehys käytännön poliittiseen tasoon, ja tuodaan esiin Wendy Brownin näkemykseen perustuen, että liberaalissa poliittisessa kontekstissa kollektiiviseen identiteettiin perustuva identiteettipolitiikka paradoksaalisesti päätyy vahvistamaan niitä samoja sortavia rakenteita, joita alun perin oli tarkoitus vastustaa. Tätä mekanismia Brown kutsuu haavoittuneeksi kiinnittymiseksi identiteettiin. Tutkielmassa esitetään, että tämän haavoittuneisuuden kaiun voi kuulla myös Butlerin ajattelussa. Tutkielmassa pohditaan lisäksi inkluusioon ja solidaarisuuteen liitettyjä epistemologisia vaatimuksia, sekä sitä, ratkeaako olemusajatteluun yhdistetyt ongelmat sillä, että kollektiivisiin identiteetteihin liitetty olemuksellisuus käsitetään strategisena. Lisäksi esitellään Allison Weirin teoria transformatiivisesta identiteettipolitiikasta. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että mikäli hyväksymme ajatuksen subjektista sosiaalisesti rakentuneena, ajallis-historiallisesti muuttuvana, emme voi samaan aikaan toisaalla vedota sen olemuksellisuuteen, joten näin ollen identiteettipolitiikka, ja laajemmin identiteettiin kiinnitetty solidaarisuuspyrkimys on sisäisesti ristiriitainen ja paradoksaalinen, mikäli se perustaa itsensä johonkin olemukselliseen identiteettiin tai suljettuun identiteettikategoriaan. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti tulisi käsittää alkuperäisen ja olemuksellisen sijaan eräänlaisena funktiona; toimintana, joka pyrkii purkamaan epätasa-arvoisia rakenteita. Tällaisen ryhmäytymisen taustalla olisi jaetut tiedolliset viitekehykset luonnollisten ja muuttumattomien ominaisuuksien sijaan. Näin ollen toiminnan motivaationa olisi epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen ilman samuuden vaatimusta. Tutkielman lopuksi tehdään yhteenveto, jossa arvioidaan tutkielman onnistumista sekä pohditaan identiteettipolitiikan merkitystä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa.

In this study, I approach happiness as a discursive practice and foucault’dian governance instead of empirical and objective phenomena. The basic assumption is that current western understanding of happiness is based on positive psychology that equates happiness as mental state. In this discourse, happy mind becomes the symbol of a good person and being happy a moral demand for self. In this happiness imperative, one must constantly labor on their personality, thoughts and feelings in the name of better self and life. The context of the study is postfeminist self-help-culture, which is understood as neoliberal and gendered governance. Thus, the demand of happiness is directed especially to young women. Besides the construct of happiness, the interest of the study also is the ideal happy subject which is constructed in the hegemonic happiness discourse. Thus the study explores how happiness, good life and ideal happy figure are constructed in the postfeminist self-help-culture. The data consist of seven wellness blogs. These are analyzed using discourse analytical method and feminist media study readings. Discourse is understood as a regime of knowledge and practice which orders human’s thoughts and actions in the world. Hereby the blogs are not understood as personal writings by the blogger but wider material performatives of the postfeminist self-help-culture. In the study results happiness showed as taken for granted goal of the life, but happiness imperative could also be read as cruel optimism when one becomes exhausted continuously working on themselves. Anyhow, the self-governance was justified by the promise of happiness. According to self-help ethos, positive thinking, cultivating one’s authenticity and continuous work on the self showed to be fundamental objects of happiness. The ideal happy subject also followed this individualistic logic. It showed to be a postfeminist figure, which have a masculine mind but feminine body. Although the hegemonic discourse of happiness claims to be based on the rhetoric of freedom and equality, I propose that its ideal subject follows gendered and heteronormative ideals. Hence many subjects and different ways to be and live are classified as unhappy and abnormal.

Pro Gradu –tutkielmassani analysoin Paul Austerin teosten avulla omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan eroja ja yhteneväisyyksiä. Genrejä vertaillakseni olen valinnut Austerin teoksissa toistuvan poissaolevan isän teeman, ja analysoin sen käsittelyä omaelämäkerrallisessa esikoisproosateoksessa Yksinäisyyden äärellä (The Invention of Solitude) (1982) sekä varhaisessa fiktioromaanissa Kuun maisemissa (Moon Palace) (1989). Tutkin poissaolevan isän teemaa toisaalta itsereflektiivisenä elementtinä fiktiivisessä kerronnassa ja toisaalta selvitän, miten siitä muodostetaan narratiivi omaelämäkerrallisessa teoksessa. Väitän tutkielmassani, että Austerin teoksissa subjektiivisesta esitystavasta siirrytään objektiivisempaan suuntaan psykoanalyyttisten sekä jälkistrukturalististen teoreettisten käsitteiden ja viitekehysten avulla. Soveltamalla teemaansa teoreettisiin viitekehyksiin Auster muuttaa omakohtaiset kokemuksensa yleisempään muotoon. Käsittelen tutkielmassani omaelämäkertaa nykyaikaisen omaelämäkertatutkimuksen pohjalta. Nykytutkimuksen mukaan omaelämäkerta nähdään identiteettiä luovana performatiivisena lajina. Nykytutkimuksen konstruktivistiset teoriat korostavat kerronnallisuutta osana identiteetin muodostamista, erotuksena niin aiemmasta klassisesta näkemyksestä, kuin myöhemmästä jälkistrukturalistisestakin. Paul Austerin teokset edustavat tätä nykyistä näkökantaa, ja Austerin näkemystä onkin kutsuttu ”riittäväksi realismiksi” (”sufficient realism”). Tällä tarkoitetaan Austerin tapaa luoda teksteissään puitteet, jotka mahdollistavat siirtymisen jälkistrukturalismin hajanaisesta todellisuudesta todellisuuteen, jossa tietynlaiset aikaan ja kontekstiin sidonnaiset viittaavuussuhteet ovat mahdollisia ja ympäröivän maailman materiaalisuus voidaan todeta. Hän siis onnistuu yhdistämään viittaavuuden kieltävän jälkistrukturalismin realismiin, joka ei näe ongelmaa todellisuuden materiaalisuudessa. Koska Auster onnistuu näin säilyttämään mahdollisuuden itsereflektioon sekä omaelämäkerralliseen viittaavuuteen, on mielenkiintoista nähdä, miten hänen omakohtaisten kokemustensa kuvaus vuorottelee itseä reflektoivan ja fiktiivisen kerronnan välillä. Lähestyn Austerin teosten poissaolevan isän teemaa kolmesta näkökulmasta. Ensin käsittelen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa ja havainnollistan, miten psykoanalyyttisen teorian mukainen käsitys traumasta on muokannut Austerin kerronnan rakennetta. Toiseksi havainnollistan, miten jälkistrukturalistinen ja psykoanalyyttinen käsitys subjektiivisuuden hajonneisuudesta on vaikuttanut Austerin keskeisten henkilöhahmojen kehittelyyn. Kolmanneksi käsittelen metaforan ja metonymian käyttöä isän poissaolon osoittamisessa strukturalistisen sekä jälkistrukturalistisen näkemysten pohjalta ja pohdin, mikä on Austerin tekstien asema suhteessa niihin. Tutkimukseni puoltaa käsitystä Austerin tekstien ”riittävästä realismista”. Hän tiedostaa omaelämäkerrallisen viittaavuuden kuvainnollisuuden, mutta ei hylkää mahdollisuutta itsestä tai todellisuudesta puhumiseen. Tutkielmani tukee ajatusta siitä, että omaelämäkerta ja fiktio eivät ole vastakkaisia tyylilajeja, vaan osa jatkumoa, jonka ääripäissä ovat oma kokemus ja mielikuvituksen tuotokset. Erotan lajit tutkielmassani siten, että omaelämäkerrallinen narratiivi muodostetaan valikoimalla tapahtumia, vaikutelmia ja tilanteita omasta elämästä ja järjestämällä ne havainnollistamaan jotakin tiettyä ideaa. Fiktionaalinen narratiivi taas muodostetaan yleisemmäksi esitykseksi jostakin ideasta esittämällä kuvaannollinen yhtenäinen juoni, joka on havainnollistavassa yhteydessä valittuun kontekstiin. Oman kokemuksen kerronnallistaminen vie omaelämäkerrallista tarinaa välttämättä jossain määrin fiktiiviseen suuntaan, kun taas oma kokemus välttämättä jossain määrin muokkaa fiktiivistä kerrontaa ja fiktiivisen tarinan kuvainnollisuus on aina mahdollista lukea myös kirjaimellisesti.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka politiikka on edistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana ja vuonna 2017 sen puitteissa toimeenpantiin Pysyvä rakenteellinen yhteistyö, jonka tavoitteena on yhteensovittaa ja tehostaa siihen osallistuvien jäsenvaltioiden puolustuskykyä niin yhtenäisesti kuin kansallisellakin tasolla. PRY on ollut kunnianhimoinen ja inklusiivinen policy, jolla on huomattavia vaikutuksia myös kansalliseen puolustuspoliittiseen päätöksentekoon myös Suomessa. Työn tavoitteena on pyrkiä arvioimaan näitä vaikutuksia jälkistrukturalistisella kriittisellä lähestymistavalla, keskittymällä policyn representoimiin ongelmiin. “What’s the Problem Represented to be”, eli WPR-metodi pyrkii arvioimaan policyja niiden representoimien ongelmien kautta, analysoimalla tekstiä ja tunnistamalla olennaiset ongelman representaatiot, niiden taustat ja vaihtoehtoiset ilmentymät. Arvioinnissa keskitytään siihen, mitä ongelmia policy itsessään on luonut, kun sen olemassaoloa on pyritty legitimoimaan. WPR sisältää kuusi kysymystä, joiden avulla ongelman representaatioita pyritään tunnistamaan aineistosta, joka koostuu EU:n ja Suomen valtion julkisista dokumenteista. Dokumentit ovat Lissabonin sopimus, osallistuvien jäsenvaltioiden PRY-ilmoitus, Euroopan unionin neuvoston päätös PRY:n toimeenpanosta, Suomen EU-puheenjohtajakauden ohjelma vuodelta 2019, PRY:n Strateginen arviointi vuodelta 2020 ja Suomen puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2021. Näiden lisäksi on huomioitava PRY:n historiallinen kehittymisen prosessi. Analyysista voidaan huomioida, että sekä EU:n että Suomen dokumentit ovat painottaneet vahvasti Euroopan turvallisuusympäristön muutosta ja sen laaja-alaisia vaikutuksia. Turvallisuusympäristön muutos ja uudet, monimuotoiset ja laaja-alaiset uhkat ovat luoneet tarpeen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tehostamiselle, etenkin puolustuskykyjen ja puolustusrahoituksen yhteensovittamiselle ja kehitykselle ja autonomisen toiminnan takaamiselle. Yhteistyö hyödyntää niin EU:ta kuin sen jäsenvaltioita keskittämällä resursseja puolustustutkimukseen ja -teknologiaan, jolla yhteistä puolustuskykyä voidaan edistää. Osallistuvan jäsenvaltio Suomen näkökulmasta on kuitenkin ollut tärkeää säilyttää kansallisen päätöksenteon ensisijaisuus. Yhteistyötä on kuitenkin Suomen tasolla lisätty ja se nähdään positiivisena vaikutuksena kansallisen puolustuskyvyn kehitykselle. Kriittinen tutkimus voi tarjota normaalisti instrumentaaliselle turvallisuuden tutkimuksen kentälle uusia näkökulmia, joiden pohjalta voidaan tehdä syvällisempää tutkimusta puolustusyhteistyön merkityksistä, tavoitteita ja tehokkuudesta. Myös PRY:n ongelmien representaatioiden ja niiden vaikutusten Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan analysoiminen on osoittanut, että ongelmia taustoittaa pitkä retorisen legitimaation prosessi, joka on johtanut yhteisen policyn institutionalisoitumiseen. Analyysi osoittaa myös, että PRY:n ja Suomen puolustuspolitiikan tutkimuksessa on tilaa kriittiselle jatkotutkimukselle.

In this thesis I examined meanings of gender articulated by children, on the basis of video art pieces. I am interested in the meanings of gender the children would bring up and how this would be related to the wider thematic of gender. Based on earlier research, children have been noted to express normative interpretations of feminist fairy tales which challenge traditional gender positions. This has been seen as a wish to localize in a gender position that is perceived as correct. Children have been noted to challenge the norms in addition to maintaining them. In my thesis I reflect on how the children I interviewed position themselves and the video art pieces related to my research based on gender. My research was supported by post-structural feminist thought and feminist film theory. The essential concepts were gender, discourse, subjectivity and subject position. For my research I interviewed ten children between the ages of 7 and 10. I examined their views on gender thematic on the basis of the video art pieces Punahilkka ja susi (2012), Lasso (2000) and Masa (1999). I applied discourse analysis as a research method. I read material with my focus on gender thematic and, for instance, searched for gender related distinctions and different gender related positions mentioned by the interviewees. I aimed for gender sensitivity while doing research. In my research, gender appeared as a complex discourse. The children expressed many dualistic and normative views on gender. On the other hand, gender related dualisms and norms were also subverted. The children could be seen to simultaneously describe normative discourses and still position themselves or others outside of these discourses. They can be noted to both repeat and resist gender related cultural ways of thinking. The meanings of gender were shown to be persistent but also something containing possibilities for change. Views on gender could be subverted and the concept of gender could be deconstructed during the research process. On the basis of my research, I propose that critical examination of gender with children can contribute to, for example, the deconstruction of normative views on gender. This kind of examination is important because it contributes to the actualization of gender sensitivity, equality and diverse possibilities for being human. Video art pieces can offer a rich conversational basis for thinking about gender.